maanantai 25. kesäkuuta 2018

Hiromi Kawakami: Sensein salkku


Kerrassaan omalaatuinen rakkaustarina on japanilaisen Hiromi Kawakamin Sensein salkku -romaani, joka kertoo eläköityneen opettajan ja kolmekymmentä vuotta nuoremman, mutta jo aikuistuneen entisen oppilaan Tsukikon suhteesta. Opettaja on japaniksi sensei, ja sillä nimellä Tsukiko häntä kutsuu, eikä oikealla nimellä Harutsuna Matsumoto. Tsukiko kertoo heidän tarinansa lakoniseen tapaan, mutta erinomaisen hyvin toimivalla tavalla.

Sensein ja Tsukikon suhde etenee hitaasti ja omalaatuisesti, ja seurusteluun asti päästään vasta kirjan loppupuolella. Tapaamisissa on kuitenkin aina jotakin, joka sykähdyttää Tsukikoa, ja hän ajattelee Senseitä paljon ja kirja keskittyy paljolti heidän kohtaamisiinsa.

Olin iltaan asti kotosalla. Vetelehdin kirjaa selaillen. Lueskellessa alkoi nukuttaa ja nukahdin puoleksi tunniksi. kun havahduin ja avasin verhot, ulkona oli täysin pimeää. Kalenterin mukaan kevät oli jo alkanut, mutta päivä oli vielä lyhyt. Talvipäivänseisauksen tienoilla päivien lyhyys tuntui kaatuvan päälle, mutta minusta se oli huojentavaa. Kun tietää, että kohta pimenee kuitenkin, pystyy valmistautumaan yksinäisyyttä herättävään iltahämärään. Näinä päivinä, kun auringonlasku on alkanut viipyillä, erehtyi helposti luulemaan, että pimeys ei ihan vielä koittaisi, eikä vieläkään … Ja silloin kun tajusi, että oli pimenemässä, raskas alakulo valahti päälle.
   Niinpä olin lähtenyt ulos. Halusin varmistaa, etten ollut ainoa, joka oli elossa, enkä ainoa, joka eli alakuloisia pohdiskellen. Mutta eihän sellaisesta voinut saada selvää vain katselemalla ohikulkijoita. Ei, vaikka kuinka olisi halunnut.
   Silloin törmäsin sattumalta Senseihin.
   ”Tsukiko, persauksiini koskee.”
   Sensei seisoi äkkiä rinnallani. Vilkaisin hänen kasvojaan hämmästyneenä, mutta hän näytti tyyneltä, kuin kipu ei olisi kummoinen. Kysyin, mitä hänen persauksilleen oli sattunut, ja hän irvisti hieman .
   ”Nuoret naiset eivät käytä sellaisia sanoja kuin persaus.”
   Ennen kuin ennätin kysyä, mitä oikein voisin sanoa, Sensei jatkoi:
   ”Takamus tai istuma-alue se on, takalisto, ilmaisuja löytyy kyllä. Nykyajan nuorilla on heikko sanavarasto, ja siitä seuraa ongelmia.”

Kadulla kohdattuaan parivaljakko siirtyy luontevasti baariin, kuten heillä on tapana. Oluen ja saken lisäksi Tsukiko ja Sensei nauttivat lukemattomista japanilaisista ruuista, aterioina tai juomisen kylkiäisenä.  

Raisa Porrasmaa on mielestäni onnistunut suomennoksessa. Lukeminen ei takerru kieleen, vaan keskiössä ovat Tsukiko ja kertomus. Kansikuvaa kustantajan nettisivuilta hakiessani törmäsin Raisa Porrasmaan kirjoittamaan mielenkiintoiseen juttuun Sensein salkun kääntämisestä.

Kawakami, Hiromi. Sensein salkku. (Sensei no kaban) Suom. Raisa Porrasmaa. S & S 2017. 242 s. Kirjastosta.



tiistai 19. kesäkuuta 2018

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton


Yhdysvaltalaisen Elizabeth Stroutin romaani Nimeni on Lucy Barton on persoonallinen kertomus. Tiiviissä tarinassa kerrotaan paljon ja suuria asioita. Kertoja, Lucy Barton, on nuorempana joutunut newyorkilaiseen sairaalaan useiksi viikoiksi. Siellä maatessaan häntä katsomaan yllättäen tulee hänen äitinsä. Vähitellen, siinä muun jutustelun ja juoruilun lomassa, paljastuu asioita Lucyn lapsuudesta ja nuoruudesta, mutta myös myöhemmistä vaiheista. Keskiössä ovat vanhempien ja lasten suhteet.

”… Mutta luulen ymmärtäväni oikein hyvin sen tuskan, jonka me lapset kätkemme sisällemme, tuskan, joka kestää kokonaisen ihmisiän, kaipauksen, joka on niin suuri, ettei siitä pääse edes itkemällä eroon. Me takerrumme siihen niin tiukasti, että tunnemme jokaisella sydämenlyönnillä: Tämä on minun, tämä on minun, minun.

Minuun tämä pieni romaani teki vaikutuksen kerronnallaan, joka on jouhevaa ja ilmavaa mutta samalla syvällistä ja raskasta.

Elizabeth Strout on voittanut Pulizer-palkinnon vuonna 2009 ilmestyneellä, suomentamattomalla romaanillaan Oliver Kitteridge, johon perustuva tv-sarja on nähty meilläkin televisiossa. Nimeni on Lucy Barton ilmestyi alun perin vuonna 2016.

Strout, Elizabeth. Nimeni on Lucy Barton (My Name Is Lucy Barton). Suom. Kristiina Rikman. Tammi 2018. 163 s. Kirjastosta.

Tuija Lehtinen: Viesti menneisyydestä


Jos kirjan kansiliepeessä ei olisi ensimmäisenä mainittu Tuija Lehtisen kirjoittaneen kolmisenkymmentä viihderomaania, olisin ehkä lukenut Viestin menneisyydestä huolettomammin. Nyt lukiessa takaraivossa raksutti ajatus viihdekirjasta, mutta turhaan, aivan pätevä jännäri on kyseessä. 

Jos en ole lukenut Lehtisen viihderomaaneja, niin en ole myöskään lukenut edellistä Lehtisen jännäriä. Väärä vainaja on aloittanut Erja Revon tutkimuksia -dekkarisarjan vuonna 2016.
Minä pidin Erja Revosta ja hänen tyylistään. Varhaiseläkkeelle jäänyt särmikäs poliisi, joka elelee sinkkuna, ja jolla on välillä tylsää. Vaihtelua, vaikkakin ehkä liiankin jännittävää, Revon elämään tuovat rikokset, joita hän ryhtyy selvittämään.

Menneisyydestä viestin saa papparainen Olli Virta, joka on ollut sotalapsena Ruotsissa. Virta on perimässä neljännesmiljoona kruunua, ja ensin olisi perinnön jättäneen henkilön hautajaiset. Olli Virta pyytää Ruotsissa pidettäviin hautajaisiin mukaan naapurinsa Kalle Pajun, joka puolestaan on Erja Revon ystävä ja entinen kollega. Menneisyys on mysteeri, ja sitä ratkomaan tarvitaan myös nyttemmin Revon vuokralaisena asuvaa Iikka Jormakkaa.

Tekstissä on sopivasti jännitystä ja sopivasti huumoria. Esimerkki:

”Malin volisi olleensa niin onneton. Hän ei millään ollut voinut ymmärtää, miksi mies oli käyttäytynyt niin törkeästi. Miksi tämä ei ollut suoraan sanonut, ettei halunnut sänkyyn hänen kanssaan? Mikä vika hänessä oli ollut? Herraperkele, Erja voihkaisi mielessään, ei tätä jorinaa. Rita komensi Malinia pysymään asiassa, ja Erja säästyi enemmältä itsesääliltä. Holm oli lähettänyt muutaman päivän kuluttua Malinille viestin. Siinä hän oli sanonut, että hänen oli pitänyt käydä tapaamassa kahta jengiaikaista kaveriaan Ahvenanmaalla. Isosta keikasta oli ollut kyse. Hän ei ollut halunnut sotkea Malinia mitenkään asiaan. Mitä tämä ei tiennyt, sitä tämä ei voisi kertoa. Siksi hän oli turvautunut tyrmäystippoihin. Rita ja Erja vaihtoivat katseen. Malinin olisi pitänyt tajuta miehen laskettelevan palturia. Juttu oli paksu ja haiskahti pahasti. ” 

Erja Revon tutkimukset ovat sopivaa kesäluettavaa, eli ei liian väkivaltaista tai yhteiskuntakriittistä, muttei myöskään turhan kevyttä höttöä. Ratkaisu oli myös sopivan yllättävä.


Lehtinen, Tuija. Viesti menneisyydestä. Crime Time 2017. 274 s. Kirjastosta.