Ville Jaako: Länsikairan koltiaiset

Ensivaikutelma kolarilaislähtöisen Ville Jaakon esikoisromaania Länsikairan koltiaiset lukeissa on, että lukeeko tässä uutta, mutta hieman karkeampaa versiota Napapiirin sankareista. Tiedättehän sen menestyselokuvan, jossa hieman reppanat nuoret miehet juurikin länsikairan suunnalta joutuvat monenlaisiin seikkailuihin ja vaikeuksiin.

Jaako vetää kaikki mahdolliset kliseet överiksi. Viinaa juodaan, kännissä ajetaan, naapuripitäjän miesten kanssa tapellaan verisesti eikä Helsingin reissun lopputulosta tarvitse arvailla. Räväkkä mummo ei niinkään närästä, mutta kakkahuumori ei mene edes huonosta huumorista. Humoristinen Länsikairan koltiaiset ehdottomasti on.

Naiskuva sen sijaan on, mikäli mahdollista, tunkkaistakin tunkkaisempi.

Neljässä päähenkilössä on kuitenkin sopivasti särmää ja sympaattisia piirteitä, jotta kaverusten koheltamista jaksaa seurata. Jaako on hyvä tarinankertoja ja saa lukijan päähenkilöiden Heikin, Oskun, Tonin ja Voiton puolelle, onhan hän itsekin hahmojensa tukena.

Oskun itsemurhakohtaus tuo romaaniin sellaista twistiä ja syvyyttä (!), että oma kiinnostukseni käännähti aivan uuteen asentoon, kun siihen saakka olin kuunnellut kertomusta vähän jopa epäillen jutun onnistumista.

Lappilaismystiikalla höystetty jännittävä loppukohtaus toimii kirsikkana kakun päällä. Ja huipennuksena vielä aivan lopussa Voitto kirjoittaa päiväkirjaansa näin: ”Nyt kun katson ulos junan ikkunassa viliseviä maisemia ymmärrän, etteivät nämä merkinnät oikeastaan olleet minun tarinani. Ne ovat kuvauksia tästä ajasta ja pienestä paikkakunnasta, johon synnyin.”

Jaako, Ville. Länsikairan koltiaiset. Tammi 2021. Äänikirjan lukija Eero Ritala.

Kristiina Saha: Minäpäivät

Kristiina Sahan Minäpäivät on mukava kasvukertomus aikuisesta naisesta, joka saa äitinsä kuoltua vihdoin tilaa itselleen. Vähän vierastin jatkuvaa itsensä mitätöintiä, jota päähenkilö Hellevi eli Hoo, kuten hänen pomonsa häntä kutsuu, jatkuvasti harrastaa.

Hellevin elämä keskittyy työpaikalle, jossa hän on väliportaan esimies, ja hänen äitinsä luokse sairaalaan. Muutos käynnistyy esimiehen työssäolovuosien kunniaksi lahjoittamasta itsensä kehittämisen kurssista.

Kertomus loppui sopivasti vaiheeseen, joten lukija saa itse kuvitella mieluisan lopun tarinalle.

Kun Pirjo Heikkilä on lukijana, on tiedossa huumoria. Pidin Kristiina Sahan Minäpäivistä enemmän kuin esimerkiksi myös melko tuoreesta Anni Saastamoisen romaanista Sirkka, jossa päähenkilön ominaisuudet eivät ole enää terveitä.

 

Saha, Kristiina. Minäpäivät. Äänikirja, lukija Pirjo Heikkilä. Otava 2019,

Helena Waris: Nuorgamin vettä

Mitäköhän sitten kuuntelisin, pähkäilin tovin, kun Helena Wariksen romaanin äänikirjaversio Nuorgamin vettä päättyi. Viihdyin mainiosti Mikke Korhosen mukana hänen matkallaan halki Suomen.

Kuuntelin tarinaa kerran työmatkalla, mutta vain kerran, koska nauraa hörähtelin ääneen siinä kävellessäni, enkä kehdannut toiste kadulla yksin naureskella, vaikkakin kuulokkeet korvissa.

Pöhköstä vedonlyönnistä alkunsa saanut vedenkanto-operaatio kasvaa mediaspektaakkeliksi, vaan onko se sitä, mitä Mikke alkujaan ajatteli? Ei ollut. Facebook-ryhmän seuraajien määrän vähittäinen kasvaminenkin yllätti Miken, eikä julkisuus välttämättä ollut mieluista.

Waris tavoittaa todella hyvin erilaisten hahmojensa ajatusmaailmat. Varsinkin loppupuolen juonenkäänteet olivat hyviä. Antti Tiensuun ääni sopii Miken rooliin hyvin. 

Waris, Helena. Nuorgamin vettä. Like 2019. Äänikirja.

Liv Srömquist: Nousu ja tuho

Hahaa, ruotsalainen Liv Strömquist on todella hyvässä vedossa! Hän ei todellakaan epäröi tarttua yleensäkään sarjakuvissaan tai tässä sarjakuva-albumissaan Nousu ja tuho sellaisiin aiheisiin kuin TTIP, tosi-TV luokkayhteiskunnan kuvaajana tai vasemmiston heikkoon vaalimenestykseen. Hän ruotii ajankohtaisia asioita omalla tyylillään: nyrkki pystyssä julistaen ja huutamalla paasaten. Mutta kaikkea muuta kuin kuivasti tai huumorintajuttomasti!

Tätä kirjoittaessa (elokuu 2019) ei TTIP:tä enää näe lehtien otsikoissa, eikä paljon muuallakaan, mutta kirjan alkuperäisen version julkaisemisen aikaan vuonna 2016 vapaakauppasopimus oli paljon puhuttu aihe. Hienoinen vanheneminen koskee vain osaa Nousun ja tuhon aiheista, eivätkä ajankohtaisuutensa menettäneiden aiheiden taustat ole muuttuneet miksikään.

Stömquist ei roiski mitä mieleen juolahtaa, vaan perustelee väitteensä ja mm. siteeraa usein eri tutkijoita.

Liv Strömquist parantaa maailmaa sarjakuva kerrallaan.

Kiinnstuin hänestä syksyllä 2018 lomareissulla Tukholmassa, kun tunnelbanan ikkunasta näin usein Slussenin asemalla silmiinpistävän kuvan, ja halusin tietää tekijän. Googlettamalla löytyi paljon lisää tietoa, ja jouduin tunnustamaan aukon sivistyksessäni, sillä en ollut aiemmin kiinnittänyt häneen mitään huomiota, vaikka hänen sarjakuviaan on suomennettu aiemminkin. Välittömästi reissun jälkeen löysin tuoreesta Voima-lehdestä Stömquistista tehdyn jutun!  Linkki netistä löytyvään juttuun tässä.

Lainasin kirjastosta myös Prinssi Charlesin tunne -nimisen sarjakuvakirjan, mutten pystynyt lukemaan sitä sen älyttömän pieneksi kutistuneen tekstin vuoksi. Jäin pohtimaan olisiko alkuperäinen sarjakuva-albumi julkaistu isommassa koossa. Sisältö jäi muodon jalkoihin. Mietin jo, että olenko tosiaan tullut vanhaksi, mutta kyllä se vanhan sanomalehti-ihmisen silmäänkin oli liian pientä pistekokoa, jos käsin tekstattua tekstiä voi pisteinä mitata. Nousu ja tuho toimii paremmin siinä suhteessa.

Aiemmin tänä vuonna suomeksi on ilmestynyt Einsteinin vaimo, mutta sitä en ole vielä lukenut.  

Suosittelen Strömquistia maailmanparantamisesta kiinnostuneille tai epäoikeudenmukaisuuksista suuttuville.

Stömquist, Liv. Nousu ja tuho (Uppgång och Fall). Suom. Helena Kulmala. Sammakko 2017. Kirjastosta.

Metron ikkunan läpi kuvattu Liv Strömquistin teos. Syyskuu 2018. Kuva: Tuula Leskinen.

Ville Ranta: Kuningas menettää päänsä

 
Hulvaton on ensimmäinen ajatus, joka nousee oululaisen Ville Rannan sarjakuvaromaania Kuningas menettää päänsä lukiessa. 
 

Sarjakuvaromaani on absurdi, hassu, mielikuvituksellinen. Eri aikatasot sekoittuvat sujuvasti, esimerkiksi kuninkaan tyttärillä eli prinsessoilla kännykkä on kädessä lähes koko ajan, ja ratsukot ohittavat autotien. 

Minä en pystynyt ottamaan tätä kovin vakavasti enkä jaksanut pohdiskella kertomuksen syvempiä merkityksiä, vaan huoletta huvitin itseäni päänsä menettävän, vähän reppanan kuninkaan ja hänen läheistensä seurassa.

Ranta, Ville. Kuningas menettää päänsä. WSOY 2018. Kirjastosta.

Antti Leikas: Tonttu

Lyhyesti: Hauska idea ja oivallisesti kirjoitettu on Antti Leikaksen Tonttu. Jännityskertomukseksi luokiteltu tarina on vauhdikas ja jännittävä. Saako tonttu multaa jalkojensa alle? Tuhoutuuko universumi ihmisen ahneuden vuoksi, vai onnistuuko romaanin päähenkilö, kirjailija Antti Leikas, estämään katastrofin? Runsaasti mielikuvitusta ja fiktiota sisältävässä kertomuksessa esiintyy joukko oikeita ihmisiä nimillään, mutta sentään fiktiivisinä hahmoina.

Leikas, Antti. Tonttu. Matka pimeyteen. Siltala 2018. Kirjastosta.

Mikko-Pekka Heikkinen: Betoniporsas

Mikko-Pekka Heikkinen jatkaa Terveiset Kutturasta, Jääräpää ja Poromafia -romaaneista tutulla linjallaan tuoreimmassa romaanissaan Betoniporsas. Uutuus on edeltäjiensä kaltainen huumorin sävyttämä mielikuvitusrikas kertomus kahden eri leirin kipunoivasta kohtaamisesta.

Suuri määrä ihmisiä muualta Suomesta on konkreettisesti joutunut pakolaisleirille pääkaupungin puistoalueille. Elinmahdollisuudet vaikkapa Kainuussa ovat kaventuneet olemattomiin.

Maaseudun olosuhteet ovat muuttuneet lähes mahdottomiksi elää, mutta eräät pääkaupunkiseudun hipsterit haluaisivat panna rajat kiinni maaltamuuttajille.

Olihan meitä täällä aina ollut. Mutta kaksikymmentäviisi vuotta aiemmin, kun Jyry muutti Helsinkiin, nykyisen kaltaista maalaisvastaisuutta ei ollut aistittavissa. No saattoi joku leikillään vinoilla, kun Jyry käytti kehtaa-verbiä kainuulaismerkityksessä ”viitsiä” eikä tajunnut, miten kaupan kassahihnan seuraava asiakas -pulikat toimivat.

   Toisin oli nyt. Viimeaikainen massamuuttoaalto oli paljastanut lajitovereista ällistyttäviä piirteitä. Aivan kuin ihmisten päältä olisi yhtäkkisesti riuhtaistu vuosituhansien aikana kertynyt sivistys, viisaus ja järki.

   Hiljattain Jyry oli nähnyt, kuinka trikoisiin verhottu uraohjus oli lukkojarruttanut kolmentuhannen euron polkupyöränsä lapsikatraan uumeniin ja nimitellyt hämäläisittäin murtaneita koululaisia ”sisäsiittoisiksi sontakeoiksi”, koska nämä viettivät luokkaretkeään hänen työmatkareitillään.

Kainuulaislähtöinen toimittaja Jyry on lievissä vaikeuksissa töidensä kanssa. Yt:t ovat pyyhkineet mediamaailmaa, eikä kenenkään työpaikka ole varma. Jotakin järistyttävää pitäisi keksiä. Jyry keksii soluttautua äärihipstereiden joukkoon, ja siellä hän törmää järkyttävään suunnitelmaan maaltamuuttajien pään menoksi. Mutta maaltamuuttajat saivat vihiä aikomuksista ja osaavat valmistautua. Luonto on oma muuttujansa.

Ei tarvitse kuin muuttaa maaltamuuttaja maahanmuuttajaksi ja kuvitella pääkaupunkiseudun ulkopuolisen Suomen ulkomaaksi, niin teos sujuvasti käsittelisi maahanmuuttoa.

Heikkinen, Mikko-Pekka. Betoniporsas. Johnny Kniga 2018. 220 s. Kirjastosta