Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa

 

Iki-ihana aikuisten ja kirjojen ystävien satu. Luin ranskalaisen Jean-Paul Didierlaurentin Lukija aamujunassa -romaanin melko tuoreeltaan sen ilmestyttyä suomeksi kymmenkunta vuotta sitten. Lainasin sen kirjastosta, ja siitä lähtien se on pyörinyt mielessäni. Osittain romaanin innoittamana perustin tämän kirjabloginkin, vaikken silloin romaanista mitään kirjoittanutkaan.  

Kun Lukija aamujunassa tuli vastaan äänikirjapalvelussa, otin sen innoissani kuunteluun. Enkä pettynyt tälläkään kertaan. Itse asiassa en muistanut, kuinka monisäikeinen ja runsas tiiviiseen mittaan kirjoitettu tarina on. Sen absurdi huumori huvitti silloin, ja huvitti nyt.

Jukka Pitkänen sopi hyvin lukemaan tämän Kira Poutasen suomentaman ja Tammen kustantaman pienen romaanin.

Tuomas Kyrö: Aleksi Suomesta

Halu – tai tarve – kuulua johonkin joukkoon sai urheilullisen pohjoissuomalaisen nuoren miehen liittymään 18-vuotiaana Ranskan muukalaislegioonaan. Vähän yli kolmekymppisenä ammattisotilas osallistui Ukrainan sotaan Venäjän hyökättyä sinne helmikuussa 2022.

Suomessa kirjailija Tuomas Kyrö koki hyökkäyksen voimakkaasti. Hän halusi hyödyntää osaamistaan kirjailijana ja tehdä jotakin Ukrainan puolesta: kertoa ihmisen tarinan, jota Ukrainan sota kehystää. Sattumien kautta hän sai yhteyden tähän ammattisotilas Aleksiin. Seurasi matkoja Ukrainaan, haastatteluja, tunteja tallenteita, haastatteluja ja tapaamisia Suomessa.

Varmastikin runsaasta ja sekavastakin aineistosta on saatu puristettua ja hiottua timanttinen kertomus, joka ei kerro vain Aleksin sodasta Ukrainassa, vaan myös Aleksin tarinan pikkupojasta sotilaaksi äidin, isoisän ja rintamatoverin näkökulmilla täydennettynä, sekä paljon Tuomas Kyrön omia ajatuksia.

Tornion ja Oulun seuduilla kasvanut, alkuperäiseltä kutsumanimeltään Samuli, sai oppia turhan varhain, että hän vääränvärisenä ei kuulu joukkoon, tai ainakaan häntä ei oteta aina joukkoon. Ei voi kuin olla surullinen yksin jätetyn ja kiusatun pojan puolesta.

Poika kuitenkin on sisukas ja sinnikäs. Hän ei kerro tilanteesta äidilleen, ja opettajille tai valmentajille kertomisen hän oppii turhaksi. Aikuiset katsovat ohi. Kiusaaminen on usein hienovaraista, tönäisyjä, syrjintää, ulkopuolelle jättämistä. ”Mie saatoin olla paras vaikkapa koripallossa ja silti valittiin viimeisenä.”

”On tämän sotilashomman aikana ollut myös hankalia paikkoja, mutta ei yhtä hankalia kuin lapsuus.”

Muukalaislegioonan jälkeen Aleksi on sotinut muun muassa Afganistanissa ja Afrikan maissa ennen Ukrainaa ja sen Foreign Legionin vierastaistelijana. Ei varmasti kukaan selviä taistelutilanteista vammoitta, jos ei suoraan fyysisesti haavoitu, saa mieli osumaa. Aina vain koskettavammaksi muuttuva kertomus saa toiveikkaan lopun, kun Aleksi kertoo oivaltaneensa kärsivänsä posttraumaattisesta stressireaktiosta, PTSR-oireista, saaneensa itse apua ja haluavansa jatkossa auttaa muita sodan seurauksista kärsiviä.

Kuuntelin kirjan alkupuolen ja loppupuolen luin. Lukemiseen vaihdoin, jotta etenisin nopeammin kertomuksessa, joka oli ottanut minut otteeseensa.

Tuomas Kyrö luki omat osuutensa. Arttu Kurttila Aleksin ”rooliin” on ollut nappivalinta. Murre soljuu häneltä luontevasti ja ääni kuulostaa hyvin Aleksimaiselta. Äitikin pääsee ääneen Ella Pyhältön äänellä.

Monin tavoin vaikuttava ja koskettava kertomus. Viisi tähteä kirjalle ja toiset viisi äänikirjan lukijoille.

 Kyrö, Tuomas. Aleksi Suomesta. Wsoy 2023. Äänikirjan lukijat Tuomas Kyrö, Arttu Kurttila ja Ella Pyhältö.

 

Hannu Paloniemi: Lumiluolapoika

Hannu Paloniemi onnistuu erinomaisesti omakohtaisessa esikoisromaanissaan Lumiluolapoika (Like 2023).

Hän tavoittaa hyvin varhaisteini-ikäisen pojan tuskan äidin sairastuessa ja lopulta kuollessa. Isosisko kipuilee kiukuttelemalla. Pienellä paikkakunnalla pojasta tuntuu, että ihan kaikki tietävät hänen olevan se poika, jonka äiti on sairas ja sitten poika, jonka äiti on kuollut.

Kovin hyvin en Torniota tunne, mutta miljöön kuvaus vaikuttaa pätevältä. Yhdistettynä ajankuvaan, 80-luvun alkuun, romaanin puitteet ovat kunnossa. Vaikka totinen paikka olikin kyseessä, oli kuvaus perheen automatkasta läpi helteisten maakuntien Oulun eteläpuolelle kohti suurta herätystilaisuutta mainio. Nimiä ei mainita, mutta muistan tunnetun karismaattisen saarnaajan ja ihmisten kaatajan kiertäneen Suomessa pohjoista myöten. Toinen tiettyyn aikaan liittyvä tapahtuma oli Rauhanjuna-kulttuurikiertue.

Romaanin aikaikkuna rajaa juuri sopivasti keskeiset tapahtumat.

Paloniemi ei jää vellomaan ikävään, hienovarainen huumori ja pojan kasvu ensi-ihastuksineen keventävät kertomusta roimasti. Musiikilla ja soittamaan opettelulla on tärkeä roolinsa romaanissa!

Pohjoisen ihmisenä pidin itälappilaisesta alkutilanteesta kovasti. Siinäkin tuli heti ajankuvaa, samoin kuin Tornioon asettumisessa. Juurten kertominen oli perusteltua.

Kuuntelin kirjan äänikirjana Jukka Pitkäsen lukemana.

 

Laila Hirvisaari: Vienan punainen kuu

E- ja äänikirjapalvelussa tuli vastaan Laila Hirvisaaren (ent. Hietamies) romaani Vienan punainen kuu. En ole historiallisten (viihde)romaanien ylin ystävä, vaikka nuorempana muistan lukeneeni ainakin joitakin Kaari Utrion ja Ursula Pohjolan-Pirhosen romaaneja. Laila Hietamiestä en muista lukeneeni, vaikka kotona kirjahyllyssä jokunen Hietamies olikin.

Vienan punainen kuu kiinnosti tapahtumapaikkojensa vuoksi, olenhan asunut jo muutaman vuoden kivenheiton päässä Vienasta.

Hirvisaari oli tehnyt taustatyönsä hyvin. Päätapahtumat sijoittuvat kuohuviin vallankumouksen vuosiin 1917–1918. Valkoista Suomea edustaneiden tahojen pyrkimykset Vienan ”vapauttamiseen” vaikuttavat henkilöiden kohtalohin samoin kuin Venäjällä vallankumousta tehneiden bolsevikkienkin.

Yllättävintä oli se, että karjalan kieli mainitaan noin kerran ja sivulauseessa silloinkin, tosin Hirvisaari ripottelee sanoja puheisiin ja tekstiin.

Romaanissa seurataan Anna-Liisan, kutsumanimeltään Aniviisun, kasvua kymmenkesäisestä parikymppiseksi. Orvoksi jäänyt Aniviisu asuu kotitilallaan Suomesta Suomussalmelta tulleen tätinsä ja kahden palkollisen kanssa. Samalle kylälle Uhtuan suunnalla kesänviettoon tulee muutaman vuoden vanhempi poika Kaarlo, joka hurmaa Aniviisun viulunsoitollaan. Lapset ystävystyvät. Aniviisun ystäviin kuuluu myös Anja.

Aniviisun elämä muuttuu, kun isoisä saapuu Kanadasta kotikonnuilleen rakennuttamaansa suureen taloon ja haluaa ottaa tytön huoltajuuden. Sortavalassa vietettyjen kouluvuosien jälkeen Anna-Liisa palaa kotiseudulleen opettajaksi, samoin kuin Anja.

Romaani ei ollut niin viihteellinen tai romantiikkaan painottuva kuin etukäteen oletin. Olin todella positiivisesti yllättynyt. Lisäksi romaani on kestänyt aikaa hyvin.

 Hirvisaari, Laila. Vienan punainen kuu. Äänikirja 2015, lukija Erja Manto. Otava. Alkuteos 1992, uusintapainos 2010.

Elizabeth Strout: Oh, William

Olen ladannut puhelimeeni Libby-sovelluksen ja kirjautunut palveluun kirjastokortillani. Muutamia englanninkielisiä kirjoja sitä kautta olen lukenut tai kuunnellut, en kovin monta. Kahden viikon laina-aika käy helposti lyhyeksi enkä useinkaan löydä sieltä mitään kiinnostavaa. Jokin aika sitten kuitenkin sattui silmiini Elizabeth Stroutin uusin romaani Oh William! äänikirjana, ja se kiinnosti niin paljon, että lainasin ja kuuntelin. Vastikään huomasin, että sehän on tulossa suomeksikin lähiaikoina nimellä Voi William.

Lukija Kimberly Farr on turhan eläytyväinen, ja alkuun se häiritsi todella paljon. Kuuntelun edetessä tyyliin tottui.

Elizabeth Strout palaa mm. romaanista Nimeni on Lucy Barton tuttuun nimihenkilöön. Lucy kertoo lukijalle (tai kuuntelijalle) ensimmäisestä miehestään Williamista, nyt jo eläköityneestä ja vanhentuneesta. Yhteys näiden kahden välillä on säilynyt, vaikka avioliitto päättyi aikoja sitten. Yhteiset tyttäret ovat olleet yksi kiinnipitävistä tekijöistä. Yhteys tiivistyy, kun sukuaan tutkinut William törmää perheensä salaisuuksiin, joista hänellä itselläänkään ei ole ollut tietoa. Vähän ennen tapahtumia Williamin kolmas vaimo on lähtenyt, ja William tarvitsee tukea senkin vuoksi. Lucy lähtee Williamin mukaan tutkimaan Williamin äidin ja siis Lucyn entisen anopin kasvumaisemia.

Williamista kertoilun ohella Lucy muistelee ja käsittelee omaa menneisyyttään ja tuntemuksiaan.

Romaanin teemana on se, kuinka hyvin tai kuinka huonosti tunnemme toisemme (ja itsemme). Olemme kaikki mysteerejä toisillemme. Hieno romaani.

Karin Smirnoff: Sockerormen

Pidin paljon ruotsalaisen Karin Smirnoffin Jana Kippo -trilogiasta, joten, kun äänikirjapalvelussa tuli vastaan hänen tuorein romaaninsa Sockerormen (Polaris 2021), otin sen heti kuunteluun.  Kertomus on mahdottoman synkkä, mutta huumori, Smirnoffin tapa kertoa ja reaalimaailman ulkopuolelle ulottuminen saavat lukukokemuksen positiivisen puolelle. Kertomus jää mieleen.

Sockerormen on tarina lasten kaltoinkohtelusta, hylkäämisestä ja hyväksikäytöstä. Miten käy, kun aikuiset pettävät tai vain häipyvät? Tai kun oma äiti jaksaa muistuttaa siitä, kuinka tyttären syntymä pilasi hänen elämänsä ja kuinka hän toivoo, ettei tytär olisi syntynytkään.

Kertomusta ei jaksaisi, ellei ilmassa olisi hieman toivoa. Smirnoff pehmentää kamaluuksia maagisen realismin elementeillä.

Agnesilla on hämmästyttäviä kykyjä pienestä pitäen. Hänen musikaalisuutensa on sekä uhka että mahdollisuus: äiti vihaa hänen lahjakkuuttaan, mutta sen avulla on mahdollista päästä pois ankeasta ja ankarasta. Pienen Agnesin ainoa ystävä yhteen aikaan on rotta, ja hän juttelee eläintarhan elefantin kanssa. Lapset toimivat aikuismaisesti, mutta lapsenomaisuutensa säilyttäen.

Jotenkin Agnesin tavassa havainnoida asioita ja kohdata kokemansa antaa vaikutelman siitä, että hän selviää.

Agnesin ystävät ovat samanikäiset Kristian ja Miika. Kristian myös on musikaalinen ihmelapsi, ja suomalaistaustainen Miika myös. Erikoinen kolmikko pitää yhtä, ja heitä yhdistää myös musiikinopettaja ja tennisvalmentaja Frank, jonka tausta ja motiivit ovat vähintäänkin hämärät.

Äänikirjaversiota kuunnellessa jää paitsi Smirnoffin tavasta käyttää tai paremminkin olla käyttämättä välimerkkejä. Toisaalta kuuntelu on siinä tapauksessa ruotsin kielen harrastajalle ehkä lukemista helpompi tapa lähestyä Smirnoffin kerrontaa. Ella Schartnerin ääni on selkeä ja se sopi hyvin tarinaan.

 Smirnoff, Karin. Sockerormen. Polaris 2021. Äänikirja. 

Ville Jaako: Länsikairan koltiaiset

Ensivaikutelma kolarilaislähtöisen Ville Jaakon esikoisromaania Länsikairan koltiaiset lukeissa on, että lukeeko tässä uutta, mutta hieman karkeampaa versiota Napapiirin sankareista. Tiedättehän sen menestyselokuvan, jossa hieman reppanat nuoret miehet juurikin länsikairan suunnalta joutuvat monenlaisiin seikkailuihin ja vaikeuksiin.

Jaako vetää kaikki mahdolliset kliseet överiksi. Viinaa juodaan, kännissä ajetaan, naapuripitäjän miesten kanssa tapellaan verisesti eikä Helsingin reissun lopputulosta tarvitse arvailla. Räväkkä mummo ei niinkään närästä, mutta kakkahuumori ei mene edes huonosta huumorista. Humoristinen Länsikairan koltiaiset ehdottomasti on.

Naiskuva sen sijaan on, mikäli mahdollista, tunkkaistakin tunkkaisempi.

Neljässä päähenkilössä on kuitenkin sopivasti särmää ja sympaattisia piirteitä, jotta kaverusten koheltamista jaksaa seurata. Jaako on hyvä tarinankertoja ja saa lukijan päähenkilöiden Heikin, Oskun, Tonin ja Voiton puolelle, onhan hän itsekin hahmojensa tukena.

Oskun itsemurhakohtaus tuo romaaniin sellaista twistiä ja syvyyttä (!), että oma kiinnostukseni käännähti aivan uuteen asentoon, kun siihen saakka olin kuunnellut kertomusta vähän jopa epäillen jutun onnistumista.

Lappilaismystiikalla höystetty jännittävä loppukohtaus toimii kirsikkana kakun päällä. Ja huipennuksena vielä aivan lopussa Voitto kirjoittaa päiväkirjaansa näin: ”Nyt kun katson ulos junan ikkunassa viliseviä maisemia ymmärrän, etteivät nämä merkinnät oikeastaan olleet minun tarinani. Ne ovat kuvauksia tästä ajasta ja pienestä paikkakunnasta, johon synnyin.”

Jaako, Ville. Länsikairan koltiaiset. Tammi 2021. Äänikirjan lukija Eero Ritala.

Jyrki Erra: Lyijyvalkoinen

 Ilman Vuoden johtolanka -palkintoa ja palkinnosta uutisointia Jyrki Erran Lyijyvalkoinen olisi saattanut mennä minulta ohi. Hyvä ettei mennyt.

Suomalainen taiteilija Alex Wallas on erityisesti perehtynyt italialaiseen Caravaggion teoksiin ja työtapaan, ja kansainvälistä mainetta hän on saanut tehtyään rekonstruktion eräästä Caravaggion tuhoutuneesta teoksesta.

Asiantuntemus vie hänet Roomaan ja Vatikaaniin selvittämään mahdollisesti aidon ja ennen tuntemattoman Caravaggion maalauksen provenienssia (tärkeä sana tässä tarinassa!) Aitona äärettömän arvokasta maalausta havittelevat useat tahot, eikä likaisia keinoja kaihdeta.

Naiset ovat täysin sivuroolissa ja silloinkin osana on olla uhri. Alexin naisystävä Laura on menehtynyt vuosia aiemmin Italiassa epämääräisessä onnettomuudessa. Romaanin käynnistävät perheystävän, taidehistorian emeritaprofessori Riitan raaka surma ja Alexin vaimon Elinan katoaminen työmatkallaan Roomassa.

Vaikka romaani on mielikuvituksen työtä, on siinä monia löyhiä yhtymäkohtia todellisuuteen, kuten esimerkiksi Caravaggion työn rekonstruktion (ks. Caravaggio suomenkielisestä Wikipediasta). Rooman kadut ja Villa Lante muodostavat aidon näyttämön osalle jännittäviä tapahtumia.

Kaksi aikatasoa kietoutuvat hyvin yhteen. Caravaggion apulaisen muistiinpanot kertovat isännän värikkäästä elämästä ja paljastavat lopulta tärkeän salaisuuden. Loppuvaiheessa kertomus otti aivan uutta vauhtia ja vaaralliset tilanteet seurasivat toistaan.

Omaperäinen, laajaa sivistystä ja huolellista taustatyötä osoittava Lyijyvalkoinen on pienistä puutteistaan huolimatta palkintonsa ansainnut.

Erra, Jyrki. Lyijyvalkoinen. Otava 2020. Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen.

 

 

 

Richard Shepherd: Epäluonnolliset syyt. Oikeuspatologin elämä ja monet kuolemat

Niin moni on kehunut Richard Shepherdin Epäluonnolliset syyt -muistelmateosta, että minäkin otin sen kuuntelulistalle. Hyvän kertojan omasta alastaan lähes koko elämänsä ajan syvästi innostuneen ihmisen jutut olivat mukavaa kuunneltavaa.

Shepherd tiesi jo koululaisena haluavansa patologiksi, ja vieläpä oikeuspatologiksi. Määrätietoisella ja pitkäjänteisellä työllä hänestä lopulta tulikin oikeuspatologi, ja vieläpä arvostettu alallaan. Uransa varrella hän on kohdannut tuhansia vainajia, niin luonnollisiin syihin menehtyneitä kuin traagisten onnettomuuksien tai väkivallan uhreja. Suuronnettomuuksien tai toisinaan yksittäisen kuoleman tapahtumien selvittämisessä ja uhrien tunnistamisessa tarvitaan oikeuspatologien osaamista. Shepherd erikoistui veitsiin ja niiden aiheuttamiin vammoihin.

Lukuiset kertomukset Shepherdin uran varrelta valottavat oikeuspatologian kehittymistä ajan mittaan ja Shepherdin itsensä kasvua ihmisenä. Työhönsä antaumuksella uppoutunut Shepherd ei ollut paras mahdollinen aviomies tai isä. Terapiakirjahan Epäluonnolliset syyt oikeastaan on, muistelmien ohella.

Vaikka Shepherd tähtäsi urallaan huipulle, ja hän muun muassa päätyi asiantuntijatodistajaksi moniin oikeudenkäynteihin, on hänen pyrkimyksenään vältellä mahtipontisuutta. Siinä tehtävässä häntä auttaa omien heikkouksien tunnustaminen. 

Pidin kirjassa Shepherdin omasta kasvukertomuksesta ja oikeuspatologian kehittymisestä ja muutoksesta nykyhetkeä lähestyttäessä. Myös väkivaltaisen kuoleman kokeneet ovat muuttuneet, esimerkiksi vainajat olivat ennen paljon laihempia kuin nykyään ja huumeet ovat tulleet mukaan kuvioihin.

Kirja oli kevyttä lenkkeilyseurana hieman nopeutetulla tahdilla kuunneltuna. Markus Järvenpään ääni on selkeä.

Shepherd, Richard. Epäluonnolliset syyt. (Unnatural Causes). Suom. Veera Kaski. Wsoy 2020. 398 s. Äänikirja, lukija Markus Järvenpää.

Nina Wähä: Testamente

Yli seitsemäntoista tunnin kuuntelu-urakan jälkeen jäin miettimään mitä jäi mieleen ruotsalaisen Nina Wähän viime vuonna ilmestyneestä romaanista Testamente, joka ilmestyi suomeksi tänä vuonna nimellä Perintö. Mikäli ruotsalaisilla on ollut ennakkoluuloja suomalaisista köyhinä, synkkänä ja omituisena sakkina, saattaa romaani vahvistaa niitä entisestään. Perinnön voi lukea myös kasvutarinana, kertomuksena sisaruudesta ja sisarten yksilöllisyydestä, perimän ja ympäristön vaikutuksesta kasvuun, perheväkivallasta, sisaruussuhteista ja vieläpä esimerkkinä sukupolvet ylittävästä sukupuolten välisestä epätasa-arvosta.

Testamentti kertoo tornionjokilaaksolaisesta Toimin perheestä, jossa isä Pentin ja äiti Siirin lisäksi on kaikkiaan neljätoista lasta. Elossa lapsia on kaksitoista. Eikä perhe suinkaan ole lestadiolainen, vaikka isän suvussa sitä onkin, pois se heistä! Jokainen pääsee vuorollaan ääneen tai tulee kuvatuksi, kuka syvällisemmin, kuka vähän pintapuolisemmin. Pentin tausta on pian kerrottu, mutta Siirin lapsuus rajantakaisessa Karjalassa ja evakkomatka tulevat kerrotuiksi perusteellisemmin, ehkä turhankin perusteellisesti.

Vaikka henkilömäärä on suuri ja kertomus polveilee, saa kokonaisuudesta melko hyvin selkoa Wähän selkeän tyylin ansiosta. Wähän kertomatyyli myös pitää lukijan tai kuuntelijan otteessaan. Mitä sitten tapahtuu? Minkälainen henkilö seuraava kohde on? Kuka teki ja mitä? Luin vasta jälkeenpäin, että romaanin taustalla ovat Wähän lapsuudessa kuulemat sukutarinat. Ilmakos romaania oli mukava kuunnella. Vain yhden kohdan kelasin yli, ja se oli Kulta-lehmän kohtalo. Vaikka romaani ei olekaan mikään selkokielinen, pysyin ruotsin harrastelijana hyvin kärryillä.

Romaani on siis alun perin kirjoitettu ruotsiksi, ja jos jotakin jäi kaipaamaan, niin alueelle tyypillistä murretta. Toisaalta yleiskielisyys korostaa henkilöiden ja tarinan universaalia luonnetta.

Sisarusten ikähaitari on luonnollisesti suuri. Minulla teki välillä vaikeuksia pysyä ajan tasalla menneestä tai romaanin nykyhetkestä (1980-luvun alku) puhuttaessa. Huvittavana yksityiskohtana panin merkille, että lasten nimet eivät noudattaneet välttämättä kunkin lapsen syntymän ajan suosikkinimiä, ja sekin osaltaan hämärsi aikakäsitystä minulle.

Joistakin puutteistaan huolimatta romaani on lukemisen – tai kuuntelemisen – arvoinen.

Wähä, Nina. Testamente. Norstedts 2019, äänikirja, lukija Nina Wähä. (Suomeksi Perintö (suom. Sanna Manninen) WSOY 2020).

 

 

 

Jane Harper: Kuiva kausi ja Luonnonvoimat

Kuuntelin peräkkäin Jane Harperin Australiaan sijoittuvat jännärit Kuiva kausi ja Luonnonvoimat. Kuiva kausi on Harperin esikoisdekkari, ja se esittelee Aaron Falkin, talousrikoksia tutkivan poliisin.

Pieni Kiewarran maaseutukaupunki kituu pitkään jatkuneen kuivuuden kourissa. Falkin lapsuudenystävä Luke Hadler on epätoivoissaan tappanut perheensä ja itsensä, ja Falk saapuu hautajaisiin Luken isän kutsusta, josta ei voinut kieltäytyä. Luken isä pyytää/vaatii Falkia tutkimaan tarkemmin poikansa ja tämän perheen (toinen lapsista jää eloon) kuolemia. Falk lupaa jäädä muutamaksi päiväksi, vaikkei mikään väkivaltarikostutkija olekaan.

Falkin ilmestymistä kaupunkiin ei katsota hyvällä, ja hän saa tuntea nahoissaan vuosien takaiset tapahtumat.

Harper lomittaa taitavasti menneitä tapahtumia ja nykyhetkeä.

Kuiva kausi on jännittävä, ja niin on Luonnonvoimatkin.

Luonnonvoimissa Aaron Falk on enemmän taka-alalla, kun kertomuksen pääosan vievät viisi naista, jotka lähtevät työpaikan yhteyshengen nostatusviikonloppua viettämään vaellukselle erämaahan. Yksi naisista katoaa kesken matkan. Mitä tapahtui?

Harper, Jane. Kuiva kausi (The Dry). Suom. Mari Hallivuori. Äänikirjan lukija Iikka Forss. Tammi 2019.

Harper, Jane. Luonnonvoimat (Force of Nature). Suom. Tuulia Tipa. Äänikirjan lukija Toni Kamula. Tammi 2020.  

Kristiina Saha: Minäpäivät

Kristiina Sahan Minäpäivät on mukava kasvukertomus aikuisesta naisesta, joka saa äitinsä kuoltua vihdoin tilaa itselleen. Vähän vierastin jatkuvaa itsensä mitätöintiä, jota päähenkilö Hellevi eli Hoo, kuten hänen pomonsa häntä kutsuu, jatkuvasti harrastaa.

Hellevin elämä keskittyy työpaikalle, jossa hän on väliportaan esimies, ja hänen äitinsä luokse sairaalaan. Muutos käynnistyy esimiehen työssäolovuosien kunniaksi lahjoittamasta itsensä kehittämisen kurssista.

Kertomus loppui sopivasti vaiheeseen, joten lukija saa itse kuvitella mieluisan lopun tarinalle.

Kun Pirjo Heikkilä on lukijana, on tiedossa huumoria. Pidin Kristiina Sahan Minäpäivistä enemmän kuin esimerkiksi myös melko tuoreesta Anni Saastamoisen romaanista Sirkka, jossa päähenkilön ominaisuudet eivät ole enää terveitä.

 

Saha, Kristiina. Minäpäivät. Äänikirja, lukija Pirjo Heikkilä. Otava 2019,

Max Seeck: Uskollinen lukija

Huh! Olipa niin jännittävä äänikirja, että illalla kuunneltuna se tuli uniin asti mukaan. En ole pitkään aikaan nähnyt painajaisia, mutta nyt pystyin yhdistämään uneni jännäriin.

Kotimaisia jännäreitä en olekaan vielä kuunnellut, en ennen kuin otin listalle Max Seeckin psykologiseksi jännitysromaaniksi luonnehditun Uskollisen lukijan.

Kertomus piti otteessaan niin hyvin, että se piti kuunnella muutaman päivän kuluessa.

Kuuluisa jännityskirjailija Roger Koponen on samaan aikaan Savonlinnassa kirjailijaillassa, kun hänen vaimonsa murhataan pariskunnan ökytalossa Helsingissä. Murhatutkintaa johtaa Jessica Niemi, joka antaa ymmärtää olevansa tavallinen poliisi, ja asuvansa vaatimattomasti yksiössä, kun todellisuudessa hän on hyvin varakas. Raha vain ei tuo onnea. Lukija odottaa mielenkiinnolla, minkälaiseen tragediaan päättyy nuoren Jessican Italian-romanssi. Näinhän voi päätellä nykyhetken tilanteesta, Jessicahan on sinkku. Mistä hänen aiemmin syntyneet vammansa, jotka vieläkin välillä vaivaavat, ovat syntyneet?

Seeck paljastaa menneisyyden tapahtumia vähän kerrallaan. Vähän kerrallaan etenevät myös monimutkaiseksi rikosvyyhdiksi paisuneet murhatutkimukset. Jännitys tihenee monella suunnalla. Jessican menneisyyden ja nykyhetken rikosten ohella seurataan Jessican esimiehen, Erne Miksonin terveystilaa.

Loppuratkaisu on niin mielikuvituksellinen, ja niin kaukaa haettu, että pelko tulevista painajaisista väistyy. Loppu myös töksähtää niin yllättäen, että minun piti käydä ekirjan puolella lukemassa loppuratkaisu, koska epäilin keskittymiseni herpaantuneen juuri ratkaisevassa kohdassa (ei ollut herpaantunut).

Uskollisen lukijan julkaisuoikeudet on myyty kustantajan mainoksen mukaan 30 maahan. Hienoa, sillä ei sitä tarvitse hävetä vähääkään muiden rinnalla.

Seeck, Max. Uskollinen lukija. Lukija Satu Paavola. Tammi 2019.

Niina Mero: Englantilainen romanssi

Kaipasin kevyempää kuunneltavaa, ja valitsin Instagramista vastaan tulleiden suositusten perusteella Niina Meron Englantilaisen romanssin. Tarinaa voi luonnehtia elokuvakielellä perinteiseksi romanttiseksi komediaksi, romaanina siis viihdekirjallisuutta. Mukavaa twistiä tarinaan tuovat ympäristön, hienon englantilaiskartanon ja suomalaisten epäsuhtaisuus. Perinteiseksi sen tekee ennalta-arvattavuus.

Komedienne Pirjo Heikkilä näköjään myös lukee komediallisia kirjoja. Olen viime aikoina kuunnellut muitakin hänen lukemiaan vastaavantyyppisiä kirjoja, kuten Anni Saastamoisen Sirkan.

Päähenkilö Nora on ”vaiheessa” oleva opiskelija, joka on vaihtanut journalismin opinnot kirjallisuuteen, mutta joka mielellään kertoo olevansa freelance-journalisti, joka on Noran ikäiselle naiselle kunniallisempi titteli kuin opiskelija. Maiharit ja mustat vaatteet ovat hänen univormunsa. Runsaat tatuoinnit täydentävät kuvaa, joka on vastakohtainen hänen Englannissa asuvalleen kauniille sisarpuolelleen Helille, joka on menossa naimisiin aidon brittiläisen aristokraatin kanssa. Nora on kateellinen sisarpuolelleen, koska tämä asuu Englannissa, jota Nora suorastaan rakastaa. Kirjallisuuden graduaan hän työstää romantiikan brittiklassikoista, kuten Keats ja Shelley, mutta persoonalliseen tyyliinsä heidän kuolemankäsityksestään.

Kun sisarpuoli pakottaa Noran tulemaan hyvissä ajoin luokseen valmistelemaan häitään, ei Noraa huvittaisi lähteä, mutta mentävä on. Nora ei tavoiltaan tai habitukseltaan kovin hyvin istu aristokraattien kuvioihin, mutta siitähän tarina saa huumorinsa.

Joitakin Meron ratkaisuja jäin miettimään, kuten tarinan jännityspuoli, joka on vahvasti mukana, mutta joka kuitenkin jää laimeaksi. Myös Noran tatuoinnit piti alkuun peittää vaatetuksella, mutta myöhemmin paljastavampi vaatetus ei aiheuttanut hienostoväen keskuudessa mitään, kirjaan asti päätynyttä reaktiota (tai sitten kyseinen kohta meni ohi).

Mutta kaiken kaikkiaan mukava kuunneltavaa.

Mero, Niina. Englantilainen romanssi. Gummerus 2019. Äänikirja, lukija Pirjo Heikkilä.

Sekalaista vuodelta 2019, lyhyesti

Vuonna 2019 kävin katsomassa enemmän elokuvia kuin vuosiin. Muistinpanoja tuoreeltaan tein vain muutamasta. Parista kirjotin pidempään. Äänikirjat löysin kesällä lehtitilauksen myötä saamani kokeilujakson myötä. Olen kirjoittanut melkein jokaisesta lukemastani tai kuuntelemastani kirjasta, vähintäänkin lyhyen muistiinpanon, mutta melko monta on myös jäänyt ilman mitään merkintää.  

Elokuva: Blinded by the Light

Pidin todella paljon samaisen ohjaajan monta vuotta sitten tekemästä elokuvasta Parempi kuin Beckham. Vähän samoja teemoja on tässäkin, huumoria, maahanmuuttoa, voimaannuttamista. Tällä kertaa voimaa tuovat Bruce Springsteenin biisit. Oli aivan kiva hyvän mielen elokuva, mutta ei jättänyt kummoista muistijälkeä.

Elokuva: Tarhapäivä

Ihan kiva jatko-osa, hmmmm, mikäs sen elokuvan nimi olikaan. Joka tapauksessa Petteri Summanen näyttelee hyvin, ja Tiina Lymi on onnistunut ohjauksessa. Jossakin näin moitittavan leffan naiskuvaa, mutta minua ei haitannut. Olisi naispuolinen osapuoli voinut aikanaan aivan hyvin ottaa aloitetta käsiinsä.

Elokuva: Rocketman

En ole Elton Johnin fani, mutta en kovasti inhoakaan hänen musiikkiaan. Pidin elokuvasta, koska siinä oli hyvä käsikirjoitus. Elokuvassa käsiteltiin sopiva jakso hänen elämäänsä. Miinusta oli se, että vanhempien tunnekylmyys tuli todellakin alleviivaten ja moneen kertaan selväksi. Elokuva oli sopivasti yksinkertaistettu ja sopivan överi.

Thomas Gads: Pirulainen

Kotimaisen jännityskirjallisuuden kentälle astelee vahvoin askelin ryhmä Halme, luojanaan Thomas Gads. Nimen takana ovat Satu Roos ja Kaisa Nummela. Kirjan tietojen mukaan toinen ryhmä Halme -jännäri olisi tekeillä. Pirulainen päättyykin aitoon cliffhangeriin. Sitä en olisi muistanut, ellen olisi kerrannut tätä varten kirjan tapahtumia. Itse asiassa päällimmäiseksi mielikuvaksi tästä jännäristä jäi se, että se on hyvin kirjoitettu ja suunniteltu. Henkilöissä on särmää, ja lukijaa hämätään sopivalla tavalla. Tapahtumat ja henkilöt katosivat päästä turhan nopeasti, eli olisi pitänyt tästäkin kirjasta kirjoittaa heti, eikä lykätä kirjoittamista viikkojen päähän.

Gads, Thomas. Pirulainen. Bazar Kustannus Oy 2019. Sähkökirja. Luettu lehtitilauksen kylkiäisenä.

Jarmo Huhtala: Perseennuolijan hirviseura. Atrain & Nord 2019. Kirjastosta.

Tämän pienen huumoriromaanin sain kuin sainkin lukaistua. Rippunen tottakin lienee mausteena tässä suuren yhtiön ja alueviranomaisten touhussa ja kuvioissa. Loppua kohti yhdyssana- ja muut kielivirheet lisääntyivät.

Marianne Cedervall: Svinhugg

Selasin e-kirjatarjontaa maksullisessa palvelussa, ja silmään pisti tämä ruotsalaiskirjailija. Summanmutikassa valitsin Svinhugg-nimisen kirjan, ja se osoittautui sarjansa aloittajaksi reilun kymmenen vuoden takaa. Ikä ei haitannut, kertomus ei ollut vanhentunut, ja luin sen ihan mielelläni. Ehkä luen Cedervallilta muitakin, sopivaksi välipalaksi. Tämän luin kännykän näytöltä iltalukemisena.

Sirpa Kähkönen: Muistoruoho, äänikirja

Tästä olisi pitänyt kirjoittaa heti tuoreeltaan, pidempään ja omana postauksenaan! Pidin aivan mahdottomasti tästä usean sukupolven tarinasta. Kähkönen kuvasi hienosti niin pioneeritytön ajatusmaailmaa kuin varttuneempien, kovia kokeneiden naisten mietteet. Tunnustan, etten ole lukenut sarjan aiempia kirjoja, ja nyt ne jäävät lukematta, koska Kähkönen tuo entiset tapahtumat tiivistetysti lukijalle vanhempien naisten muistojen kautta.

Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei, äänikirja

Ihan kiva vaihteeksi norjalainen romaani, vaikkakin yleisinhimillinen tarina olisi voinut sijoittua minne tahansa. Pitkään aviossa olleen pariskunnan lapset ovat aikuistumassa, ja avioliitto tuntuu väljähtyneeltä, ainakin nuorempaan naiseen rakastuvan miehen mielestä. Romaani on vaimon, ja siis pian ex-vaimon kasvutarina, sillä häntä eivät rassaa vain saamattomat lapset, vaan myös yhä huonontuva työelämä koulumaailmassa.   

Anni Saastamoinen: Sirkka, äänikirja

Kuuntelin äänikirjana Sirkan nolojen tilanteiden koomikon Pirjo Heikkilän lukemana. Tunnetun henkilön ääni vei väistämättä ajatuksia Heikkilän aikaisempiin töihin. Kyllähän Anni Saastamoinen tekee teräviä havaintoja elämästä, mutta en pitänyt Sirkasta. Hänen äärimmäisyyksiin viedyt omituisuutensa veivät vaivaannuttavasti mielenterveyden ongelmiksi, enkä minä kokenut myötätuntoa tai myötäelämistä Sirkan kanssa. En viihtynyt Sirkan seurassa vähääkään. Kuuntelin alusta neljäsosan ja vielä parikymmentä minuuttia lopusta.

Luise Penny: Kylmän kosketus ja Kuolema kiitospäivänä, äänikirjat

Mukavalla tavalla erilainen jännärisarja, ja mukavaa kuunneltavaa ajomatkoille.

Nämä jätin kesken:

Fred Vargas: Kalmankuoriaiset (Gummerus 2018)

Tuhti jännäri jäi lähes alussa kesken, kun murhaaja tuli vastaan, ei aivan leima otsassa, mutta oli niin ilmiselvä, että menetin mielenkiintoni.

Pascal Engman. Patriootit (Patrioterna) Suom. Pekka Marjamäki. (Wsoy 2019).

Joskus ei vain jaksa väkivaltaa. Jotenkin odotin kirjalta enemmän.

Aleksanteri Kovalainen. Kansallinen herätys. Teos 2018.

Taitavaa kielenkäyttöä, mutta aihe tuli liian lähelle.

Claes Andersson: Hiljaiseloa Meilahdessa

Otto on kovasti kirjoittajansa Claes Anderssonin näköinen ikääntynyt kirjailija, jolla on työhuone Kuusitiellä Meilahdessa. Otto kirjoittaa kirjaa Hiljaiseloa Meilahdessa, muistellen ihmisiä ja tapahtumia vuosien varrelta. Nykyhetkessä hän kärsii ikääntyneiden miesten vaivoista, kaipaa edesmenneitä ystäviään ja ystäviä, joihin hän on menettänyt yhteyden, mutta myös nauttii lastenlapsistaan.

Kirja on omaelämäkerrallinen, eli nykytermiä käyttääkseni autofiktiota.

Äänikirjan huono puoli on siinä, että jonkin mainion, osuvan tai koskettavan kohdan tultua kohdalle, se myös menee ohi, ilman että voisi merkitä sivunumeron ylös tai piirtää huuto- tai muuta merkkiä sivun reunaan. Äänikirjaa on hankala selailla taaksepäin, ja kerrata jotakin jo mennyttä kohtaa. Siinä mielessä Hiljaiseloa Meilahdessa olisi toiminut minulle ehkä paremmin paperiversiona. Kertomuksessa oli monta kohtaa, jotka olisivat ansainneet merkinnän!

Kyllä se toimi äänikirjanakin. Markus Bäckmanin ääni sopii hyvin.

En ole lukenut edellistä osaa, mutten usko sen haitanneen lukuelämystä millään tavalla.

Otto-kirjoja on ilmestynyt kolmaskin, tänä vuonna ilmestynyt Seuraavaksi Jätkäsaari, joka jäi kesällä kuolleen Anderssonin viimeiseksi teokseksi. Hiljaiseloa Meilahdessa päätyi kuunteluun yksinkertaisesti siksi, että se tupsahti äänikirjavalikoimaa selatessani tarjolle.

Andersson, Claes. Hiljaiseloa Meilahdessa. Oton elämä 2. (Stilla dagar i Mejlans). Suom. Liisa Ryömä. Lukija Markus Bäckman. WSOY 2016.