Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa

 

Iki-ihana aikuisten ja kirjojen ystävien satu. Luin ranskalaisen Jean-Paul Didierlaurentin Lukija aamujunassa -romaanin melko tuoreeltaan sen ilmestyttyä suomeksi kymmenkunta vuotta sitten. Lainasin sen kirjastosta, ja siitä lähtien se on pyörinyt mielessäni. Osittain romaanin innoittamana perustin tämän kirjabloginkin, vaikken silloin romaanista mitään kirjoittanutkaan.  

Kun Lukija aamujunassa tuli vastaan äänikirjapalvelussa, otin sen innoissani kuunteluun. Enkä pettynyt tälläkään kertaan. Itse asiassa en muistanut, kuinka monisäikeinen ja runsas tiiviiseen mittaan kirjoitettu tarina on. Sen absurdi huumori huvitti silloin, ja huvitti nyt.

Jukka Pitkänen sopi hyvin lukemaan tämän Kira Poutasen suomentaman ja Tammen kustantaman pienen romaanin.

Georges Perec: Häviäminen

Muita kieliä yhtään vähättelemättä voidaan todeta, että kyllä suomen kieli ilmaisuvoimaisena taipuu kaikkeen mihin vain tarvitaan, vaikkapa kokonaiseen romaaniin ilman yhtäkään a-kirjainta. Vaikeuskerrointa tässä tapauksessa lisää se, että kyseessä on suomennos. Ranskalainen Georges Perec kirjoitti vuonna 1969 ilmestyneen romaaninsa La Disparition ilman ranskan kielen yleisintä vokaalia, e-kirjainta. Suomentaja Ville Keynäs tarttui haasteeseen, ja suomensi romaanin ilman suomen kielen yleisintä vokaalia eli a-kirjainta. Häviäminen ilmestyi keväällä 2023 kustannusyhtiö Teoksen kustantamana.

Keynäs on kirjoittanut myös teoksen jälkisanat, jotka ovat hyvinkin tarpeen teoksen ymmärtämiseksi. Perec menetti jo lapsena molemmat vanhempansa, ranskaksi äiti on mère ja isä père. Häviämisen voi lukea myös kertomuksena holokaustista. Jälkisanoista käy ilmi myös mm. se, että kirjallisuuden sääntöjä ja rajoitteita tutkivan ryhmän jäsenenä Perec sai apuja muilta ryhmän jäseniltä. 

Alkuun lukemista häiritsee oma takertuminen a-kirjaimen etsimiseen, vaikka hyvin olisi tiedossa, ettei niitä ole. Kun siitä pääsee yli, voi keskittyä itse kertomukseen. Samalla voi bongailla usein oivaltavia tai jopa hykerryttävän hauskoja kiertoilmaisuja korvaamaan a-kirjaimia sisältäviä sanoja.

Tarina itsessään on mollivoittoinen. Otto Vokl on kadonnut, ja joukko hänen ystäviään lähtee etsimään häntä. Matkan edetessä joukko harvenee, kun kuolema kohtaa yhden toisensa perään.

Ensin näkyviin ilmestyi suntio kellertävä päällysloimi selässään. Suuri vihkivedenpirskotin heilui hänen kädessään. Hänen jäljessään kulki kolme kirkonmiestä heristellen poikkeuksellisen typerän näköistä krusifiksiä, heidän perässään tuli viisi plus kolme monosen miestä välissään pronssiheloin koristeltu pyökkinen ruumiskirstu. Yhden kenkä osui kiveykseen, ote kirposi, kirstu putosi, särkyi säleiksi: hirvitys! Hussein Ben 1. Boun ruumis oli hävinnyt! (s. 85)

Yllä lähes sattumanvaraisesti valittu näyte.

Perecin Häviämisessä muoto, tai tässä tapauksessa merkki, menee sisällön ohi, mutta on romaanissa sisältöäkin. Kun alkukankeuden voittaa, alkaa kertomuskin vetää.

Perec, Georges. Häviäminen (Disparition). Suom. Ville Keynäs. Teos 2023.

Arvostelukappale saatu kustantajalta.

 

Viime aikoina tämä blogi on joutunut kärsimään ajanpuutteesta! En halua lopettaa tätä, vaan tavoitteenani on päivittää aktiivisemmin. Lukupäiväkirjaa ja napakoita arvioita julkaisen Instagramissa  @lukutuikku. 

 

 

 

 

 

 

---

 [AL1]

Édouard Louis: Kuka tappoi isäni

Kehuttu esikoisteos Ei enää Eddy nosti ranskalaisen Édouard Louisin kansainvälisesti tunnetuksi kirjailijaksi. Siinä hän kertoo omaan elämäänsä pohjautuen erilaisesta pojasta, joka kasvaa köyhässä perheessä, ja jossa viinaanmenevä isä ei ymmärrä eikä hyväksy poikaansa.

Louisin uusin suomennettu teos Kuka tappoi isäni on hyvin napakka poliittinen palopuhe ja samalla henkilökohtainen kertomus siitä kuinka aikuistunut poika ja terveytensä suhteellisen nuorena menettänyt isä lähentyvät toisiaan.

Louis toteaa jossakin kohtaa, ettei tämä teos palvele kirjallisia tavoitteita, vaan se on kirjoitettu sisäisestä pakosta. Hyvin ymmärrettävää, sillä teksti on suorastaan vimmaista.

Teoksessa henkilökohtainen todellakin on poliittista, ja jopa enemmän, on kyse isän elämästä ja kuolemasta.

Kysymykseen kuka tappoi isäni Louis antaa vastauksia, nimiä mainitaan. Hän myös perustelee vakuuttavasti, miksi näin on.

Kirjan on suomentanut Lotta Toivanen ja se on ilmestynyt Tammen Keltaisessa kirjastossa (2022). Louisin neljäs, vielä suomentamaton romaani kertoo hänen äidistään. Odotan mielenkiinnolla.

Louis, Édouard. Kuka tappoi isäni (Qui a tué mon père).  Suom. Lotta Toivanen. Tammi 2022. 76 s. (Luettu e-kirjana).

 

Annie Ernaux: Vuodet

Yksilön elämäntarina peilaa yhteiskunnan kehitystä ja maailman muuttumista ainutlaatuisella ja upealla tavalla ranskalaisen Annie Ernaux’n romaanissa Vuodet. Kirja on ”imperfektissä virtaava kertomus, johon nykyhetki vähitellen uppoaa elämän viimeistä kuvaa myöten.”

”Aika ajoin virtaus pysähtyy valokuviin ja filminpätkiin, joiden kautta tavoitetaan hänen perättäiset fyysiset olomuotonsa ja sosiaalinen asemansa – ne keskeyttävät muistelun ja samalla selostavat hänen elämäänsä, sitä mikä teki hänestä erityisen, ei yksittäisten ulkoisten seikkojen takia (sosiaalinen nousu, ammatti) eikä sisäisten seikkojen takia (ajatukset ja toiveet, halu kirjoittaa) vaan siksi että niistä muodostuu kokonaisuus, joka on jokaisella ihmisellä ainutkertainen.”

”Hän käyttää sitä mitä maailma on iskostanut häneen ja aikalaisiin ja kuvaa yhteistä aikaa, joka on liukunut kaukaisesta menneisyydestä nykypäivään – ja pyrkii siten tavoittamaan kollektiivisen muistikuvan yksilön muistikuvasta lähtien ja ilmaisemaan historian kokemuksellista ulottuvuutta.”

Kerrontaa rytmittävät valokuvat, joista ensimmäisessä kertojamme on pulleana vauvana, noin vuodelta 1941. Eletään vielä sotavuosia, mutta pian jo sodanjälkeisiä vuosia. Pikkutytöstä kasvaa koululainen. Maailma muuttuu, ja tavat sen mukana. Ihminen kasvaa.

Toinen kerronnan lomassa toistuvat asiat ovat luettelot, joiden välimerkittömyyttä ei äänikirjasta huomaa, toisin kuin kirjaversiossa. Luettelot ovat muistamisen luetteloita, yksilön, ja yhteisiä kollektiivisen muistamisen luetteloita.

Kun henkilö vanhenee, hänen käsityksensä ajasta muuttuu, hänen sijainnistaan ajassa. ”Sitä mukaa kuin hänen aikansa objektiivisessa mielessä vähenee, se samalla jatkuvasti laajenee, koska se ulottuu syntymän ja kuoleman tuolle puolen, kun hän ajattelee, että kolmenkymmenen tai neljänkymmenen vuoden kuluttua hänestä sanotaan, että hän koki Algerian sodan, niin kuin hänen isoisovanhemmistaan sanottiin ”he näkivät vuoden 1870 sodan”.

Ja lopulta. ”Silmänräpäyksessä kaikki katoaa. Kehdosta saakka kerrytetty sanasto häviää kuolinvuoteella. Tulee hiljaisuus, jota yksikään sana ei kuvaa. Auki jääneestä suusta ei kuulu mitään. Ei minä eikä minua. Kieli sanoittaa maailmaa edelleen. Olemme juhlien pöytäkeskusteluissa enää pelkkä nimi, yhä kasvottomampi, kunnes häviämme kaukaisen sukupolven nimettömään väenpaljouteen.”

Annie Ernaux kirjoittaa me-muodossa ja passiivissa, koska kirja hänen sanojensa mukaan on eräänlainen persoonaton omaelämäkerta, ikään kuin olisi hänen vuoronsa raportoida entisistä ajoista.

Suvun kertomus ja yhteiskunnallinen kertomus ovat yksi ja sama asia. Henkilön ja yhteiskunnallinen kertomus ovat yksi ja sama asia.

 Ernaux, Annie. Vuodet (Les années). Suom. Lotta Toivanen. Gummerus 2021. 

Susanna Alakoski: Pumpulienkeli

Vaasassa syntynyt, mutta Ruotsissa varttunut ja ruotsiksi kirjoittava kirjailija Susanna Alakoski kiittää isoäitiään siitä, ettei tämä kertonut mitään vuosikymmeniä kestäneestä työurastaan puuvillatehtaassa. Kirjailijan uteliaisuus pysyi yllä ja mielikuvitus teki töitä vuosikaudet kirjaa ajatellen. Alakoski myös keräsi paljon materiaalia ja teki pitkään taustatyötä kirjaansa varten. Kirjan, josta ilmeisesti tuleekin useampiosainen sarja. Bomullsängeln ilmestyi Ruotsissa 2019.

Vastikään suomeksi ilmestynyt Pumpulienkeli (Wsoy 2021) kertoo Alakosken isoäidin vaiheista, mutta vain osana fiktiivistä tarinaa.

Hilda syntyy Pohjanmaalle Sorolan sukuun vuonna 1905, mutta hänen kohtaloonsa vaikuttaa isän häipyminen Amerikkaan ja äidin sairastuminen tuijotustautiin. Vaikka hänen sukunsa on kohtuullisen hyvin toimeentulevaa talonpoikaissukua, ei armoa tunnettu, kun Hildalle kävi ns. hassusti. Luokkaerot tulevat henkilöiden arkisten kokemusten kautta esiin. Alakoski osaa taitavasti asemoida kirjojensa henkilöt yhteiskuntaan ja yhteiskunnan kulloiseenkin tilaan ilman, että kerronta vaikuttaa opettamiselta tai historiankirjojen referoimiselta. Taito tuli esiin jo Sikalat-romaanissa (2006).

Suomentaja Sirkka-Liisa Sjöblom on mielestäni onnistunut runsaasti erilaista vanhaa ammattisanastoa sisältävän tekstin kääntämisessä. Alakoskellakin on ollut iso työ paneutua vanhoihin työtapoihin ja työkaluihin ja upottaa ne sujuvasti kerrontaan. Tulee vähän mieleen Tommi Kinnusen Pintti (2018), jonka näyttämönä on vanha lasitehdas.

Hilda oli tilapäisesti töissä kertauksessa. Hän oli kiitollinen, että töitä ylimalkaan oli tarjolla. Rengaskertauskone muistutti rengaskehruukonetta, mutta venytysvalssin paikalla oli kaksi luovutustelaa. Hilda kertasi kaksi yksinkertaista lankaa yhteen ja rullasi ne ristirullille. Tekniikka näytti hankalalta mutta oli oikeastaan helppo. Kun kerrattiin kaksi tai useampia lankoja yhteen, saatiin sileämpää ja kestävämpää lankaa kuin yksisäikeinen lanka oli. Ehkä hän voisi jämälankoja kotiin ja kerrata käsin Arvon kanssa. Punoa hiusnauhoja Gretalle. Ja nyörejä klänninkeihin.

Pidin Pumpulienkelistä todella paljon. Jos hakemalla pitää hakea jotakin moitittavaa, niin Hildan ystävän Hellin jääminen henkilönä ohueksi. Helli muistaa aina ja lähes joka tilanteessa kommentoida asioita työväestön näkökulmasta tai nousta sokerilaatikon päälle pitämään palopuheita.

Sivuja romaaniin tuo lisää Vaasan Puuvillan vaiheiden kertominen eri tehtaanjohtajien ajatusten ja toimien kautta. Hyppäykset johtajien nahkoihin puolustavat paikkaansa, koska ne tuovat kansainvälisen tilanteen ja sen heijastusten vaikutukset paikallistasolle hyvin esiin.

Jään mielenkiinnolla odottamaan jatkoa.

Alakoski, Susanna. Pumpulienkeli (Bomullsängeln). Suom. Sirkka-Liisa Sjöblom. WSOY 2021. 484 s. Arvostelukappale.

  

Richard Shepherd: Epäluonnolliset syyt. Oikeuspatologin elämä ja monet kuolemat

Niin moni on kehunut Richard Shepherdin Epäluonnolliset syyt -muistelmateosta, että minäkin otin sen kuuntelulistalle. Hyvän kertojan omasta alastaan lähes koko elämänsä ajan syvästi innostuneen ihmisen jutut olivat mukavaa kuunneltavaa.

Shepherd tiesi jo koululaisena haluavansa patologiksi, ja vieläpä oikeuspatologiksi. Määrätietoisella ja pitkäjänteisellä työllä hänestä lopulta tulikin oikeuspatologi, ja vieläpä arvostettu alallaan. Uransa varrella hän on kohdannut tuhansia vainajia, niin luonnollisiin syihin menehtyneitä kuin traagisten onnettomuuksien tai väkivallan uhreja. Suuronnettomuuksien tai toisinaan yksittäisen kuoleman tapahtumien selvittämisessä ja uhrien tunnistamisessa tarvitaan oikeuspatologien osaamista. Shepherd erikoistui veitsiin ja niiden aiheuttamiin vammoihin.

Lukuiset kertomukset Shepherdin uran varrelta valottavat oikeuspatologian kehittymistä ajan mittaan ja Shepherdin itsensä kasvua ihmisenä. Työhönsä antaumuksella uppoutunut Shepherd ei ollut paras mahdollinen aviomies tai isä. Terapiakirjahan Epäluonnolliset syyt oikeastaan on, muistelmien ohella.

Vaikka Shepherd tähtäsi urallaan huipulle, ja hän muun muassa päätyi asiantuntijatodistajaksi moniin oikeudenkäynteihin, on hänen pyrkimyksenään vältellä mahtipontisuutta. Siinä tehtävässä häntä auttaa omien heikkouksien tunnustaminen. 

Pidin kirjassa Shepherdin omasta kasvukertomuksesta ja oikeuspatologian kehittymisestä ja muutoksesta nykyhetkeä lähestyttäessä. Myös väkivaltaisen kuoleman kokeneet ovat muuttuneet, esimerkiksi vainajat olivat ennen paljon laihempia kuin nykyään ja huumeet ovat tulleet mukaan kuvioihin.

Kirja oli kevyttä lenkkeilyseurana hieman nopeutetulla tahdilla kuunneltuna. Markus Järvenpään ääni on selkeä.

Shepherd, Richard. Epäluonnolliset syyt. (Unnatural Causes). Suom. Veera Kaski. Wsoy 2020. 398 s. Äänikirja, lukija Markus Järvenpää.

Jhumpa Lahiri: Missä milloinkin

Yksin viihtyvä ja yksinäinen keski-ikäinen naisihminen kertoo hieman lakoniseen tyyliin elämästään välähdyksinä missä milloinkin. Jhumpa Lahiri on kirjoittanut uusimman suomennetun romaaninsa Missä milloinkin hänelle vieraalla kielellä italiaksi. Liekö kieli syynä Lahirin tiiviiseen ja näennäisen selkeään, mutta silti sisältörikkaaseen kerrontaan.

Pieni romaani – 148 sivua – koostuu lyhyistä luvuista, jotka on nimetty kulloisenkin tarkasteluhetken paikan – fyysisen tai henkisen – mukaan. Kertoja on esimerkiksi yksikseen, itsekseen, herätessä, auringossa, baarissa tai puhelimessa.

Vaikka kertoja kokee ulkopuolisuutta muihin, hetken kestävä yhteys toiseen ihmiseen saa hänet tekemään sovinnon koko maailman kanssa. Kertojan omin paikka on ei missään.

”Onko olemassa paikkaa, jossa emme olisi vain ohikulkumatkalla? Päämäärätön, eksyksissä, harhateillä, hukassa, ihmeissään, neuvoton, vieraantunut, juureton, vaivautunut, rauhaton: siitä seurasta löydän itseni. Nuo sanat ovat asuinsijojani, niistä muodostuu maailma jossa elän.”

 

Lahiri, Jhumpa. Missä milloinkin (Dove mi trovo). Suom. Helinä Kangas. Tammi Keltainen kirjasto 2020. 148 s. Kirjastosta.   

Kim Leine: Punainen mies, musta mies

Norjalaisen Kim Leinen sivumäärältään tuhti romaani Punainen mies, musta mies alkaa lupaavasti. Pappi Hans Egede seurueineen lähtee perustamaan tanskalaisten siirtokuntaa Grönlantiin, ja samalla käännyttämään pakanoita kristinuskoon sekä mahdollisesti löytämään maaperän rikkauksia. Mukanaan hänellä on joukko kuritushuonevankeja sotamiehiksi.

Aappaluttoq on Punainen, joka pystyy liikkumaan paikkojen välillä. Hän on kirjan nimen mukaisesti yksi päähenkilöistä, joka tosin kirjan edetessä siirtyy väliin sivummalle.

Mukaansatempaavalla tavalla Leine kuvailee otoksena matkaan sattuman oikusta tai tieten tahtoen lähtevien ajatuksia ja kokemuksia. Pian henkilökaarti leviää käsiin, mutta Leine jääkin seuraamaan kohtuullisen suppeaa, tylsää joukkoa.

Luin kirjaa puoliksi väkisin, sillä olin itse pyytänyt kustantajalta arvostelukappaleen. Tammen Keltainen kirjasto on usein tarkoittanut hyvää luettavaa, mutta ei tällä kertaa. Minua kertomus ei saanut mukaansa. Mikään ei mennyt parempaan suuntaan, eikä missään näkynyt merkkejä toivosta. Ehkä Leinen mainostettu huumori on liian mustaa minulle.

Periaatteessa en ole hirveän innostunut oikean historian kertomisesta uudelleen fiktion keinoin, mutta Grönlannin historiasta olisi ollut mielenkiintoista tietää enemmän.

Leine, Kim. Punainen mies, musta mies (Rød mand / sort mand). Suom. Katriina Huttunen. Tammi 2019. 680 s.

Jane Harper: Kuiva kausi ja Luonnonvoimat

Kuuntelin peräkkäin Jane Harperin Australiaan sijoittuvat jännärit Kuiva kausi ja Luonnonvoimat. Kuiva kausi on Harperin esikoisdekkari, ja se esittelee Aaron Falkin, talousrikoksia tutkivan poliisin.

Pieni Kiewarran maaseutukaupunki kituu pitkään jatkuneen kuivuuden kourissa. Falkin lapsuudenystävä Luke Hadler on epätoivoissaan tappanut perheensä ja itsensä, ja Falk saapuu hautajaisiin Luken isän kutsusta, josta ei voinut kieltäytyä. Luken isä pyytää/vaatii Falkia tutkimaan tarkemmin poikansa ja tämän perheen (toinen lapsista jää eloon) kuolemia. Falk lupaa jäädä muutamaksi päiväksi, vaikkei mikään väkivaltarikostutkija olekaan.

Falkin ilmestymistä kaupunkiin ei katsota hyvällä, ja hän saa tuntea nahoissaan vuosien takaiset tapahtumat.

Harper lomittaa taitavasti menneitä tapahtumia ja nykyhetkeä.

Kuiva kausi on jännittävä, ja niin on Luonnonvoimatkin.

Luonnonvoimissa Aaron Falk on enemmän taka-alalla, kun kertomuksen pääosan vievät viisi naista, jotka lähtevät työpaikan yhteyshengen nostatusviikonloppua viettämään vaellukselle erämaahan. Yksi naisista katoaa kesken matkan. Mitä tapahtui?

Harper, Jane. Kuiva kausi (The Dry). Suom. Mari Hallivuori. Äänikirjan lukija Iikka Forss. Tammi 2019.

Harper, Jane. Luonnonvoimat (Force of Nature). Suom. Tuulia Tipa. Äänikirjan lukija Toni Kamula. Tammi 2020.  

Maylis de Kerangal: Maailma käden ulottuvilla

Koristemaalarin työtä on taikoa todellisuus kuvaksi. Marmoria puulevylle, tai illuusio paikasta elokuvalavasteisiin, esimerkiksi. Illuusion taide vaatii mm. fysiikkaa, teknistä osaamista, kädentaitoa ja silmää. Todellisuuden jäljentäminen ei kuitenkaan anna koristemaalarille vapautta olla luova, tehdä omaa taidetta. Työ myös on epävarmaa pätkätyötä. Työuran alussa on otettava vastaan se työ, jonka sattuu saamaan, eikä tehtävä välttämättä ole kovin hohdokas.

Koristemaalari ei ole vain maalari, jokainen heistä on luonnollisesti oma yksilönsä. Ranskalainen Maylis de Kerangal kertoo romaanissaan Maailma käden ulottuvilla Paulan kasvutarinan nuoresta haahuilijasta aikuiseksi ja omaa urapolkuaan hapuillen etsivästä rautaiseksi ammattilaiseksi.

Romaanissa Paula, Jonas ja Kate ovat ystäviä ja samassa brysseliläisessä opinahjossa opiskelleita koristemaalareita. Kertomuksen alussa he tapaavat pariisilaisessa baarissa opintojen päättymisestä muutaman vuoden jälkeen. Paula on juuri tullut Moskovasta ja Katella on tiedossa useita tuottoisia tilaustöitä. Jonas kuitenkin on saanut mahdollisuuden tehdä taidetta, oikeaa taidetta. Suuri tilaustyö on originaalifresko, aiheenaan trooppinen viidakko. Lukiessa voi melkein kuulla, kuinka Kate ja Paula henkäisevät kateudesta ja ihailusta.

Lukija voi henkäistä ihaillen de Kerangalia lukiessa. Hän kertoilee kuin ohimennen tuhdin tietopaketin koristemaalaamisesta. Ajatellaanpa vaikka marmoreita, tyypillistä koristemaalarin aihetta. Koristemaalari ei maalaa mitä marmoria tahansa, vaan esimerkiksi portoria tai cerfontainea. Myös hänen tapansa kertoa on sellaista, että tekee mieli lukea hitaasti ja moneen kertaan. Esimerkiksi otan kohdan tiiviin opiskelujakson loppuajoilta.

”… Heidän piti nyt jättää ateljee niin kuin jätetään lapsuus ja löytää takaisin ulkomaailmaan, palata maailmaan, jonka he olivat jättäneet taakseen itse sitä tajuamatta. Kaikki oli lopullisesti muuttunut. Silloinkin kun he seurasivat, miten Wounda kääntyi vielä viimeisen kerran katsomaan Janea ennen kuin katosi viidakkoon, he ajattelivat sitä, ja kumpikin oli toisen apina, vuorotellen tai yhtä aikaa, apinoita uuden elämän kynnyksellä.”

Lopulta Paula pääsee tekemään äärimmäistä kopiota, Lascauxin luolan jäljennöstä, ”esihistorian Sixtuksen kappelia”.

Pidin Maylis de Kerangalin edellisestä suomennoksesta, Haudataan kuolleet,paikkaillaan elävät, josta on muuten tehty Suomenkin teattereissa kiertänyt elokuva, mutta pidin tästä vielä enemmän. Etenkin henkilöt ovat tässä uudemmassa elävämpiä ja romaanin henkilöt muodostavat sopivan kompaktin joukon.

Maailma käden ulottuvilla on ehdolla vuoden 2019 parhaaksi käännöskirjaksi ja Jarl Hellemann -palkinnon saajaksi yhdessä neljän muun ehdokkaan kanssa. Suomen kirjasäätiö jakaa palkinnon kirjan suomentajalle Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaalin yhteydessä toukokuussa.  

De Kerangal, Maylis. Maailma käden ulottuvilla. (Un monde à portée de main) Suom. Ville Keynäs ja Anu Partanen. Siltala 2019. 255 s.  

Maja Lunde: Sininen

Australiassa riehuvat maastopalot ja Norjassa tehtiin lämpöennätys, siinä pari viime aikojen uutista, jotka ikävällä tavalla osoittavat ilmastonmuutoksen olevan totta. Norjalaisen Maja Lunden romaani Sininen osuu ajan hermoon.

Romaanissa nuori isä David tyttärensä Loun kanssa on joutunut lähtemään kiireellä eteläisestä Ranskasta pohjoisemmas, kun liekit ovat tuhonneet niin työpaikkana toimineen meriveden puhdistamon ja koko kaupungin. Viiden vuoden ajan jatkunut kuivuus on tehnyt alueista elinkelvottomia, veden loppumisella on dramaattiset seuraukset. Isä ja tytär päätyvät ankealle pakolaisleirille. Takaisin ei ole paluuta, siellä on vastassa ympäristötuhon ohella sotatila. Pohjoisessa, niissä maissa, joissa on vielä vettä, on pantu rajat kiinni.

Davidin ja Loun pakolaistaival tapahtuu vuonna 2041. Lähempänä nykyaikaa, vuoteen 2017, sijoittuu romaanin toisen päähenkilön Signen nykyhetki. Suoran toiminnan luonnonsuojelija on viemässä Norjan jäätiköstä etelän rikkaiden drinkkilaseihin tarkoitettua jäätä entiselle miehelleen, joka on syypää nyt jo hupenevan jäätikön louhimiseen ja kauppaamiseen.

Signen ja Davidin tarinat leikkaavat toisiaan, kuten odottaa saattoi. Mielestäni romaanin rakenne on onnistunut. Vuorotellen molempien kertomukset etenevät. Signe muistelee lapsuuttaan ja nuorta aikuisuuttaan veden, jään, luonnontilaisten jokien, jäätiköiden, luonnonsuojelun, purjehduksen ja suoran toiminnan kautta. Signen lapsuudenkoti ei ollut ongelmaton, ja syynä olivat vanhempien erilaiset näkemykset luonnon hyväksikäytöstä.

Davidin pakolaisuudessa on lohduttomuutta. Lunde kuvaa hyvinkin mahdollisen tapahtumien kehityksen. Ei ole sanottu, että kehittyneissä länsimaissa oltaisiin turvassa ekokatastrofeilta ja niiden aiheuttamilta konflikteilta.

Vesi on Signeä ja Davidia yhdistävä tekijä. Signelle meri on tärkeä, mutta myös vapaana virtaava vesi. David puolestaan kokee veden puutteen elämäänsä eniten vaikuttavana asiana. Sininen on Signen veneen nimi, ja Davidille sininen taivas on jotakin jota vihata, koska siniseltä taivaalta ei sada.

Vaikuttava romaani aiheensa puolesta, ja hyvin kerrottu, se piti ahmia loppuun. Sininen on Maja Lundenin ilmastoaiheisen kvartetin toinen, itsenäinen teos. Ensimmäinen osa, Mehiläisten historia, ilmestyi suomeksi vuonna 2016.

Lunde, Maja. Sininen. (Blå) Suom. Katriina Huttunen. Tammi 2019. 350 s.   

Joël Dicker: Stephanie Mailerin katoaminen

Stephanie Mailerin katoaminen on sujuvasti kerrottu, mutta olisi sen voinut toteuttaa lyhyemminkin. Vähän yli 700 sivua meni kyllä yllättävänkin sukkelaan.

Pidin paljon Joël Dickerin vuonna 2014 suomeksi ilmestyneestä Totuus Harry Quebertin tapauksesta, jonka tosin sain luettua vasta viime vuonna. Siksi teki mieli jatkaa tuoreen suomennoksen, Stephanie Mailerin katoamisen kanssa.

Kolme poliisia, Anna, Jerry ja Derek alkavat selvittää toimittajan katoamista Orphean kaupungissa, joka tunnetaan vuodesta 1994 lähtien järjestetystä teatterifestivaalistaan. Tuoreeseen katoamiseen liittyvät olennaisella tavalla tapahtumat festivaalin perustamisvuodelta. Tapahtumien vyyhti paljastuu vähitellen nykyhetkeen sijoittuvien tapahtumien lomassa. Dicker vaihtelee aikatasoja ja näkökulmia rytmikkäästi, mutta siten, että lukija pysyy hyvin mukana. Hän myös harhauttaa lukijaa monta kertaa syyllisten henkilöllisyydestä ennen heidän paljastamistaan. Joidenkin rikosten tekijät käyvät ilmi saman tien.

Jäin pohtimaan Dickerin ratkaisuja eri tekojen tekijöistä ja heidän motiiveistaan. Toisaalta, sehän juuri saattaa olla kirjailijan tarkoitus, eli saada lukija pohtimaan kertomustaan sen sijaan, että sen vain lukisi ajankuluna ja unohtaisi saman tien. Eräänlaisena lukijan härnäämisenä pidän kirjan alussa olevaa luetteloa kirjan tärkeimmistä henkilöistä. Luettelossa on monta vähemmän tärkeää  

tai vain sivuroolissa vilahtavaa henkilöä.

Periaatteessa Dickerin henkilöhahmot ovat aivan ok tyyppejä jokainen, vaikka ohuiksi hahmot jäävätkin. Ainoastaan kirjallisuuslehden päätoimittaja ja hänen rakastajattarensa Dicker on kirjoittanut ääliöiksi.

Kertoahan Dicker kyllä osaa, mutta mielestäni romaanin paisuttelu meni brassailun puolelle, ja kääntyi itseään vastaan. Ryhdyin mielessäni romaania lukiessani kustannustoimittajaksi, ja käytin mielikuvituspunakynää monessa kohtaa.

Dicker, Joël. Stephanie Mailerin katoaminen. (La Disparition de Stephanie Mailer) Suom. Kira Poutanen. Tammi 2019.   716 s.

Mohsin Hamid: Kuinka lyödä rahoiksi nousevassa idässä

Mohsin Hamidin uusin suomennettu romaani Kuinka lyödä rahoiksi nousevassa idässä on loistava. Pidän Hamidin hieman lakonisesta tyylistä, jolla hän kertoo mitä uskomattomampia tarinoita yhdistettynä karuun realismiin. Exit West -romaanissaan Hamid käsitteli pakolaisuutta, tämän uusimman teemana on jossakin päin Aasiaa pikkukylän köyhistä oloista parempaa elämää tavoittelevan pojan ja saman kylän tyttären elämäntarinat. Edistys edistyy, nuoret kulkevat omia polkujaan, ja molemmat menestyvät.

Jos syntymälahjaksi ei ole saanut hyvää taustaa, eli varallisuutta ja koulutusta, on nousu vaikeaa, mutta ei mahdotonta. Moshin Hamid opastaa lukijaa päähenkilön kertojanäänellä varallisuuden tavoitteluun. Onnea ei ole yhtä helppo saavuttaa.

Hamid tekee taitavasti pilkkaa itseapuoppaista, otsikoimalla luvut tyypilliseen itseoppaiden tapaan. Esimerkiksi: Muuta kaupunkiin, Hanki koulutus ja Älä rakastu. Suomentaja Jaakko Kankaanpää on kääntänyt hyvin Hamidin käyttämän sinä-passiivin.

Tyylinäyte kuudennesta luvusta. Tee työtä omaan laskuusi alkaa näin:

Kaikkien kirjojen tapaan myös tämä itseapukirja perustuu yhdessä luomiseen. Kun katselet TV-ohjelmaa tai elokuvaa, se, mitä edessäsi näet, näyttää juuri siltä, mitä se esittää. Mies näyttää mieheltä. Mies, jolla on iso hauis, näyttää mieheltä, jolla on iso hauis. Ja mies, jolla on iso hauis ja siihen tatuoituna ”Mami”, näyttää mieheltä, jolla on iso hauis ja siihen tatuoituna ”Mami”.

Mutta kun luet kirjaa, näetkin mustia kiemuroita paperitehtaassa käsiteltyjen puukuitujen pinnalla tai, nykyään yhä useammin, tummia pikseleitä vaalealla ruudulla. Jotta saisit nämä merkit muuttumaan ihmisiksi ja tapahtumiksi, sinun pitää kuvitella. Ja kuvitellessasi luot. Kirjasta tulee kirja vasta, kun se luetaan. Ja miljoonalla erilaisella lukukerralla kirjasta tulee miljoona erilaista kirjaa samalla tavalla kuin munasolusta voi tulla miljoona erilaista ihmistä, kun sitä lähestyy riuska ja voimiensa tunnossa uiva siittiöparvi.

Lukijat eivät tee työtä kirjailijan laskuun. He tekevät työtä omaan laskuunsa. Juuri siinä, jos suot anteeksi kiistämättä puolueellisen mielipiteeni, on lukemisen rikkaus, Samaten juuri siinä on tienviitta rikkauksiin myös muualla. Sillä jos tosiaan haluat lyödä rahoiksi nousevassa idässä, kuten tässä vaiheessa näyttää jo selvältä, sinun on ennen pitkää ryhdyttävä tekemään työtä omaan laskuusi.

Hamid, Mohsin. Kuinka lyödä rahoiksi nousevassa idässä. (How to Get Filthy Rich in Rising Asia). Suom. Jaakko Kankaanpää. Otava 2019.

Sally Salminen: Katrina

Topakkaa luonnetta ja vahvaa ruumista tarvitaan, kun mieheen ja hänen suuriin puheisiinsa langennut Katrina luulee menneensä naimisiin varakkaan ahvenanmaalaisen kanssa, mutta totuus on toisenlainen. Koti onkin matala, maalaamaton mökki, eikä luvatuista omenapuista näy jälkeäkään, koska pienellä pihalla ei edes ole multaa sen verran että siinä puu kasvaisi. Mies häipyy heti merille, ja Katrina joutuu saaren rikkaille töihin, mitätöntä korvausta vastaan tietenkin.

Sally Salmisen (1906–1976) alun perin vuonna 1936 ilmestynyt Katrina alkaa synkästi, eikä jatko ole sen helpompaa. Vaikka Katrina kokee suuria menetyksiä ja elää äärimmäisessä köyhyydessä, osaa Salminen kertoa Juha Hurmeen suomentamana tarinan niin lämpimästi, että suorastaan haikein mielin luovuin sen seurasta sivujen loputtua ja Katrinan tarinan päätyttyä.

Klassikoksi romaanin tekee muun muassa epäoikeudenmukaisen kohtelun vaikutukset eri ihmisiin. Katrinassa käsitellään paljon luokkaeroja, mutta ne eivät ole ainoat epäreiluudet, joita Katrina ja hänen perheensä kohtaavat. Koulutus on ainoa keino päästä etenemään, mutta ei koulutuksenkaan hankkiminen ole helppoa. Kertomuksen edetessä yhteiskunta kehittyy, ja maailma muuttuu, mutta sitten Katrina alkaakin olla vanha.

Ahvenanmaalla syntynyt, mutta pääosan elämästään ulkomailla asunut Sally Salminen oli aikanaan suosittu kirjailija. Esikoisromaani Katrina käännettiin monille kielille. Suomeksi se ilmestyi Aukusti Simojoen kääntämänä nimellä Katriina.

Juha Hurmeen uusi suomennos on vuodelta 2018.

Luin Hurmeen suomennoksen kännykältä e-kirjana, maksulliselta palvelulta. Simojoen suomennoksen (15. painos vuodelta 1994) ostin Hurmeen suomennoksen ilmestymisen aikoihin SPR:n Kontista, nimenomaisena ajatuksena vertailla suomennoksia.

Kannesta kanteen en vanhempaa versiota jaksanut, mutta sieltä täältä luettuna asia tuli selväksi: Hurmeen suomennos on sujuva, raikas ja sopivasti sekä vanhoissa ilmauksissa että nykykielessä kiinni.

Vertailun vuoksi kappale aivan kirjan lopusta. Ensin Hurmeen käsialaa:

     

Hän nautti istumisesta ja levosta. Oli varjoisaa ja ihanaa korkeiden, rauhoittavasti suhisevien, tuuhealatvaisten lehmusten suojassa. Harvat ihmiset, jotka kulkivat ohi, astelivat hiljaa ja laiskasti, eivätkä kadun autot ja hevospelit huolettaneet häntä tällä rauhallisella paikalla. Niin, hän lepuutti jäseniä, mutta sielulleen hän ei saanut siinä rauhaa, Kaikki oli niin vierasta, ja hän oli liian väsynyt yrittääkseen ymmärtää sitä. Hän oli vanha, ja elämä oli liukumassa hänen ulottuviltaan, siinä syy. Hän etsi vain vainajien joukosta ystäviään, ja sinne hän nyt itsekin kuului. Oliko elämä kärsimisen arvoista, kun kaikki katosi tällä tavoin kuin kaste auringonpaisteessa, niin että mitään ei jäänyt jäljelle? Mitään ei jäänyt jäljelle! Oliko se totta? Ei, totisesti ei ollut niin. Eikö Vanha Kapteeni ollut jo kauan sitten alkanut muuttua mullaksi maassa, ja nyt hän kuitenkin näki Kapteenin isokokoisen hahmon kulkevan tuolla promenadilla, ja hän kuuli Kapteenin naurun kajahtelevan puiden välissä. Eikä Kapteeni kulkenut vain yhdessä vaan useassa hahmossa kaupungin läpi johtamassa ja järjestämässä elämää maissa ja merellä.

Simojoen tyylinäyte:

Katriina nautti istumisesta ja lepäämisestä. Korkeiden, rauhoittavasti humisevien tuuhealatvaisten lehmusten juurella oli varjoisaa ja ihanaa. Ne harvat ihmiset, jotka kulkivat ohitse astelivat hiljaa, verkalleen, eivätkä katujen autot ja hevoskyydit tuottaneet hänelle levottomuutta tällä rauhallisella paikalla. Niin, hän lepuutti jäseniään, mutta ei hänen sielunsa saanut siinä rauhaa. Kaikki oli ylen vierasta, ja hän oli liian väsynyt koettaakseen ymmärtää sitä. Hän oli vanha, ja elämä häipyi häneltä pois, siinä syy. Vain vainajien joukosta hän etsi ystäviään, ja sinne hän nyt itsekin kuului. Olikohan elämä kärsimisen arvoista, kun kaikki katosi tällä tavoin, kuten kaste auringon paistaessa, niin ettei mitään jäänyt jäljelle? Mitään ei jäänyt jäljelle! Oliko se totta? Ei, totisesti ei niin ollut. Olihan Vanha Kapteeni jo kauan ollut maassa, mullaksi muuttumassa, ja nyt hän kuitenkin näki hänen korkean vartalonsa kulkevan tuolla kävelytiellä ja kuuli hänen naurunsa kajahtelevan puiden lomitse. Eikä Vanha Kapteeni kulkenut ainoastaan yhtenä vaan monen henkilönä halki kaupungin, johtamassa ja järjestämässä elämää maalla ja merellä.

Salminen, Sally. Katrina. Suom. Juha Hurme. Teos 2018.