Hannu Paloniemi onnistuu erinomaisesti omakohtaisessa esikoisromaanissaan Lumiluolapoika (Like 2023).
Hän tavoittaa hyvin varhaisteini-ikäisen pojan tuskan äidin
sairastuessa ja lopulta kuollessa. Isosisko kipuilee kiukuttelemalla. Pienellä
paikkakunnalla pojasta tuntuu, että ihan kaikki tietävät hänen olevan se poika,
jonka äiti on sairas ja sitten poika, jonka äiti on kuollut.
Kovin hyvin en Torniota tunne, mutta miljöön kuvaus vaikuttaa
pätevältä. Yhdistettynä ajankuvaan, 80-luvun alkuun, romaanin puitteet ovat kunnossa.
Vaikka totinen paikka olikin kyseessä, oli kuvaus perheen automatkasta läpi helteisten
maakuntien Oulun eteläpuolelle kohti suurta herätystilaisuutta mainio. Nimiä ei
mainita, mutta muistan tunnetun karismaattisen saarnaajan ja ihmisten kaatajan
kiertäneen Suomessa pohjoista myöten. Toinen tiettyyn aikaan liittyvä tapahtuma
oli Rauhanjuna-kulttuurikiertue.
Romaanin aikaikkuna rajaa juuri sopivasti keskeiset tapahtumat.
Paloniemi ei jää vellomaan ikävään, hienovarainen huumori ja
pojan kasvu ensi-ihastuksineen keventävät kertomusta roimasti. Musiikilla ja
soittamaan opettelulla on tärkeä roolinsa romaanissa!
Pohjoisen ihmisenä pidin itälappilaisesta alkutilanteesta
kovasti. Siinäkin tuli heti ajankuvaa, samoin kuin Tornioon asettumisessa. Juurten
kertominen oli perusteltua.
Kuuntelin kirjan äänikirjana Jukka Pitkäsen lukemana.
