Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa

 

Iki-ihana aikuisten ja kirjojen ystävien satu. Luin ranskalaisen Jean-Paul Didierlaurentin Lukija aamujunassa -romaanin melko tuoreeltaan sen ilmestyttyä suomeksi kymmenkunta vuotta sitten. Lainasin sen kirjastosta, ja siitä lähtien se on pyörinyt mielessäni. Osittain romaanin innoittamana perustin tämän kirjabloginkin, vaikken silloin romaanista mitään kirjoittanutkaan.  

Kun Lukija aamujunassa tuli vastaan äänikirjapalvelussa, otin sen innoissani kuunteluun. Enkä pettynyt tälläkään kertaan. Itse asiassa en muistanut, kuinka monisäikeinen ja runsas tiiviiseen mittaan kirjoitettu tarina on. Sen absurdi huumori huvitti silloin, ja huvitti nyt.

Jukka Pitkänen sopi hyvin lukemaan tämän Kira Poutasen suomentaman ja Tammen kustantaman pienen romaanin.

Georges Perec: Häviäminen

Muita kieliä yhtään vähättelemättä voidaan todeta, että kyllä suomen kieli ilmaisuvoimaisena taipuu kaikkeen mihin vain tarvitaan, vaikkapa kokonaiseen romaaniin ilman yhtäkään a-kirjainta. Vaikeuskerrointa tässä tapauksessa lisää se, että kyseessä on suomennos. Ranskalainen Georges Perec kirjoitti vuonna 1969 ilmestyneen romaaninsa La Disparition ilman ranskan kielen yleisintä vokaalia, e-kirjainta. Suomentaja Ville Keynäs tarttui haasteeseen, ja suomensi romaanin ilman suomen kielen yleisintä vokaalia eli a-kirjainta. Häviäminen ilmestyi keväällä 2023 kustannusyhtiö Teoksen kustantamana.

Keynäs on kirjoittanut myös teoksen jälkisanat, jotka ovat hyvinkin tarpeen teoksen ymmärtämiseksi. Perec menetti jo lapsena molemmat vanhempansa, ranskaksi äiti on mère ja isä père. Häviämisen voi lukea myös kertomuksena holokaustista. Jälkisanoista käy ilmi myös mm. se, että kirjallisuuden sääntöjä ja rajoitteita tutkivan ryhmän jäsenenä Perec sai apuja muilta ryhmän jäseniltä. 

Alkuun lukemista häiritsee oma takertuminen a-kirjaimen etsimiseen, vaikka hyvin olisi tiedossa, ettei niitä ole. Kun siitä pääsee yli, voi keskittyä itse kertomukseen. Samalla voi bongailla usein oivaltavia tai jopa hykerryttävän hauskoja kiertoilmaisuja korvaamaan a-kirjaimia sisältäviä sanoja.

Tarina itsessään on mollivoittoinen. Otto Vokl on kadonnut, ja joukko hänen ystäviään lähtee etsimään häntä. Matkan edetessä joukko harvenee, kun kuolema kohtaa yhden toisensa perään.

Ensin näkyviin ilmestyi suntio kellertävä päällysloimi selässään. Suuri vihkivedenpirskotin heilui hänen kädessään. Hänen jäljessään kulki kolme kirkonmiestä heristellen poikkeuksellisen typerän näköistä krusifiksiä, heidän perässään tuli viisi plus kolme monosen miestä välissään pronssiheloin koristeltu pyökkinen ruumiskirstu. Yhden kenkä osui kiveykseen, ote kirposi, kirstu putosi, särkyi säleiksi: hirvitys! Hussein Ben 1. Boun ruumis oli hävinnyt! (s. 85)

Yllä lähes sattumanvaraisesti valittu näyte.

Perecin Häviämisessä muoto, tai tässä tapauksessa merkki, menee sisällön ohi, mutta on romaanissa sisältöäkin. Kun alkukankeuden voittaa, alkaa kertomuskin vetää.

Perec, Georges. Häviäminen (Disparition). Suom. Ville Keynäs. Teos 2023.

Arvostelukappale saatu kustantajalta.

 

Viime aikoina tämä blogi on joutunut kärsimään ajanpuutteesta! En halua lopettaa tätä, vaan tavoitteenani on päivittää aktiivisemmin. Lukupäiväkirjaa ja napakoita arvioita julkaisen Instagramissa  @lukutuikku. 

 

 

 

 

 

 

---

 [AL1]

Hannu Paloniemi: Lumiluolapoika

Hannu Paloniemi onnistuu erinomaisesti omakohtaisessa esikoisromaanissaan Lumiluolapoika (Like 2023).

Hän tavoittaa hyvin varhaisteini-ikäisen pojan tuskan äidin sairastuessa ja lopulta kuollessa. Isosisko kipuilee kiukuttelemalla. Pienellä paikkakunnalla pojasta tuntuu, että ihan kaikki tietävät hänen olevan se poika, jonka äiti on sairas ja sitten poika, jonka äiti on kuollut.

Kovin hyvin en Torniota tunne, mutta miljöön kuvaus vaikuttaa pätevältä. Yhdistettynä ajankuvaan, 80-luvun alkuun, romaanin puitteet ovat kunnossa. Vaikka totinen paikka olikin kyseessä, oli kuvaus perheen automatkasta läpi helteisten maakuntien Oulun eteläpuolelle kohti suurta herätystilaisuutta mainio. Nimiä ei mainita, mutta muistan tunnetun karismaattisen saarnaajan ja ihmisten kaatajan kiertäneen Suomessa pohjoista myöten. Toinen tiettyyn aikaan liittyvä tapahtuma oli Rauhanjuna-kulttuurikiertue.

Romaanin aikaikkuna rajaa juuri sopivasti keskeiset tapahtumat.

Paloniemi ei jää vellomaan ikävään, hienovarainen huumori ja pojan kasvu ensi-ihastuksineen keventävät kertomusta roimasti. Musiikilla ja soittamaan opettelulla on tärkeä roolinsa romaanissa!

Pohjoisen ihmisenä pidin itälappilaisesta alkutilanteesta kovasti. Siinäkin tuli heti ajankuvaa, samoin kuin Tornioon asettumisessa. Juurten kertominen oli perusteltua.

Kuuntelin kirjan äänikirjana Jukka Pitkäsen lukemana.

 

Laila Hirvisaari: Vienan punainen kuu

E- ja äänikirjapalvelussa tuli vastaan Laila Hirvisaaren (ent. Hietamies) romaani Vienan punainen kuu. En ole historiallisten (viihde)romaanien ylin ystävä, vaikka nuorempana muistan lukeneeni ainakin joitakin Kaari Utrion ja Ursula Pohjolan-Pirhosen romaaneja. Laila Hietamiestä en muista lukeneeni, vaikka kotona kirjahyllyssä jokunen Hietamies olikin.

Vienan punainen kuu kiinnosti tapahtumapaikkojensa vuoksi, olenhan asunut jo muutaman vuoden kivenheiton päässä Vienasta.

Hirvisaari oli tehnyt taustatyönsä hyvin. Päätapahtumat sijoittuvat kuohuviin vallankumouksen vuosiin 1917–1918. Valkoista Suomea edustaneiden tahojen pyrkimykset Vienan ”vapauttamiseen” vaikuttavat henkilöiden kohtalohin samoin kuin Venäjällä vallankumousta tehneiden bolsevikkienkin.

Yllättävintä oli se, että karjalan kieli mainitaan noin kerran ja sivulauseessa silloinkin, tosin Hirvisaari ripottelee sanoja puheisiin ja tekstiin.

Romaanissa seurataan Anna-Liisan, kutsumanimeltään Aniviisun, kasvua kymmenkesäisestä parikymppiseksi. Orvoksi jäänyt Aniviisu asuu kotitilallaan Suomesta Suomussalmelta tulleen tätinsä ja kahden palkollisen kanssa. Samalle kylälle Uhtuan suunnalla kesänviettoon tulee muutaman vuoden vanhempi poika Kaarlo, joka hurmaa Aniviisun viulunsoitollaan. Lapset ystävystyvät. Aniviisun ystäviin kuuluu myös Anja.

Aniviisun elämä muuttuu, kun isoisä saapuu Kanadasta kotikonnuilleen rakennuttamaansa suureen taloon ja haluaa ottaa tytön huoltajuuden. Sortavalassa vietettyjen kouluvuosien jälkeen Anna-Liisa palaa kotiseudulleen opettajaksi, samoin kuin Anja.

Romaani ei ollut niin viihteellinen tai romantiikkaan painottuva kuin etukäteen oletin. Olin todella positiivisesti yllättynyt. Lisäksi romaani on kestänyt aikaa hyvin.

 Hirvisaari, Laila. Vienan punainen kuu. Äänikirja 2015, lukija Erja Manto. Otava. Alkuteos 1992, uusintapainos 2010.

Édouard Louis: Kuka tappoi isäni

Kehuttu esikoisteos Ei enää Eddy nosti ranskalaisen Édouard Louisin kansainvälisesti tunnetuksi kirjailijaksi. Siinä hän kertoo omaan elämäänsä pohjautuen erilaisesta pojasta, joka kasvaa köyhässä perheessä, ja jossa viinaanmenevä isä ei ymmärrä eikä hyväksy poikaansa.

Louisin uusin suomennettu teos Kuka tappoi isäni on hyvin napakka poliittinen palopuhe ja samalla henkilökohtainen kertomus siitä kuinka aikuistunut poika ja terveytensä suhteellisen nuorena menettänyt isä lähentyvät toisiaan.

Louis toteaa jossakin kohtaa, ettei tämä teos palvele kirjallisia tavoitteita, vaan se on kirjoitettu sisäisestä pakosta. Hyvin ymmärrettävää, sillä teksti on suorastaan vimmaista.

Teoksessa henkilökohtainen todellakin on poliittista, ja jopa enemmän, on kyse isän elämästä ja kuolemasta.

Kysymykseen kuka tappoi isäni Louis antaa vastauksia, nimiä mainitaan. Hän myös perustelee vakuuttavasti, miksi näin on.

Kirjan on suomentanut Lotta Toivanen ja se on ilmestynyt Tammen Keltaisessa kirjastossa (2022). Louisin neljäs, vielä suomentamaton romaani kertoo hänen äidistään. Odotan mielenkiinnolla.

Louis, Édouard. Kuka tappoi isäni (Qui a tué mon père).  Suom. Lotta Toivanen. Tammi 2022. 76 s. (Luettu e-kirjana).

 

Elizabeth Strout: Oh, William

Olen ladannut puhelimeeni Libby-sovelluksen ja kirjautunut palveluun kirjastokortillani. Muutamia englanninkielisiä kirjoja sitä kautta olen lukenut tai kuunnellut, en kovin monta. Kahden viikon laina-aika käy helposti lyhyeksi enkä useinkaan löydä sieltä mitään kiinnostavaa. Jokin aika sitten kuitenkin sattui silmiini Elizabeth Stroutin uusin romaani Oh William! äänikirjana, ja se kiinnosti niin paljon, että lainasin ja kuuntelin. Vastikään huomasin, että sehän on tulossa suomeksikin lähiaikoina nimellä Voi William.

Lukija Kimberly Farr on turhan eläytyväinen, ja alkuun se häiritsi todella paljon. Kuuntelun edetessä tyyliin tottui.

Elizabeth Strout palaa mm. romaanista Nimeni on Lucy Barton tuttuun nimihenkilöön. Lucy kertoo lukijalle (tai kuuntelijalle) ensimmäisestä miehestään Williamista, nyt jo eläköityneestä ja vanhentuneesta. Yhteys näiden kahden välillä on säilynyt, vaikka avioliitto päättyi aikoja sitten. Yhteiset tyttäret ovat olleet yksi kiinnipitävistä tekijöistä. Yhteys tiivistyy, kun sukuaan tutkinut William törmää perheensä salaisuuksiin, joista hänellä itselläänkään ei ole ollut tietoa. Vähän ennen tapahtumia Williamin kolmas vaimo on lähtenyt, ja William tarvitsee tukea senkin vuoksi. Lucy lähtee Williamin mukaan tutkimaan Williamin äidin ja siis Lucyn entisen anopin kasvumaisemia.

Williamista kertoilun ohella Lucy muistelee ja käsittelee omaa menneisyyttään ja tuntemuksiaan.

Romaanin teemana on se, kuinka hyvin tai kuinka huonosti tunnemme toisemme (ja itsemme). Olemme kaikki mysteerejä toisillemme. Hieno romaani.

Karin Smirnoff: Sockerormen

Pidin paljon ruotsalaisen Karin Smirnoffin Jana Kippo -trilogiasta, joten, kun äänikirjapalvelussa tuli vastaan hänen tuorein romaaninsa Sockerormen (Polaris 2021), otin sen heti kuunteluun.  Kertomus on mahdottoman synkkä, mutta huumori, Smirnoffin tapa kertoa ja reaalimaailman ulkopuolelle ulottuminen saavat lukukokemuksen positiivisen puolelle. Kertomus jää mieleen.

Sockerormen on tarina lasten kaltoinkohtelusta, hylkäämisestä ja hyväksikäytöstä. Miten käy, kun aikuiset pettävät tai vain häipyvät? Tai kun oma äiti jaksaa muistuttaa siitä, kuinka tyttären syntymä pilasi hänen elämänsä ja kuinka hän toivoo, ettei tytär olisi syntynytkään.

Kertomusta ei jaksaisi, ellei ilmassa olisi hieman toivoa. Smirnoff pehmentää kamaluuksia maagisen realismin elementeillä.

Agnesilla on hämmästyttäviä kykyjä pienestä pitäen. Hänen musikaalisuutensa on sekä uhka että mahdollisuus: äiti vihaa hänen lahjakkuuttaan, mutta sen avulla on mahdollista päästä pois ankeasta ja ankarasta. Pienen Agnesin ainoa ystävä yhteen aikaan on rotta, ja hän juttelee eläintarhan elefantin kanssa. Lapset toimivat aikuismaisesti, mutta lapsenomaisuutensa säilyttäen.

Jotenkin Agnesin tavassa havainnoida asioita ja kohdata kokemansa antaa vaikutelman siitä, että hän selviää.

Agnesin ystävät ovat samanikäiset Kristian ja Miika. Kristian myös on musikaalinen ihmelapsi, ja suomalaistaustainen Miika myös. Erikoinen kolmikko pitää yhtä, ja heitä yhdistää myös musiikinopettaja ja tennisvalmentaja Frank, jonka tausta ja motiivit ovat vähintäänkin hämärät.

Äänikirjaversiota kuunnellessa jää paitsi Smirnoffin tavasta käyttää tai paremminkin olla käyttämättä välimerkkejä. Toisaalta kuuntelu on siinä tapauksessa ruotsin kielen harrastajalle ehkä lukemista helpompi tapa lähestyä Smirnoffin kerrontaa. Ella Schartnerin ääni on selkeä ja se sopi hyvin tarinaan.

 Smirnoff, Karin. Sockerormen. Polaris 2021. Äänikirja. 

Annie Ernaux: Vuodet

Yksilön elämäntarina peilaa yhteiskunnan kehitystä ja maailman muuttumista ainutlaatuisella ja upealla tavalla ranskalaisen Annie Ernaux’n romaanissa Vuodet. Kirja on ”imperfektissä virtaava kertomus, johon nykyhetki vähitellen uppoaa elämän viimeistä kuvaa myöten.”

”Aika ajoin virtaus pysähtyy valokuviin ja filminpätkiin, joiden kautta tavoitetaan hänen perättäiset fyysiset olomuotonsa ja sosiaalinen asemansa – ne keskeyttävät muistelun ja samalla selostavat hänen elämäänsä, sitä mikä teki hänestä erityisen, ei yksittäisten ulkoisten seikkojen takia (sosiaalinen nousu, ammatti) eikä sisäisten seikkojen takia (ajatukset ja toiveet, halu kirjoittaa) vaan siksi että niistä muodostuu kokonaisuus, joka on jokaisella ihmisellä ainutkertainen.”

”Hän käyttää sitä mitä maailma on iskostanut häneen ja aikalaisiin ja kuvaa yhteistä aikaa, joka on liukunut kaukaisesta menneisyydestä nykypäivään – ja pyrkii siten tavoittamaan kollektiivisen muistikuvan yksilön muistikuvasta lähtien ja ilmaisemaan historian kokemuksellista ulottuvuutta.”

Kerrontaa rytmittävät valokuvat, joista ensimmäisessä kertojamme on pulleana vauvana, noin vuodelta 1941. Eletään vielä sotavuosia, mutta pian jo sodanjälkeisiä vuosia. Pikkutytöstä kasvaa koululainen. Maailma muuttuu, ja tavat sen mukana. Ihminen kasvaa.

Toinen kerronnan lomassa toistuvat asiat ovat luettelot, joiden välimerkittömyyttä ei äänikirjasta huomaa, toisin kuin kirjaversiossa. Luettelot ovat muistamisen luetteloita, yksilön, ja yhteisiä kollektiivisen muistamisen luetteloita.

Kun henkilö vanhenee, hänen käsityksensä ajasta muuttuu, hänen sijainnistaan ajassa. ”Sitä mukaa kuin hänen aikansa objektiivisessa mielessä vähenee, se samalla jatkuvasti laajenee, koska se ulottuu syntymän ja kuoleman tuolle puolen, kun hän ajattelee, että kolmenkymmenen tai neljänkymmenen vuoden kuluttua hänestä sanotaan, että hän koki Algerian sodan, niin kuin hänen isoisovanhemmistaan sanottiin ”he näkivät vuoden 1870 sodan”.

Ja lopulta. ”Silmänräpäyksessä kaikki katoaa. Kehdosta saakka kerrytetty sanasto häviää kuolinvuoteella. Tulee hiljaisuus, jota yksikään sana ei kuvaa. Auki jääneestä suusta ei kuulu mitään. Ei minä eikä minua. Kieli sanoittaa maailmaa edelleen. Olemme juhlien pöytäkeskusteluissa enää pelkkä nimi, yhä kasvottomampi, kunnes häviämme kaukaisen sukupolven nimettömään väenpaljouteen.”

Annie Ernaux kirjoittaa me-muodossa ja passiivissa, koska kirja hänen sanojensa mukaan on eräänlainen persoonaton omaelämäkerta, ikään kuin olisi hänen vuoronsa raportoida entisistä ajoista.

Suvun kertomus ja yhteiskunnallinen kertomus ovat yksi ja sama asia. Henkilön ja yhteiskunnallinen kertomus ovat yksi ja sama asia.

 Ernaux, Annie. Vuodet (Les années). Suom. Lotta Toivanen. Gummerus 2021. 

Sirpa Kähkönen: Vihreä Sali

Tunnustan, en ole lukenut Sirpa Kähkösen koko Kuopio-sarjaa. Ehkä pitäisi. Sarjan aloittava Mustat morsiamet (alun perin ilmestynyt 1998) jäi jostakin syystä kesken, muistaakseni pokkariversion pieni fontti ärsytti. Hyppäsin suoraan Muistoruohoon (2019), jonka äänikirjaversiosta jäi niin hyvä mieli, että tartuin innoissani tuoreeseen Vihreään saliin.

Ilmeisesti sarjaa ei tarvitsekaan lukea järjestyksessä, sillä Vihreä sali sijoittuu aikaisempaan ajankohtaan kuin Muistoruoho ja se muutenkin toimii oikein hyvin itsenäisenä romaanina.

Romaanissa eletään vuotta 1964, mutta tärkeässä roolissa ovat vuosisadan alkuvuodet Pietarissa ja Terijoella. Santeri Juurinen menettää yhteyden sisareensa yhteiskunnan kuohunnoissa. Terijoelta muistoksi jäävät toisiaan seuraavat Terry-koirat. Sieltä alkaa Santerin ja Linnean yhteiselo. Pariskunta asettuu Kuopioon pitämään kukkakauppaa.

Kukkakaupan lähettityttö Irene Rauhanviita asuu äitinsä kanssa, eikä tilanne ole herkälle tytölle helppo. Äiti muuttuu toisinaan pelottavaksi ja rasittavaksi Etel Frediksi. Koulunsa kesken jättänyt ja parturinoppiin Arturille lähtenyt Jaakko Vihma on ollut lapsesta saakka Irenen ystävä, mutta nykyään haluaisi olla enemmänkin. Leo on kolmesta nuoresta ystävyksistä eniten eksyksissä.

Kukkakaupassa työskentelee myös Anna Tuomi, jonka mies Lassi on kommunisti. Lassi on Neuvostoliiton ystävä, kun taas Santerin tuntemukset ovat omien kokemustensa vuoksi täysin päinvastaiset. Silti Santeri lähtee Lassi Tuomen seurueessa matkalle Leningradiin. Molemmilla on menneisyytensä ja syynsä matkaan, ja irti osattava päästää.

Aatteet törmäävät. Hankauksia aiheuttavat myös mielenterveyden ongelmat ja sukupolvien väliset erot. Jokaisella on taakkansa. Vihreän salin vanhemman polven henkilöiden motiiveihin vaikuttaa menneisyys yllättävälläkin tavalla, joista nuoremmilla ei voi olla mitään käsitystä. Henkilöiden tiet risteävät monin tavoin ja monessa ajassa.

Sirpa Kähkönen kuvaa taitavasti ihmisen ajatukset ja saa lukijan ymmärtämään niiden yhteyden kulloiseenkin yhteiskunnalliseen tilanteeseen, eikä hänen tarvitse vääntää rautalangasta asioita. Eri-ikäiset ja erilaisista taustoista tulevat henkilöt hän osaa kuvata aivan yhtä taitavasti kaikki.

 Kähkönen, Sirpa. Vihreä Sali. Otava 2021. 315 s. Saatu kustantajalta.

Ville Jaako: Länsikairan koltiaiset

Ensivaikutelma kolarilaislähtöisen Ville Jaakon esikoisromaania Länsikairan koltiaiset lukeissa on, että lukeeko tässä uutta, mutta hieman karkeampaa versiota Napapiirin sankareista. Tiedättehän sen menestyselokuvan, jossa hieman reppanat nuoret miehet juurikin länsikairan suunnalta joutuvat monenlaisiin seikkailuihin ja vaikeuksiin.

Jaako vetää kaikki mahdolliset kliseet överiksi. Viinaa juodaan, kännissä ajetaan, naapuripitäjän miesten kanssa tapellaan verisesti eikä Helsingin reissun lopputulosta tarvitse arvailla. Räväkkä mummo ei niinkään närästä, mutta kakkahuumori ei mene edes huonosta huumorista. Humoristinen Länsikairan koltiaiset ehdottomasti on.

Naiskuva sen sijaan on, mikäli mahdollista, tunkkaistakin tunkkaisempi.

Neljässä päähenkilössä on kuitenkin sopivasti särmää ja sympaattisia piirteitä, jotta kaverusten koheltamista jaksaa seurata. Jaako on hyvä tarinankertoja ja saa lukijan päähenkilöiden Heikin, Oskun, Tonin ja Voiton puolelle, onhan hän itsekin hahmojensa tukena.

Oskun itsemurhakohtaus tuo romaaniin sellaista twistiä ja syvyyttä (!), että oma kiinnostukseni käännähti aivan uuteen asentoon, kun siihen saakka olin kuunnellut kertomusta vähän jopa epäillen jutun onnistumista.

Lappilaismystiikalla höystetty jännittävä loppukohtaus toimii kirsikkana kakun päällä. Ja huipennuksena vielä aivan lopussa Voitto kirjoittaa päiväkirjaansa näin: ”Nyt kun katson ulos junan ikkunassa viliseviä maisemia ymmärrän, etteivät nämä merkinnät oikeastaan olleet minun tarinani. Ne ovat kuvauksia tästä ajasta ja pienestä paikkakunnasta, johon synnyin.”

Jaako, Ville. Länsikairan koltiaiset. Tammi 2021. Äänikirjan lukija Eero Ritala.

Rosa Liksom: Väylä

 Rosa Liksomin leveällä Tornionjokilaakson (tarkemmin ehkä Ylitornion järvikylien) murteella kirjoittama Väylä ihastuttaa kielellään ja kertomuksena tekee suuren vaikutuksen. Liksom on tavoittanut jotakin hyvin olennaista nuoren ihmisen kasvamisesta, sota-ajasta ja pienestä ihmisestä.

En ihmettele, jos joku vierastaa tornionjokivartista murretta, koska se on niin omintakeista ja lainaa paljon ruotsista. Minulle rovaniemeläistaustaisena kirjan murre ei ole omaa murretta, mutta olen aina pitänyt siitä, minusta se on jollakin tavalla hupaisaa. Uskon, että tätä kirjaa minä en voisi kuunnella äänikirjana, vaikka viime aikoina olen kirjoja paljon kuunnellut, koska lukiessa voi viipyillä omaan tahtiin tekstissä ja nautiskella juuri murteesta ja kirjailijan upeasta sanankäytöstä. Mistä tahansa kirjan kohdasta voisi ottaa näytteen. Tässä näyte, joka on otettu ”avataan kirja sattumanvaraisesta kohdasta ja valitaan sopivan mittainen kappale” -menetelmällä.

Muutaman päivän ko torkuskelin siinä rauhassa maailmalta ja sain monenlaista räsähtilääkettä ja rohtoa, niin kaikki kipu polvesta, sölästä ja persseestä katosi. Kuvittelin, että pääsen jatkamhaan matkaa, mutta minut pallautettiin parakhiin.

Kirjan päähenkilö on melkein neljäntoista vanha tyttö, karjapiika, joka joutuu paimentamaan perheen lehmät ja vasikat evakkomatkalle Ruotsiin. Lapin sodan (ja talvi- ja jatkosotien) jaloista evakuoitiin ihmisten lisäksi karja, jonka evakukointitehtävä annettiin yleensä nuorille tytöille. Meilläkin on suvussa jokin vuosi sitten kahdeksankymppisenä edesmennyt täti, joka sai rintamamiestunnuksen vietyään karjaa Kuusamosta. Romaanissa lehmät, vasikat ja sonnit ovat persoonallisia yksilöitä.

Liksom piirtää hyvin todentuntuisen kuvan kulttuurieroista ja evakoiden kohtelusta Ruotsissa. Talvi oli karu, koska ruotsalaiset eivät olleet varautuneet kovin pitkään pakolaisten oleiluun maassa.

Ilman toivorikasta loppua ja päähenkilön usein lakonisen toteavaa suhtautumista kipeisiinkin asioihin Väylä saattaisi olla murheellinen tarina. Onko kurjempaa kasvaa kuin joutua kasvamaan oman äitinsä hyljeksimänä? Päähenkilömme saattaa siitäkin selvitä, kuten sodasta ja evakkomatkasta.

 

 Liksom, Rosa. Väylä. Like Kustannus 2021.267 s. Kirjastosta.

Marianna Kurtto: Seitsemäs piste

Vuonna 1980 syntynyt Marianna Kurtto on julkaissut useita runokokoelmia, ja kyky käyttää kieltä näkyy myös hänen romaaneissaan. Seitsemäs piste on ilmestynyt vuoden 2021 alkupuolella Wsoy:n kustantamana.

Kurton kieli on rikasta, ja romaanin alku saa lukemaan pidemmälle. Jotakin kamalaa on tapahtunut, laumoittain leppäkerttuja on hyökännyt ihmisten kimppuun, ja jälkeen on jäänyt laajaa hävitystä. Vainajia on tullut, fyysisten vammojen ohella psyykkisiä vaurioita on monella. Kaikkiin leppäkertut eivät iskeneet.

Mitä ovat nämä kammottavan pelottavat somat pikku hyönteiset? Se selviää vähitellen, tai ainakin selviää vähän. Seitsemännen pisteen tarina on ohut, samoin kuin sen henkilöhahmotkin. Kurton kerronta jättää hyvin paljon aukkoja, mielestäni liikaa. Esimerkiksi. Taustalla häärii jokin Komitea, mutta ei siitä sen enempää.

Tässä tapauksessa muoto jättää sisällön varjoonsa, jos ajatellaan muodolla kieltä ja sisällöllä itse tarinaa.

Esimerkin voisi ottaa mistä tahansa lyhyehköstä luvusta.

Jos mies voisi peruuttaa sen joukkuemäen kilpailun, hän tekisi niin. Jos hänellä olisi sellainen valta. Eipä siitä lopulta tullut mitaliakaan, viides sija tai kuudes, yhdentekevää hyppelyä typerät laudankappaleet jalassa, tuomarit kopeissaan kuin varpuset eksyneinä liian suuriin pönttöihin. Mäkiviikko, joululomaviikko, tytöt roikkumassa lahkeissa sokerin tahma suupielissään, puuroa niille olisi pitänyt keittää ja hernesoppaa syöttää vaikka väkisin tummuneella lusikalla. Hiljaisuutta ei ollut, ei hetkeäkään. Ja telemark-alastulot siihen keskelle. Ne rauhoittivat, jotenkin. Mäkimontun suoraviivainen rieha. Sitä katsellessa voi mies vaipua hypnoosiin, niin mies ajatteli, jälkeenpäin, kun kaikki kilpailijat olivat laskeutuneet tornista ja vaimo kirkunut eteisessä kuin äkillisen surmatyön todistaja.

Seitsemäs piste on scifiä maustettuna rippusella kauhua, taustalla kasvu- ja perhetarinaa. Hienosti omanlaisensa.

 

Kurtto, Marianna. Seitsemäs piste. Wsoy 2021. 283 s.  Kirjastosta.

Susanna Alakoski: Pumpulienkeli

Vaasassa syntynyt, mutta Ruotsissa varttunut ja ruotsiksi kirjoittava kirjailija Susanna Alakoski kiittää isoäitiään siitä, ettei tämä kertonut mitään vuosikymmeniä kestäneestä työurastaan puuvillatehtaassa. Kirjailijan uteliaisuus pysyi yllä ja mielikuvitus teki töitä vuosikaudet kirjaa ajatellen. Alakoski myös keräsi paljon materiaalia ja teki pitkään taustatyötä kirjaansa varten. Kirjan, josta ilmeisesti tuleekin useampiosainen sarja. Bomullsängeln ilmestyi Ruotsissa 2019.

Vastikään suomeksi ilmestynyt Pumpulienkeli (Wsoy 2021) kertoo Alakosken isoäidin vaiheista, mutta vain osana fiktiivistä tarinaa.

Hilda syntyy Pohjanmaalle Sorolan sukuun vuonna 1905, mutta hänen kohtaloonsa vaikuttaa isän häipyminen Amerikkaan ja äidin sairastuminen tuijotustautiin. Vaikka hänen sukunsa on kohtuullisen hyvin toimeentulevaa talonpoikaissukua, ei armoa tunnettu, kun Hildalle kävi ns. hassusti. Luokkaerot tulevat henkilöiden arkisten kokemusten kautta esiin. Alakoski osaa taitavasti asemoida kirjojensa henkilöt yhteiskuntaan ja yhteiskunnan kulloiseenkin tilaan ilman, että kerronta vaikuttaa opettamiselta tai historiankirjojen referoimiselta. Taito tuli esiin jo Sikalat-romaanissa (2006).

Suomentaja Sirkka-Liisa Sjöblom on mielestäni onnistunut runsaasti erilaista vanhaa ammattisanastoa sisältävän tekstin kääntämisessä. Alakoskellakin on ollut iso työ paneutua vanhoihin työtapoihin ja työkaluihin ja upottaa ne sujuvasti kerrontaan. Tulee vähän mieleen Tommi Kinnusen Pintti (2018), jonka näyttämönä on vanha lasitehdas.

Hilda oli tilapäisesti töissä kertauksessa. Hän oli kiitollinen, että töitä ylimalkaan oli tarjolla. Rengaskertauskone muistutti rengaskehruukonetta, mutta venytysvalssin paikalla oli kaksi luovutustelaa. Hilda kertasi kaksi yksinkertaista lankaa yhteen ja rullasi ne ristirullille. Tekniikka näytti hankalalta mutta oli oikeastaan helppo. Kun kerrattiin kaksi tai useampia lankoja yhteen, saatiin sileämpää ja kestävämpää lankaa kuin yksisäikeinen lanka oli. Ehkä hän voisi jämälankoja kotiin ja kerrata käsin Arvon kanssa. Punoa hiusnauhoja Gretalle. Ja nyörejä klänninkeihin.

Pidin Pumpulienkelistä todella paljon. Jos hakemalla pitää hakea jotakin moitittavaa, niin Hildan ystävän Hellin jääminen henkilönä ohueksi. Helli muistaa aina ja lähes joka tilanteessa kommentoida asioita työväestön näkökulmasta tai nousta sokerilaatikon päälle pitämään palopuheita.

Sivuja romaaniin tuo lisää Vaasan Puuvillan vaiheiden kertominen eri tehtaanjohtajien ajatusten ja toimien kautta. Hyppäykset johtajien nahkoihin puolustavat paikkaansa, koska ne tuovat kansainvälisen tilanteen ja sen heijastusten vaikutukset paikallistasolle hyvin esiin.

Jään mielenkiinnolla odottamaan jatkoa.

Alakoski, Susanna. Pumpulienkeli (Bomullsängeln). Suom. Sirkka-Liisa Sjöblom. WSOY 2021. 484 s. Arvostelukappale.

  

Pirjo Hassinen: Hämärän aika

Pirjo Hassinen on ajan hermolla tarkastellessaan uusimmassa romaanissaan Hämärän aika (Otava 2020) yksilöitä äärioikeistolaisessa liikkeessä, liepeillä tai ylipäätään populistisen ja oikeistolaisen ilmapiirin vaikutuspiirissä. Romaani on kolmas osa teemaa käsittelevää trilogiaa. Tunnustan. En ole lukenut aikaisempia osia. Itse asiassa olen jättänyt aika monta Hassisen romaania väliin yhden pettymyksen jälkeen. Pidin Hämärän ajasta, vaikka esimerkiksi kovinkaan monesta sen henkilöhahmoista ei voi pitää tai sympatisoida.

Hassisen romaani ei ole mikään kepeä ja valoisa  kertomus, mutta sen loppuratkaisu jättää lukijalle mahdollisuuden kuvitella henkilöille tulevaisuudessa parempaa.

Romaanin kolme miestä, Jaakko, Jesse ja Tomi eivät suoranaisesti tapaa, mutta heidän tarinansa leikkaavat toisiaan, ja taustalla on kaiken yhdistävä teema. Leskeksi jäänyt Jaakko lähtee Italiaan tapaamaan tytärtään, joka on naimisissa paikallisen populistipoliitikon kanssa. Jesse puolestaan jännittää yliopiston pääsykokeiden tuloksia ja lähtee serkkunsa pyynnöstä viemään ostajalle Italiaan vielä uniikkikappaleena olevaa sähkömoottoripyörää ajamalla. Useammallakin tavalla marginaalissa oleva Jesse kokee värikkään matkan. Tomi on yksinkertaisesti typerys. Tomin tarina osoittaa, kuinka sanat ja teot ovat lähellä toisiaan.

”… Ja kun sanat oli kerran mielessään hyväksynyt ja lausunut, oli samalla hyväksynyt sanoista johdettujen tekojen seurauksetkin.”

Hassinen, Pirjo. Hämärän aika. Otava 2020. 349 s. Kirjastosta.

 

Liisa Louhela: Kaikkeus on meidän

 Liisa Louhelan esikoisromaani Kaikkeus on meidän on onnistunut kurkistus lähes sadan vuoden takaisen maaseudun elämään ja luokkarakenteeseen.

Romaanin päähenkilö Reeta yrittää pyristellä ennalta annettua kohtaloaan vastaan. 1930-luvun lopun Kainuussa köyhän lapsella ei ollut helppoa, ei kouluttautumismahdollisuuksia eikä juuri vaihtoehtoja. Tilannetta ei ainakaan parantanut se, että punaisten puolella ollut isä lahdattiin Kajaaninjoen jäälle.

Äitinsä kuoltua orpo Reeta päätyy piiaksi uskovaiseen Haikolan taloon. Hän kuitenkin haaveilee jostakin muusta. Paremmasta elämästä kaupungissa, vapaudesta, helpommasta elämästä.

”… En halunnu lähteä yhenkään rengin matkaan. Mitä siitä seuraisi – senpä tiesi. Vähintään kaheksan kakaraa, jotka joutuisivat jokainen vuorotellen toisten töille liian aikasi. Sama puute oisi minullahi päällä läpi elämän mitä oli äitillä kotosalla.”

Reeta kuitenkin rakastuu köyhälistöä vieläkin alemmalla tasolla yhteiskunnan hierarkiassa olevaan mustilaiseen.  

Kainuulaislähtöinen Louhela kirjoittaa taitavasti ja henkilöiden suuhun sopivaa murretta, mutta kuitenkin sen verran maltillisesti, että toiselta murrealueelta kotoisin oleva lukija viihtyy mainiosti tekstin parissa.

Louhela piirtää tiiviissä kerronnassaankin ajankuvan tarkasti. Muutamalla lauseella ollaan ajan hengessä kiinni, samoin yleinen asenneilmapiiri käy selväksi. Lapsenpäästämiseen liittyviä vanhoja taikoja Reeta pääsee kuulemaan ja tekemään emännän synnytyksen tukemiseksi.

Romaanin loppu jää ovelalla tavalla avoimeksi. Vihdoinkin Reeta pääsee kohti kaupunkia, muttei ehkä sillä tavalla kuin hän olisi odottanut.

Louhela, Liisa. Kaikkeus on meidän. Wsoy 2021. Arvostelukappale.

Nina Wähä: Testamente

Yli seitsemäntoista tunnin kuuntelu-urakan jälkeen jäin miettimään mitä jäi mieleen ruotsalaisen Nina Wähän viime vuonna ilmestyneestä romaanista Testamente, joka ilmestyi suomeksi tänä vuonna nimellä Perintö. Mikäli ruotsalaisilla on ollut ennakkoluuloja suomalaisista köyhinä, synkkänä ja omituisena sakkina, saattaa romaani vahvistaa niitä entisestään. Perinnön voi lukea myös kasvutarinana, kertomuksena sisaruudesta ja sisarten yksilöllisyydestä, perimän ja ympäristön vaikutuksesta kasvuun, perheväkivallasta, sisaruussuhteista ja vieläpä esimerkkinä sukupolvet ylittävästä sukupuolten välisestä epätasa-arvosta.

Testamentti kertoo tornionjokilaaksolaisesta Toimin perheestä, jossa isä Pentin ja äiti Siirin lisäksi on kaikkiaan neljätoista lasta. Elossa lapsia on kaksitoista. Eikä perhe suinkaan ole lestadiolainen, vaikka isän suvussa sitä onkin, pois se heistä! Jokainen pääsee vuorollaan ääneen tai tulee kuvatuksi, kuka syvällisemmin, kuka vähän pintapuolisemmin. Pentin tausta on pian kerrottu, mutta Siirin lapsuus rajantakaisessa Karjalassa ja evakkomatka tulevat kerrotuiksi perusteellisemmin, ehkä turhankin perusteellisesti.

Vaikka henkilömäärä on suuri ja kertomus polveilee, saa kokonaisuudesta melko hyvin selkoa Wähän selkeän tyylin ansiosta. Wähän kertomatyyli myös pitää lukijan tai kuuntelijan otteessaan. Mitä sitten tapahtuu? Minkälainen henkilö seuraava kohde on? Kuka teki ja mitä? Luin vasta jälkeenpäin, että romaanin taustalla ovat Wähän lapsuudessa kuulemat sukutarinat. Ilmakos romaania oli mukava kuunnella. Vain yhden kohdan kelasin yli, ja se oli Kulta-lehmän kohtalo. Vaikka romaani ei olekaan mikään selkokielinen, pysyin ruotsin harrastelijana hyvin kärryillä.

Romaani on siis alun perin kirjoitettu ruotsiksi, ja jos jotakin jäi kaipaamaan, niin alueelle tyypillistä murretta. Toisaalta yleiskielisyys korostaa henkilöiden ja tarinan universaalia luonnetta.

Sisarusten ikähaitari on luonnollisesti suuri. Minulla teki välillä vaikeuksia pysyä ajan tasalla menneestä tai romaanin nykyhetkestä (1980-luvun alku) puhuttaessa. Huvittavana yksityiskohtana panin merkille, että lasten nimet eivät noudattaneet välttämättä kunkin lapsen syntymän ajan suosikkinimiä, ja sekin osaltaan hämärsi aikakäsitystä minulle.

Joistakin puutteistaan huolimatta romaani on lukemisen – tai kuuntelemisen – arvoinen.

Wähä, Nina. Testamente. Norstedts 2019, äänikirja, lukija Nina Wähä. (Suomeksi Perintö (suom. Sanna Manninen) WSOY 2020).

 

 

 

Alexander McCall Smith: The Second Worst Restaurant in France

Kirjaston Libby-palvelun tarjontaa selatessa törmäsin Alexander McCall Smithin tuoreeseen kirjaan The Second Worst Restaurant in France vuodelta 2019. Kansikuvan ja nimen perusteella se vaikutti vauhdikkaalta, humoristiselta ja kulinaristiselta elämykseltä. Odotukset eivät täysin täyttyneet, vaikka sujuvasti kerrottu pieni tarina olikin kyseessä.

Skotlantilainen Alexander McCall Smith tunnetaan erityisesti televisioidusta ja suomennetuista Mma Ramotswe tutkii -sarjastaan, mutta hän on edelleen, vähän yli 70-vuotiaana, tuottelias kirjailija. Hän on Wikipedian mukaan kirjoittanut tai toimittanut ainakin 60 teosta, romaaneja, novelleja, lastenkirjoja ja työuransa erikoisaloihin kuuluvien oikeuslääketieteen ja bioetiikan alalta.

Mma Ramotswe tutkii -sarjan lisäksi McCall Smith on kirjottanut useita romaanisarjoja, joista olen lukenut The Sunday Philosophy Club -kirjoja, viimeisimpänä The Charming Quirks of Others. The Second Worst Restaurant in France on sekin englanninkielisen Wikipedian mukaan osa sarjaa, toinen Paul Stuart -sarjan romaaneista.

McCall Smith on siis sujuva kertoja, mutta ainakin tällä kertaa teemat jäävät pinnallisiksi sipaisuiksi. Ruokafilosofiaa on ripoteltu mausteeksi, kirjoittaahan päähenkilö aiheeseen liittyvää kirjaa. Henkilöt jäävät ohuiksi ja tapahtumat köykäisesti kerrotuiksi. McCall Smithin tyyli ei tosin olekaan syväluotaava, vaan hän tuottaa ei-aivan-niin-pinnallista viihdettä. Eikä neljän–viiden kirjan vuositahdilla kovin perusteellista jälkeä saakaan aikaan.

 McCall Smith, Alexander. The Second Worst Restaurant in France. Polygon 2019. e-kirja-

Tuula Väisänen: Uula-Antin tekohampaat

Minulla ei ole omakohtaisia kokemuksia norjalaisista kalatehtaista, mutta varmasti jokaisella lappilaisella vähintään johonkin ikään ehtineillä on joku tuttu, joka siellä on ollut, tai ainakin on kuullut juttuja siellä käyneistä. Oma mielikuvani kalatehdastyöstä on ollut raskasta työtä, hyvä palkka ja raskaat huvit. Tuula Väisäsen kalatehdasromaani Uula-Antin tekohampaat vahvistaa käsitystäni ja vieläkin enemmän: Väisänen vie lukijan mukanaan kokemaan kalatehdasduunarin elämää.

Moni pohjoisen nuori lähti Norjaan kalatehtaiden kulta-aikana töiden houkuttelemana ja työttömyyden tai opintojen välivuosien työntämänä. Lähtösyitä saattoi olla muitakin, mutta tuskin kovin moni lähti mielessään jääminen. Toki osa jäikin, vaikka ihmisiä tuli ja meni.

Väisänen saa henkilöihinsä eloa. He ovat todentuntuisia, vaikka Väisäsen mukaan mielikuvituksen tuotetta romaanissa ovatkin, niin tapahtumat kuin ihmiset.

Väisänen kiteyttää olemisen ytimen kohdassa, jossa normaalista poikkeava ääni – saksofoni – ja Utsjoen ukon lennokas saavat päähenkilö Lennen pohtimaan näin:

Saksofonin haikeus ja ukon elämänriemuisa askel sointuivat yhteen; elämä saattoi sattumanvaraisia palasia yhteen väläyttäen hetkessä väreilevän valoisan kuvan, kirkkaan sirun elämän sisäisestä mielekkyydestä ja kauneudesta kalanhajuisen, rikkinäisen ja roskakasoja keräävän kaaoksemme keskellä, jossa välinpitämättömyys, väliaikaisuuden ja juurettomuuden tunteet saivat meidät lonksumaan ja tipahtamaan pois raiteiltamme.

Lenne on poikkeuksellinen siinä mielessä, että hän palaa Norjaan kesätöihin yhä uudestaan, kunnes lopulta elämässä on siirryttävä uuteen vaiheeseen. Eivätkä kalat ja kalatehtaatkaan ole enää entisellään.

Lievästä epätasaisuudestaan huolimatta mukavasti kerrottu. Alku oli minulle hankala, olin vähällä jättää lukemisen ensimmäiseen virkkeeseen: ”Poika näytti enkeliltä, joka tarjosi meille viinaa.”

Väisänen, Tuula. Uula-Antin tekohampaat. Kalatehdasromaani. Atrain&Nord 2019. 239 s. Kirjastosta.

 

Jhumpa Lahiri: Missä milloinkin

Yksin viihtyvä ja yksinäinen keski-ikäinen naisihminen kertoo hieman lakoniseen tyyliin elämästään välähdyksinä missä milloinkin. Jhumpa Lahiri on kirjoittanut uusimman suomennetun romaaninsa Missä milloinkin hänelle vieraalla kielellä italiaksi. Liekö kieli syynä Lahirin tiiviiseen ja näennäisen selkeään, mutta silti sisältörikkaaseen kerrontaan.

Pieni romaani – 148 sivua – koostuu lyhyistä luvuista, jotka on nimetty kulloisenkin tarkasteluhetken paikan – fyysisen tai henkisen – mukaan. Kertoja on esimerkiksi yksikseen, itsekseen, herätessä, auringossa, baarissa tai puhelimessa.

Vaikka kertoja kokee ulkopuolisuutta muihin, hetken kestävä yhteys toiseen ihmiseen saa hänet tekemään sovinnon koko maailman kanssa. Kertojan omin paikka on ei missään.

”Onko olemassa paikkaa, jossa emme olisi vain ohikulkumatkalla? Päämäärätön, eksyksissä, harhateillä, hukassa, ihmeissään, neuvoton, vieraantunut, juureton, vaivautunut, rauhaton: siitä seurasta löydän itseni. Nuo sanat ovat asuinsijojani, niistä muodostuu maailma jossa elän.”

 

Lahiri, Jhumpa. Missä milloinkin (Dove mi trovo). Suom. Helinä Kangas. Tammi Keltainen kirjasto 2020. 148 s. Kirjastosta.   

Hanna Velling: Kutsumaton

 Hanna Velling käsittelee romaanissaan Kutsumaton avioeroa monesta eri näkökulmasta. Vakavasta aiheesta huolimatta Velling kirjoittaa sujuvasti ja sopivan humoristisesti. Toimelias Mirja järkyttyy, kun hänen miehensä Mikko (joka tosin ei mikään malliaviomies ole ollut) rakastuu yksinhuoltajaäiti Siruun. Mukana kuvioissa on myös Mikon äiti sekä lapset Miisa, Linda ja Topi. Lapsista teini-ikään on ehtinyt Miisa.

Onnekseni en itse ole kokenut avioeroa, mutta mielestäni Velling käsittelee aihetta uskottavasti ja tuo eri osapuolten tyypillisiä reaktioita esiin.

Pieni näyte:

”… Tämä koti ei ollut enää Mikon varasto, vaikka mies virallisesti olikin hänen aviopuolisonsa. Heillä ei ollut vielä edes harkinta-aika meneillään. Mirja aloitti kuitenkin oman harkintansa saneeraamalla Mikon tavarat. Samalla hän voisi laittaa kiertoon tyttöjen vanhat vaatteet, tarpeettomiksi käyneet harrastusvälineet ja hylätyt lelut. Sekamelska sai nyt loppua.

   Mirja kietaisi hiukset kiinni, puki vanhan tuulitakin päälleen ja laittoi käteensä parhaat päivänsä nähneet nahkahanskat. Sakari Sauso, niissä luki kultakirjaimin. Ne olivat joskus olleet pehmeää nahkaa, mutta nyt ne olivat työrukkaset. Erosiivousvaruste.”

 

Velling, Hanna. Kutsumaton. Bazar 2020. 288 s. Kirjastosta.