Sarianne Hartonen: Kuolevaisen käsikirja

Mitä on hyvä tietää, kun joku läheinen kuolee? Tai miten itse voi valmistautua omaan poismenoon? Perheet ovat pienentyneet entisajoista, joten kuolemaa kohdataan aiempaa harvemmin, eikä kokemusta kartu. Pitäisikö meidän jokaisen varautua omaan kuolemaamme jollakin tavoin? Sarianne Hartosen Kuolevaisen käsikirja (Otava 2021) tarjoaa todella perusteellisen tietopaketin aiheesta.

Hartonen ei pitäydy kuolemassa, sillä oman lukunsa saa elämä ennen kuolemaa. Luvussa käsitellään mm. hoitotahtoa, ruumiin testamenttaamista lääketieteelle (ei käy noin vain), omaishoitajuutta ja eutanasiaa.

Kuolemaan liittyvä paperisota voi olla uuvuttava prosessi niitä hoitaville. Kirja antaa selkeät neuvot eri asioiden huomioon ottamiseen.

Kuolemaan kuuluvat myös tunteet, ja niitäkin Hartonen käsittelee monipuolisesti. Eikä kuolinsiivoustakaan ole unohdettu.

Hyvä teos kipeästä aiheesta!

 Hartonen, Sarianne. Kuolevaisen käsikirja. Otava 2021. saatu kustantajalta.

Annie Ernaux: Vuodet

Yksilön elämäntarina peilaa yhteiskunnan kehitystä ja maailman muuttumista ainutlaatuisella ja upealla tavalla ranskalaisen Annie Ernaux’n romaanissa Vuodet. Kirja on ”imperfektissä virtaava kertomus, johon nykyhetki vähitellen uppoaa elämän viimeistä kuvaa myöten.”

”Aika ajoin virtaus pysähtyy valokuviin ja filminpätkiin, joiden kautta tavoitetaan hänen perättäiset fyysiset olomuotonsa ja sosiaalinen asemansa – ne keskeyttävät muistelun ja samalla selostavat hänen elämäänsä, sitä mikä teki hänestä erityisen, ei yksittäisten ulkoisten seikkojen takia (sosiaalinen nousu, ammatti) eikä sisäisten seikkojen takia (ajatukset ja toiveet, halu kirjoittaa) vaan siksi että niistä muodostuu kokonaisuus, joka on jokaisella ihmisellä ainutkertainen.”

”Hän käyttää sitä mitä maailma on iskostanut häneen ja aikalaisiin ja kuvaa yhteistä aikaa, joka on liukunut kaukaisesta menneisyydestä nykypäivään – ja pyrkii siten tavoittamaan kollektiivisen muistikuvan yksilön muistikuvasta lähtien ja ilmaisemaan historian kokemuksellista ulottuvuutta.”

Kerrontaa rytmittävät valokuvat, joista ensimmäisessä kertojamme on pulleana vauvana, noin vuodelta 1941. Eletään vielä sotavuosia, mutta pian jo sodanjälkeisiä vuosia. Pikkutytöstä kasvaa koululainen. Maailma muuttuu, ja tavat sen mukana. Ihminen kasvaa.

Toinen kerronnan lomassa toistuvat asiat ovat luettelot, joiden välimerkittömyyttä ei äänikirjasta huomaa, toisin kuin kirjaversiossa. Luettelot ovat muistamisen luetteloita, yksilön, ja yhteisiä kollektiivisen muistamisen luetteloita.

Kun henkilö vanhenee, hänen käsityksensä ajasta muuttuu, hänen sijainnistaan ajassa. ”Sitä mukaa kuin hänen aikansa objektiivisessa mielessä vähenee, se samalla jatkuvasti laajenee, koska se ulottuu syntymän ja kuoleman tuolle puolen, kun hän ajattelee, että kolmenkymmenen tai neljänkymmenen vuoden kuluttua hänestä sanotaan, että hän koki Algerian sodan, niin kuin hänen isoisovanhemmistaan sanottiin ”he näkivät vuoden 1870 sodan”.

Ja lopulta. ”Silmänräpäyksessä kaikki katoaa. Kehdosta saakka kerrytetty sanasto häviää kuolinvuoteella. Tulee hiljaisuus, jota yksikään sana ei kuvaa. Auki jääneestä suusta ei kuulu mitään. Ei minä eikä minua. Kieli sanoittaa maailmaa edelleen. Olemme juhlien pöytäkeskusteluissa enää pelkkä nimi, yhä kasvottomampi, kunnes häviämme kaukaisen sukupolven nimettömään väenpaljouteen.”

Annie Ernaux kirjoittaa me-muodossa ja passiivissa, koska kirja hänen sanojensa mukaan on eräänlainen persoonaton omaelämäkerta, ikään kuin olisi hänen vuoronsa raportoida entisistä ajoista.

Suvun kertomus ja yhteiskunnallinen kertomus ovat yksi ja sama asia. Henkilön ja yhteiskunnallinen kertomus ovat yksi ja sama asia.

 Ernaux, Annie. Vuodet (Les années). Suom. Lotta Toivanen. Gummerus 2021. 

Sirpa Kähkönen: Vihreä Sali

Tunnustan, en ole lukenut Sirpa Kähkösen koko Kuopio-sarjaa. Ehkä pitäisi. Sarjan aloittava Mustat morsiamet (alun perin ilmestynyt 1998) jäi jostakin syystä kesken, muistaakseni pokkariversion pieni fontti ärsytti. Hyppäsin suoraan Muistoruohoon (2019), jonka äänikirjaversiosta jäi niin hyvä mieli, että tartuin innoissani tuoreeseen Vihreään saliin.

Ilmeisesti sarjaa ei tarvitsekaan lukea järjestyksessä, sillä Vihreä sali sijoittuu aikaisempaan ajankohtaan kuin Muistoruoho ja se muutenkin toimii oikein hyvin itsenäisenä romaanina.

Romaanissa eletään vuotta 1964, mutta tärkeässä roolissa ovat vuosisadan alkuvuodet Pietarissa ja Terijoella. Santeri Juurinen menettää yhteyden sisareensa yhteiskunnan kuohunnoissa. Terijoelta muistoksi jäävät toisiaan seuraavat Terry-koirat. Sieltä alkaa Santerin ja Linnean yhteiselo. Pariskunta asettuu Kuopioon pitämään kukkakauppaa.

Kukkakaupan lähettityttö Irene Rauhanviita asuu äitinsä kanssa, eikä tilanne ole herkälle tytölle helppo. Äiti muuttuu toisinaan pelottavaksi ja rasittavaksi Etel Frediksi. Koulunsa kesken jättänyt ja parturinoppiin Arturille lähtenyt Jaakko Vihma on ollut lapsesta saakka Irenen ystävä, mutta nykyään haluaisi olla enemmänkin. Leo on kolmesta nuoresta ystävyksistä eniten eksyksissä.

Kukkakaupassa työskentelee myös Anna Tuomi, jonka mies Lassi on kommunisti. Lassi on Neuvostoliiton ystävä, kun taas Santerin tuntemukset ovat omien kokemustensa vuoksi täysin päinvastaiset. Silti Santeri lähtee Lassi Tuomen seurueessa matkalle Leningradiin. Molemmilla on menneisyytensä ja syynsä matkaan, ja irti osattava päästää.

Aatteet törmäävät. Hankauksia aiheuttavat myös mielenterveyden ongelmat ja sukupolvien väliset erot. Jokaisella on taakkansa. Vihreän salin vanhemman polven henkilöiden motiiveihin vaikuttaa menneisyys yllättävälläkin tavalla, joista nuoremmilla ei voi olla mitään käsitystä. Henkilöiden tiet risteävät monin tavoin ja monessa ajassa.

Sirpa Kähkönen kuvaa taitavasti ihmisen ajatukset ja saa lukijan ymmärtämään niiden yhteyden kulloiseenkin yhteiskunnalliseen tilanteeseen, eikä hänen tarvitse vääntää rautalangasta asioita. Eri-ikäiset ja erilaisista taustoista tulevat henkilöt hän osaa kuvata aivan yhtä taitavasti kaikki.

 Kähkönen, Sirpa. Vihreä Sali. Otava 2021. 315 s. Saatu kustantajalta.

Ville Jaako: Länsikairan koltiaiset

Ensivaikutelma kolarilaislähtöisen Ville Jaakon esikoisromaania Länsikairan koltiaiset lukeissa on, että lukeeko tässä uutta, mutta hieman karkeampaa versiota Napapiirin sankareista. Tiedättehän sen menestyselokuvan, jossa hieman reppanat nuoret miehet juurikin länsikairan suunnalta joutuvat monenlaisiin seikkailuihin ja vaikeuksiin.

Jaako vetää kaikki mahdolliset kliseet överiksi. Viinaa juodaan, kännissä ajetaan, naapuripitäjän miesten kanssa tapellaan verisesti eikä Helsingin reissun lopputulosta tarvitse arvailla. Räväkkä mummo ei niinkään närästä, mutta kakkahuumori ei mene edes huonosta huumorista. Humoristinen Länsikairan koltiaiset ehdottomasti on.

Naiskuva sen sijaan on, mikäli mahdollista, tunkkaistakin tunkkaisempi.

Neljässä päähenkilössä on kuitenkin sopivasti särmää ja sympaattisia piirteitä, jotta kaverusten koheltamista jaksaa seurata. Jaako on hyvä tarinankertoja ja saa lukijan päähenkilöiden Heikin, Oskun, Tonin ja Voiton puolelle, onhan hän itsekin hahmojensa tukena.

Oskun itsemurhakohtaus tuo romaaniin sellaista twistiä ja syvyyttä (!), että oma kiinnostukseni käännähti aivan uuteen asentoon, kun siihen saakka olin kuunnellut kertomusta vähän jopa epäillen jutun onnistumista.

Lappilaismystiikalla höystetty jännittävä loppukohtaus toimii kirsikkana kakun päällä. Ja huipennuksena vielä aivan lopussa Voitto kirjoittaa päiväkirjaansa näin: ”Nyt kun katson ulos junan ikkunassa viliseviä maisemia ymmärrän, etteivät nämä merkinnät oikeastaan olleet minun tarinani. Ne ovat kuvauksia tästä ajasta ja pienestä paikkakunnasta, johon synnyin.”

Jaako, Ville. Länsikairan koltiaiset. Tammi 2021. Äänikirjan lukija Eero Ritala.

Rosa Liksom: Väylä

 Rosa Liksomin leveällä Tornionjokilaakson (tarkemmin ehkä Ylitornion järvikylien) murteella kirjoittama Väylä ihastuttaa kielellään ja kertomuksena tekee suuren vaikutuksen. Liksom on tavoittanut jotakin hyvin olennaista nuoren ihmisen kasvamisesta, sota-ajasta ja pienestä ihmisestä.

En ihmettele, jos joku vierastaa tornionjokivartista murretta, koska se on niin omintakeista ja lainaa paljon ruotsista. Minulle rovaniemeläistaustaisena kirjan murre ei ole omaa murretta, mutta olen aina pitänyt siitä, minusta se on jollakin tavalla hupaisaa. Uskon, että tätä kirjaa minä en voisi kuunnella äänikirjana, vaikka viime aikoina olen kirjoja paljon kuunnellut, koska lukiessa voi viipyillä omaan tahtiin tekstissä ja nautiskella juuri murteesta ja kirjailijan upeasta sanankäytöstä. Mistä tahansa kirjan kohdasta voisi ottaa näytteen. Tässä näyte, joka on otettu ”avataan kirja sattumanvaraisesta kohdasta ja valitaan sopivan mittainen kappale” -menetelmällä.

Muutaman päivän ko torkuskelin siinä rauhassa maailmalta ja sain monenlaista räsähtilääkettä ja rohtoa, niin kaikki kipu polvesta, sölästä ja persseestä katosi. Kuvittelin, että pääsen jatkamhaan matkaa, mutta minut pallautettiin parakhiin.

Kirjan päähenkilö on melkein neljäntoista vanha tyttö, karjapiika, joka joutuu paimentamaan perheen lehmät ja vasikat evakkomatkalle Ruotsiin. Lapin sodan (ja talvi- ja jatkosotien) jaloista evakuoitiin ihmisten lisäksi karja, jonka evakukointitehtävä annettiin yleensä nuorille tytöille. Meilläkin on suvussa jokin vuosi sitten kahdeksankymppisenä edesmennyt täti, joka sai rintamamiestunnuksen vietyään karjaa Kuusamosta. Romaanissa lehmät, vasikat ja sonnit ovat persoonallisia yksilöitä.

Liksom piirtää hyvin todentuntuisen kuvan kulttuurieroista ja evakoiden kohtelusta Ruotsissa. Talvi oli karu, koska ruotsalaiset eivät olleet varautuneet kovin pitkään pakolaisten oleiluun maassa.

Ilman toivorikasta loppua ja päähenkilön usein lakonisen toteavaa suhtautumista kipeisiinkin asioihin Väylä saattaisi olla murheellinen tarina. Onko kurjempaa kasvaa kuin joutua kasvamaan oman äitinsä hyljeksimänä? Päähenkilömme saattaa siitäkin selvitä, kuten sodasta ja evakkomatkasta.

 

 Liksom, Rosa. Väylä. Like Kustannus 2021.267 s. Kirjastosta.

Marianna Kurtto: Seitsemäs piste

Vuonna 1980 syntynyt Marianna Kurtto on julkaissut useita runokokoelmia, ja kyky käyttää kieltä näkyy myös hänen romaaneissaan. Seitsemäs piste on ilmestynyt vuoden 2021 alkupuolella Wsoy:n kustantamana.

Kurton kieli on rikasta, ja romaanin alku saa lukemaan pidemmälle. Jotakin kamalaa on tapahtunut, laumoittain leppäkerttuja on hyökännyt ihmisten kimppuun, ja jälkeen on jäänyt laajaa hävitystä. Vainajia on tullut, fyysisten vammojen ohella psyykkisiä vaurioita on monella. Kaikkiin leppäkertut eivät iskeneet.

Mitä ovat nämä kammottavan pelottavat somat pikku hyönteiset? Se selviää vähitellen, tai ainakin selviää vähän. Seitsemännen pisteen tarina on ohut, samoin kuin sen henkilöhahmotkin. Kurton kerronta jättää hyvin paljon aukkoja, mielestäni liikaa. Esimerkiksi. Taustalla häärii jokin Komitea, mutta ei siitä sen enempää.

Tässä tapauksessa muoto jättää sisällön varjoonsa, jos ajatellaan muodolla kieltä ja sisällöllä itse tarinaa.

Esimerkin voisi ottaa mistä tahansa lyhyehköstä luvusta.

Jos mies voisi peruuttaa sen joukkuemäen kilpailun, hän tekisi niin. Jos hänellä olisi sellainen valta. Eipä siitä lopulta tullut mitaliakaan, viides sija tai kuudes, yhdentekevää hyppelyä typerät laudankappaleet jalassa, tuomarit kopeissaan kuin varpuset eksyneinä liian suuriin pönttöihin. Mäkiviikko, joululomaviikko, tytöt roikkumassa lahkeissa sokerin tahma suupielissään, puuroa niille olisi pitänyt keittää ja hernesoppaa syöttää vaikka väkisin tummuneella lusikalla. Hiljaisuutta ei ollut, ei hetkeäkään. Ja telemark-alastulot siihen keskelle. Ne rauhoittivat, jotenkin. Mäkimontun suoraviivainen rieha. Sitä katsellessa voi mies vaipua hypnoosiin, niin mies ajatteli, jälkeenpäin, kun kaikki kilpailijat olivat laskeutuneet tornista ja vaimo kirkunut eteisessä kuin äkillisen surmatyön todistaja.

Seitsemäs piste on scifiä maustettuna rippusella kauhua, taustalla kasvu- ja perhetarinaa. Hienosti omanlaisensa.

 

Kurtto, Marianna. Seitsemäs piste. Wsoy 2021. 283 s.  Kirjastosta.

Susanna Alakoski: Pumpulienkeli

Vaasassa syntynyt, mutta Ruotsissa varttunut ja ruotsiksi kirjoittava kirjailija Susanna Alakoski kiittää isoäitiään siitä, ettei tämä kertonut mitään vuosikymmeniä kestäneestä työurastaan puuvillatehtaassa. Kirjailijan uteliaisuus pysyi yllä ja mielikuvitus teki töitä vuosikaudet kirjaa ajatellen. Alakoski myös keräsi paljon materiaalia ja teki pitkään taustatyötä kirjaansa varten. Kirjan, josta ilmeisesti tuleekin useampiosainen sarja. Bomullsängeln ilmestyi Ruotsissa 2019.

Vastikään suomeksi ilmestynyt Pumpulienkeli (Wsoy 2021) kertoo Alakosken isoäidin vaiheista, mutta vain osana fiktiivistä tarinaa.

Hilda syntyy Pohjanmaalle Sorolan sukuun vuonna 1905, mutta hänen kohtaloonsa vaikuttaa isän häipyminen Amerikkaan ja äidin sairastuminen tuijotustautiin. Vaikka hänen sukunsa on kohtuullisen hyvin toimeentulevaa talonpoikaissukua, ei armoa tunnettu, kun Hildalle kävi ns. hassusti. Luokkaerot tulevat henkilöiden arkisten kokemusten kautta esiin. Alakoski osaa taitavasti asemoida kirjojensa henkilöt yhteiskuntaan ja yhteiskunnan kulloiseenkin tilaan ilman, että kerronta vaikuttaa opettamiselta tai historiankirjojen referoimiselta. Taito tuli esiin jo Sikalat-romaanissa (2006).

Suomentaja Sirkka-Liisa Sjöblom on mielestäni onnistunut runsaasti erilaista vanhaa ammattisanastoa sisältävän tekstin kääntämisessä. Alakoskellakin on ollut iso työ paneutua vanhoihin työtapoihin ja työkaluihin ja upottaa ne sujuvasti kerrontaan. Tulee vähän mieleen Tommi Kinnusen Pintti (2018), jonka näyttämönä on vanha lasitehdas.

Hilda oli tilapäisesti töissä kertauksessa. Hän oli kiitollinen, että töitä ylimalkaan oli tarjolla. Rengaskertauskone muistutti rengaskehruukonetta, mutta venytysvalssin paikalla oli kaksi luovutustelaa. Hilda kertasi kaksi yksinkertaista lankaa yhteen ja rullasi ne ristirullille. Tekniikka näytti hankalalta mutta oli oikeastaan helppo. Kun kerrattiin kaksi tai useampia lankoja yhteen, saatiin sileämpää ja kestävämpää lankaa kuin yksisäikeinen lanka oli. Ehkä hän voisi jämälankoja kotiin ja kerrata käsin Arvon kanssa. Punoa hiusnauhoja Gretalle. Ja nyörejä klänninkeihin.

Pidin Pumpulienkelistä todella paljon. Jos hakemalla pitää hakea jotakin moitittavaa, niin Hildan ystävän Hellin jääminen henkilönä ohueksi. Helli muistaa aina ja lähes joka tilanteessa kommentoida asioita työväestön näkökulmasta tai nousta sokerilaatikon päälle pitämään palopuheita.

Sivuja romaaniin tuo lisää Vaasan Puuvillan vaiheiden kertominen eri tehtaanjohtajien ajatusten ja toimien kautta. Hyppäykset johtajien nahkoihin puolustavat paikkaansa, koska ne tuovat kansainvälisen tilanteen ja sen heijastusten vaikutukset paikallistasolle hyvin esiin.

Jään mielenkiinnolla odottamaan jatkoa.

Alakoski, Susanna. Pumpulienkeli (Bomullsängeln). Suom. Sirkka-Liisa Sjöblom. WSOY 2021. 484 s. Arvostelukappale.

  

Pirjo Hassinen: Hämärän aika

Pirjo Hassinen on ajan hermolla tarkastellessaan uusimmassa romaanissaan Hämärän aika (Otava 2020) yksilöitä äärioikeistolaisessa liikkeessä, liepeillä tai ylipäätään populistisen ja oikeistolaisen ilmapiirin vaikutuspiirissä. Romaani on kolmas osa teemaa käsittelevää trilogiaa. Tunnustan. En ole lukenut aikaisempia osia. Itse asiassa olen jättänyt aika monta Hassisen romaania väliin yhden pettymyksen jälkeen. Pidin Hämärän ajasta, vaikka esimerkiksi kovinkaan monesta sen henkilöhahmoista ei voi pitää tai sympatisoida.

Hassisen romaani ei ole mikään kepeä ja valoisa  kertomus, mutta sen loppuratkaisu jättää lukijalle mahdollisuuden kuvitella henkilöille tulevaisuudessa parempaa.

Romaanin kolme miestä, Jaakko, Jesse ja Tomi eivät suoranaisesti tapaa, mutta heidän tarinansa leikkaavat toisiaan, ja taustalla on kaiken yhdistävä teema. Leskeksi jäänyt Jaakko lähtee Italiaan tapaamaan tytärtään, joka on naimisissa paikallisen populistipoliitikon kanssa. Jesse puolestaan jännittää yliopiston pääsykokeiden tuloksia ja lähtee serkkunsa pyynnöstä viemään ostajalle Italiaan vielä uniikkikappaleena olevaa sähkömoottoripyörää ajamalla. Useammallakin tavalla marginaalissa oleva Jesse kokee värikkään matkan. Tomi on yksinkertaisesti typerys. Tomin tarina osoittaa, kuinka sanat ja teot ovat lähellä toisiaan.

”… Ja kun sanat oli kerran mielessään hyväksynyt ja lausunut, oli samalla hyväksynyt sanoista johdettujen tekojen seurauksetkin.”

Hassinen, Pirjo. Hämärän aika. Otava 2020. 349 s. Kirjastosta.

 

Liisa Louhela: Kaikkeus on meidän

 Liisa Louhelan esikoisromaani Kaikkeus on meidän on onnistunut kurkistus lähes sadan vuoden takaisen maaseudun elämään ja luokkarakenteeseen.

Romaanin päähenkilö Reeta yrittää pyristellä ennalta annettua kohtaloaan vastaan. 1930-luvun lopun Kainuussa köyhän lapsella ei ollut helppoa, ei kouluttautumismahdollisuuksia eikä juuri vaihtoehtoja. Tilannetta ei ainakaan parantanut se, että punaisten puolella ollut isä lahdattiin Kajaaninjoen jäälle.

Äitinsä kuoltua orpo Reeta päätyy piiaksi uskovaiseen Haikolan taloon. Hän kuitenkin haaveilee jostakin muusta. Paremmasta elämästä kaupungissa, vapaudesta, helpommasta elämästä.

”… En halunnu lähteä yhenkään rengin matkaan. Mitä siitä seuraisi – senpä tiesi. Vähintään kaheksan kakaraa, jotka joutuisivat jokainen vuorotellen toisten töille liian aikasi. Sama puute oisi minullahi päällä läpi elämän mitä oli äitillä kotosalla.”

Reeta kuitenkin rakastuu köyhälistöä vieläkin alemmalla tasolla yhteiskunnan hierarkiassa olevaan mustilaiseen.  

Kainuulaislähtöinen Louhela kirjoittaa taitavasti ja henkilöiden suuhun sopivaa murretta, mutta kuitenkin sen verran maltillisesti, että toiselta murrealueelta kotoisin oleva lukija viihtyy mainiosti tekstin parissa.

Louhela piirtää tiiviissä kerronnassaankin ajankuvan tarkasti. Muutamalla lauseella ollaan ajan hengessä kiinni, samoin yleinen asenneilmapiiri käy selväksi. Lapsenpäästämiseen liittyviä vanhoja taikoja Reeta pääsee kuulemaan ja tekemään emännän synnytyksen tukemiseksi.

Romaanin loppu jää ovelalla tavalla avoimeksi. Vihdoinkin Reeta pääsee kohti kaupunkia, muttei ehkä sillä tavalla kuin hän olisi odottanut.

Louhela, Liisa. Kaikkeus on meidän. Wsoy 2021. Arvostelukappale.

Jyrki Erra: Lyijyvalkoinen

 Ilman Vuoden johtolanka -palkintoa ja palkinnosta uutisointia Jyrki Erran Lyijyvalkoinen olisi saattanut mennä minulta ohi. Hyvä ettei mennyt.

Suomalainen taiteilija Alex Wallas on erityisesti perehtynyt italialaiseen Caravaggion teoksiin ja työtapaan, ja kansainvälistä mainetta hän on saanut tehtyään rekonstruktion eräästä Caravaggion tuhoutuneesta teoksesta.

Asiantuntemus vie hänet Roomaan ja Vatikaaniin selvittämään mahdollisesti aidon ja ennen tuntemattoman Caravaggion maalauksen provenienssia (tärkeä sana tässä tarinassa!) Aitona äärettömän arvokasta maalausta havittelevat useat tahot, eikä likaisia keinoja kaihdeta.

Naiset ovat täysin sivuroolissa ja silloinkin osana on olla uhri. Alexin naisystävä Laura on menehtynyt vuosia aiemmin Italiassa epämääräisessä onnettomuudessa. Romaanin käynnistävät perheystävän, taidehistorian emeritaprofessori Riitan raaka surma ja Alexin vaimon Elinan katoaminen työmatkallaan Roomassa.

Vaikka romaani on mielikuvituksen työtä, on siinä monia löyhiä yhtymäkohtia todellisuuteen, kuten esimerkiksi Caravaggion työn rekonstruktion (ks. Caravaggio suomenkielisestä Wikipediasta). Rooman kadut ja Villa Lante muodostavat aidon näyttämön osalle jännittäviä tapahtumia.

Kaksi aikatasoa kietoutuvat hyvin yhteen. Caravaggion apulaisen muistiinpanot kertovat isännän värikkäästä elämästä ja paljastavat lopulta tärkeän salaisuuden. Loppuvaiheessa kertomus otti aivan uutta vauhtia ja vaaralliset tilanteet seurasivat toistaan.

Omaperäinen, laajaa sivistystä ja huolellista taustatyötä osoittava Lyijyvalkoinen on pienistä puutteistaan huolimatta palkintonsa ansainnut.

Erra, Jyrki. Lyijyvalkoinen. Otava 2020. Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen.

 

 

 

Richard Shepherd: Epäluonnolliset syyt. Oikeuspatologin elämä ja monet kuolemat

Niin moni on kehunut Richard Shepherdin Epäluonnolliset syyt -muistelmateosta, että minäkin otin sen kuuntelulistalle. Hyvän kertojan omasta alastaan lähes koko elämänsä ajan syvästi innostuneen ihmisen jutut olivat mukavaa kuunneltavaa.

Shepherd tiesi jo koululaisena haluavansa patologiksi, ja vieläpä oikeuspatologiksi. Määrätietoisella ja pitkäjänteisellä työllä hänestä lopulta tulikin oikeuspatologi, ja vieläpä arvostettu alallaan. Uransa varrella hän on kohdannut tuhansia vainajia, niin luonnollisiin syihin menehtyneitä kuin traagisten onnettomuuksien tai väkivallan uhreja. Suuronnettomuuksien tai toisinaan yksittäisen kuoleman tapahtumien selvittämisessä ja uhrien tunnistamisessa tarvitaan oikeuspatologien osaamista. Shepherd erikoistui veitsiin ja niiden aiheuttamiin vammoihin.

Lukuiset kertomukset Shepherdin uran varrelta valottavat oikeuspatologian kehittymistä ajan mittaan ja Shepherdin itsensä kasvua ihmisenä. Työhönsä antaumuksella uppoutunut Shepherd ei ollut paras mahdollinen aviomies tai isä. Terapiakirjahan Epäluonnolliset syyt oikeastaan on, muistelmien ohella.

Vaikka Shepherd tähtäsi urallaan huipulle, ja hän muun muassa päätyi asiantuntijatodistajaksi moniin oikeudenkäynteihin, on hänen pyrkimyksenään vältellä mahtipontisuutta. Siinä tehtävässä häntä auttaa omien heikkouksien tunnustaminen. 

Pidin kirjassa Shepherdin omasta kasvukertomuksesta ja oikeuspatologian kehittymisestä ja muutoksesta nykyhetkeä lähestyttäessä. Myös väkivaltaisen kuoleman kokeneet ovat muuttuneet, esimerkiksi vainajat olivat ennen paljon laihempia kuin nykyään ja huumeet ovat tulleet mukaan kuvioihin.

Kirja oli kevyttä lenkkeilyseurana hieman nopeutetulla tahdilla kuunneltuna. Markus Järvenpään ääni on selkeä.

Shepherd, Richard. Epäluonnolliset syyt. (Unnatural Causes). Suom. Veera Kaski. Wsoy 2020. 398 s. Äänikirja, lukija Markus Järvenpää.

Anu Heiskanen: Salateitse Saksaan

Kun Saksan sotaonni kääntyi toisen maailmansodan loppupuolella, tuli sille lähtö vuonna 1944 myös pohjoisesta Suomesta. Sitä ennen, vuodesta 1941 lähtien, oli eletty aseveljeyden aikaa. Suuri joukko suomalaisia naisia ehti työskennellä saksalaisten palveluksessa erilaisissa tehtävissä. Luonnollisesti romanssejakin syntyi.

Saksalaisten oli lopulta lähdettävä nopealla tahdilla pois pohjoisesta Suomesta, Neuvostoliiton vaatimuksesta ja lopulta Suomen ajamana. Pohjoinen Suomi evakuoitiin siviiliväestöstä. Tilanne muuttui kaoottiseksi, ja pelko karusta kohtelusta etenkin saksalaisille työskennelleiden keskuudessa oli suuri. Suhtautuminen vihollisen hyväksi työskennelleisiin tai suhteissa olleisiin muuttui salamavauhtia sotatilanteen muuttuessa, tästä oli esimerkkejä Ranskasta. Myös Neuvostoliiton miehittämisen pelko oli suuri.

Anu Heiskasen arvion mukaan noin tuhat suomalaista naista lähti Suomesta kohti Saksaa. Vuonna 2018 tarkastettuun poliittisen historian väitöskirjaan pohjautuvassa kirjassa Salateitse Saksaan Heiskanen selvittää lähteneiden naisten taustoja, lähtösyitä ja kokemuksia sodan loppuvaiheista Saksassa ja sodanjälkeisessä, pahoin raunioituneessa maassa. Enemmistö heistä palasi Suomeen, huoran leima otsassaan.

Parisuhteessa Saksan armeijan palveluksessa olevan kanssa olevat lähtivät perääntyvän armeijan mukana helpoimmin. mutta myös töitä armeijalle tehneitä lähti joukoittain jatkamaan työtään esimerkiksi hoitajina. Sattuman tai tilanteen viemänä lähti moni. Joukossa oli myös puhtaasti seikkailumielellä liikkeelle lähteneitä. Osa naisista lähti eteläisestä Suomesta laivoilla, pohjoisesta kuljettiin Norjan kautta.

Paluu Suomeen kävi Hangon leirin kautta, ja leirin "ansiosta" jälkipolville on taltioitu kuulustelupöytäkirjoihin näiden naisten tarinat.

Yhtymäkohtia nykypäivän Suomeen voi nähdä vaikkapa saksalaisten (ja itävaltalaisten) suhtautumisessa ulkomaalaisiin, samanlaista epäluuloa ja erikoisia asenteita ulkomaalaisia kohtaan kun valitettavasti esiintyy yhä enemmän. Samoin Suomeen palaavat naiset nähtiin jopa turvallisuusuhkana, samaan tapaan kuin nyt suomalaiset isis-naiset. Pieni osa saattoi ollakin.

 

Heiskanen, Anu. Salateitse Saksaan. Hitlerin valtakuntaan 1944 lähteneet suomalaiset naiset. Otava 2019.