perjantai 26. helmikuuta 2016

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

Amerikkalaisen Anthony Doerrin kirjoittama tuhti lukuromaani Kaikki se valo jota emme näe vie toisen maailmansodan Eurooppaan. Ranskalainen sokea nuori Marie-Laure pakenee sotaa Pariisista isänsä kanssa Bretagneen Saint-Malon pieneen merenrantakaupunkiin. Mukanaan heillä on Pariisin luonnontieteellisen museon korvaamattoman arvokas jalokivi – tai yksi siitä tehdyistä jäljennöksistä. Arvokasta jalokiveä jahtaa saksalainen vääpeli ja jalokiviasiantuntija von Rumpel. Orpokodissa kasvanut Werner, joka tuntee radiolaitteet perinpohjaisesti, rekrytoidaan Saksan armeijaan. Siinä ovat romaanin keskeiset henkilöt. Tarinaan toki mahtuu monta muutakin värikästä hahmoa.

Romaani kertoo hyvin sodan kauhuista, siviilien kokemasta puutteesta, miehityksestä ja vastarinnasta sekä solidaarisuudesta ja toivosta. Romaanin saama laaja suosio ympäri maailmaa on ymmärrettävää.
Minun makuuni romaani oli liian sadunomainen. En pitänyt myöskään aikatasojen vaihtelusta.



Doerr, Anthony. Kaikki se valo jota emme näe (All the Light We Cannot See). Suom. Hanna Tarkka. WSOY 2015. 543 s. Kirjastosta lainattu.

keskiviikko 17. helmikuuta 2016

Sadie Jones: Kotiinpaluu

Brittiläinen Sadie Jones on kirjoittanut tähän mennessä neljä romaania, joista on suomennettu kaksi, vuonna 2014 ilmestynyt Ehkä rakkaus oli totta (The Fallout) ja nyt vuoden alussa esikoisromaani Kotiinpaluu (The Outcast) vuodelta 2008.
   Jonesin esikoisromaani on käännetty monille kielille ja se on palkittu Costa First Novel Award -palkinnolla. BBC esitti Britanniassa viime kesänä kirjan pohjalta tehdyn kaksiosaisen tv-elokuvan, jota ei vielä ole esitetty Suomessa.
   Jones vetäisee lukijan heti alkusivuilla romaanin läpi kulkevaan asetelmaan. Vankilasta vapautuva Lewis palaan kotiinsa, kun ei muuallekaan osaa lähteä. Vankilassa hän on sovittanut tekonsa yhteiskunnalle, mutta perhe ja yhteisö eivät ole antaneet anteeksi, eivätkä anna Lewisille mahdollisuutta aloittaa alusta. Hän on aina poika, joka tekee tyhmyyksiä.
   Romaanin henkilöt ovat kukin omien vaikeuksiensa vankeja, kyvyttömiä käsittelemään kokemaansa ja tunteitaan. 1950-luvun Englantiin sijoittuvassa kertomuksessa sota on yhä lähellä, ja samaan tapaan kuin kotimaiset veteraanit, moni pitää kokemansa sisällään. Lewis on pikkupoika 50-luvun alussa. Hänestä tulee ns. hankala tapaus, kun hänen äitinsä hukkuu pojan ja äidin retkellä. Menetys on musertava lapselle, eikä yhteisö yritäkään ymmärtää poikaa, vaan leimaa tämän. Kyläyhteisön toiminnassa on tuttuja piirteitä vaikkapa koulukiusaamisesta. Patoutunut viha on keskeinen romaanin teema.
   Synkkäsävyiseen kertomukseen valoa tuo toisen kaltoin kohdellun, Kitin, ja Lewisin kohtaaminen. Mutta loppu kääntyy turhan sokeriseksi kun rakkaus on tärkein voimaannuttaja ja se vaikuttaa vapauttavan kertaheitolla menneistä.

”Mutta kun hän katsoi tulevaisuuteen, häntä ei ollut olemassa. Hänelle ei ollut paikkaa. Hän oli haaksirikkoutunut.
   Ero nykyiseen oli se, että hän oli koko aiemman elämänsä ajatellut että isä ja Dicky ja Alice ja Tamsin ja kaikki nuo maailmassa hyvin pärjäävät ihmiset eivät ole haaksirikkoutuneita, mutta nyt hän tiesi että he ovat. Näytti siltä kuin he kaikki eläisivät särkyneessä, pahassa maailmassa, joka sopi heille täydellisesti.
   Paitsi Kit. Kit oli liian kaunis ja liian häveliäs – ja tämän ajatuksen myötä Lewis kadotti kaikki muut.”
  
Mielenkiintoisen ajan- ja maisemakuvan Jones kuvailee. Henkilöt kärsivät samantyyppisistä ongelmista kuin mitä nykyäänkin, hylkääminen ja mitätöinti suurimpina syinä ja oirehtivatkin samoin. Sodan kokeneiden tuntemukset jäävät mielestäni ohuiksi, vaikka sota kuitenkin on niin lähellä.
Kotiinpaluu on oiva nimi suomennokselle, alkaahan romaani vankilasta vapautuneen Lewisin kotiinpaluulla. Alkuperäisen nimen suora suomennos esim. hylkiöksi tai hylätyksi olisi paljastanut liikaa Lewisin asemasta yhteisössä.
Tässä romaanissa liikutaan jouhevasti eri aikatasoilla.


Jones, Sadie. Kotiinpaluu (The Outcast). Suom. Marianna Kurtto. Otava 2016, 361 s. Kirjastosta.

tiistai 9. helmikuuta 2016

Yhteistyöyrityksiä ja sattumuksia


Ilkka Taipale (s. 1942) kertoo viime vuoden lopulla ilmestyneen kirjansa Venäjä mon amour esipuheessaan saaneensa tarpeeksi lehdistön yksinomaan kielteisestä Venäjä-kirjoittelusta. Kirjassaan hän kannustaa suomalaisia hankkimaan venäläisiä ystäviä ja kertoo itse lukuisia esimerkkejä.
Taitavana tarinankertojana Ilkka Taipale kertoilee jouhevasti ja usein hieman humoristisesti tapaamistaan ihmisistä, kokemuksistaan vaikkapa venäläisessä mielisairaalassa tai venäläisen byrokratian kanssa, puhumattakaan suomalaisten toimijoiden haluttomuudesta ja osaamattomuudesta tehdä yhteistyötä venäläisten yhteistyökumppaneiden kanssa. Tarinat rönsyilevät ja sinkoilevat paikasta toiseen vain suurin piirtein kronologiaa noudattaen.
Taipale on lääkärinä, entisenä demareiden kansanedustajana ja kansalaisaktivistina ollut eri tavoin yhteydessä venäläisiin ihmisiin ja organisaatioihin. Hänellä on myös sukujuuria Venäjällä. Lukemattomien matkojensa ansiosta hänellä on näkemystä naapurimaastamme, sekä Neuvostoliiton ajoilta että nyky-Venjältä.
Aika ei tunnu koskaan olevan kypsä rakentavaan yhteistoimintaan, eikä useinkaan suurin syy piile venäläisissä.
Taipaleen kanssa ei tarvitse kaikesta olla samaa mieltä, mutta kirjassaan hän tuo hauskasti kerrotuilla omakohtaisilla kokemuksillaan virkistävän puheenvuoron Venäjä-keskusteluihin.



Ilkka Taipale. Venäjä mon amour. Into Kustannus Oy 2015. 287 s. Kirjastosta. 

Viihdettä vakavasta asiasta

Italiassa bestselleriksi pian ilmestymisensä jälkeen noussut Sata onnen päivää valloittaa lukijoita ympäri maailmaa, eikä ihme. Jouhevasti kerrottu, huumorin kauttaaltaan sävyttämä kertomus kuolemansairaan nelikymppisen miehen viimeisistä ajoista liikuttaa ja huvittaa samaan aikaan. Fausto Brizzi onnistuu käsittelemään synkkiä teemoja lempeästi, eikä hän tee henkilöistään enkeleitä näiden vielä eläessä, vaan päinvastoin. Esimerkiksi päähenkilö Lucion avioliitto on romaanin alussa huonossa jamassa, ja siihen on päähenkilö itse täysin syypää.
Elokuvien, ja etenkin komedioiden, parissa aiemmin työskennellyt Brizzi osaa kuljettaa juonta yllättäviinkin suuntiin. Kertomuksen ei ole tarkoitus ollakaan täysin uskottava, joten esimerkiksi se, että vakavasti sairaan Lucion toimintakyky on kuitenkin lähestulkoon terveiden tasolla, ei pahemmin häiritse (kun sen ei anna häiritä).

Tekstinäyte: ”Jos olisin hevonen, minut olisi jo lopetettu.
Tämä on sitä, että näkee juomalasin puoliksi täynnä.” s. 95.



Brizzi, Fausto. Sata onnen päivää (Cento giorni di felicità). Suom. Lotta Toivanen. Gummerus 2016. 412 s. Kirjastosta.

Keskiaikaista kilvoittelua

Vaikka historialliset romaanit eivät olekaan suosikkejani, enkä ole uskonnollinen, imaisi keskiajan Venäjälle sijoittuva Arsenin neljä elämää mukaansa ja piti otteessaan loppuun saakka. Vauhdikkaita juonenkäänteitä ja ennen kaikkea vaarallisia tilanteita riitti läpi romaanin.
Romaanin päähenkilö päätyy varhaisella iällä isoisänsä kasvatettavaksi. Isoisä oli kansanparantaja, joka tunsi erityisesti kasvien parantavan voiman. Hän koulutti Arsenista työnsä jatkajan. Kiertolaiseksi ja yhteiskunnan ulkopuolelle Arsenin ajoi kuolemalle menetetty rakkaus. Samalla Arsenin parantajan kyvyt kehittyivät ja maine kasvoi. Keskiajalla koettiin monta ruttoepidemiaa, ja moneen muuhunkin vaivaan haettiin parantajilta apua. Uskonnon ja kirkkolaitoksen asema oli vahva, mutta ihmeitäkin koettiin.
Jevgeni Vodolazkin työskentelee Pietarissa muinaisvenäläisen kirjallisuuden tutkijana, ja hän on erityisesti perehtynyt romaanissakin merkittävässä roolissa olevien houkkien elämäkertoihin.
Tekstinäyte: ”Arseni tarttui sairaita ranteesta ja mittasi heidän verenkiertoaan. Välillä hän kuljetti kämmentään heidän rintaansa tai päälakeaan pitkin. Tunnustelu oli varmin tapa päätellä, miten sairaan tulisi käymään. Jos hän paranisi, Arseni hymyili ja suuteli sairaan otsaa. Jos häntä odotti kuolema, Arseni itki äänettömästi. Joskus tulevaa kohtaloa ei voinut merkkien perusteella päätellä. silloin Arseni rukoili palavasti sairastavan parantumisen puolesta. Pidellen sairaan kättä omassaan hän välitti tälle omaa elämänvoimaansa. Ja päästi käden irti vasta silloin, kun tunsi elämän ja kuoleman välisen kamppailun ratkeavan elämän voitoksi.” s. 113.

Suomennoksessa silmään pisti kummallinen tyyli kirjoittaa suuret luvut erikseen, tyyliin ”sata kolmekymmentäviisi tuhatta katsojaa”.


Vodolazkin, Jevgeni. Arsenin neljä elämää (Lavr). Suom. Elina Kahla. Into 2015. 399 s.





Marion Brasch: Ja nyt hiljaisuus


 Itä-Berliinissä vuonna 1962 syntyneen Marion Barschin esikoisteoksen teema on mitä kiinnostavin, sillä hän kuvaa kasvuvuosiaan DDR:n aikaisessa yhteiskunnassa. Barschin isä kuuluu poliittiseen eliittiin, mutta Marionin kolme veljeä kritisoivat sosialistista järjestelmää, kukin tavallaan. Marion kasvaa aikuisuuteen samaan aikaan kuin DDR alkaa hajota ja lopulta hajoaakin.
Kertoessaan omaansa ja perheensä tarinaa Barsch kuvaa samalla itäsaksalaisen yhteiskunnan omituisiakin ominaispiirteitä. Kertomus kuitenkin keskittyy perheen tarinaan, siitä tulee kirjan nimikin (eikä ensimmäisenä mieleen tulevasta ajatuksesta, että valtio vaientaa kriittiset äänet).
Historiallista taustaansa vasten kirja on mielenkiintoinen, mutta kerronta vain on kovin tasapaksua. Barschin perheen vaiheet ovat sen verran värikkäät, että kirjan kuitenkin lukee loppuun.
Lainattu kirjastosta.


Brasch, Marion. Ja nyt hiljaisuus (Ab jetz ist Ruhe. roman meiner fabelhaften Familie). Suom. Arja Rinnekangas. Lurra Editions 2014. 429 s.  

Kamera auttoi elämään


 Maailma ja Aarni vieroksuivat toisiaan läpi koko Aarnin elämän. Vain valokuvatessaan tai pimiössä työskennellessään Pauliina Vanhatalon uusimman romaanin päähenkilö kokee elämän tuskattomana. Itsensä epäileminen ja kyseenalaistaminen ovat kansainvälisestikin tunnetuksi valokuvaajaksi nousseen Aarnin pysyviä seuralaisia.  Suhteet parhaaseen ystävään ja jopa perheeseen ovat ohuet ja vain ohenevat vuosien mittaan.
Pitkä valotusaika on kauttaaltaan synkkä tarina, vaikka päähenkilö pääsee elämään kiinni valokuvaamisen kautta. Myötätunto on tämän ujon ja oudon puolella, sillä ekstrovertille ja sosiaalisesti lahjakkaalle ystävälle ei lopulta käy paremmin.
Muutamat viittaukset tunnistettaviin paikkoihin ja sujuva murteen käyttö vievät oululaisen lukijan kotikaupungin maisemiin.
Vaikka Pitkä valotusaika kuvaa ulkopuolisuutta ja epävarmuutta, on se kertomuksena ehyt ja sen lukee kerralla. Pauliina Vanhatalon kieli sopii kertomukseen hyvin.


Pauliina Vanhatalo. Pitkä valotusaika. Tammi 2015. 223 s. Kirjastosta lainattu.

Sari Pöyliö: Ihmisen veri


Kemijärveläinen kirjailija Sari Pöyliö on kirjoittanut ovelan, nopeasti luettavan, mutta hymyn jälkeensä jättävän romaanin. Tragikomedian alussa iäkäs lääkäri Kulo Taival tutustuu naapuriinsa Ansaan, joka alkaa etsiä vuosikymmenet sitten kadonnutta elokuvaa nimeltä Ihmisen veri. Ennen lääkärinuraansa Taival työskenteli elokuva-alalla ja on tämän ennen ensiesitystään kadonneen elokuvan tekijä. Kadonnut elokuva sai myyttisen maineen sitä ylistäneestä arvostelusta.
Kulon ja Ansan tapaamisesta käynnistyy tapahtumasarja, jossa menneisyys paljastuu vähä vähältä. Myös nykyhetkessä sattuu ja tapahtuu.  Ihmisen veri huipentuu aiheelleen sopivalla tavalla.
Pöyliö koristelee tekstiään lääkäripäähenkilölle sopivaan tyyliin lääketieteellisin termein, eikä tekstiä voi muutenkaan latteaksi moittia.
Sari Pöyliön esikoisteos on novellikokoelma Pölynimurikauppias ja muita äidin erehdyksiä vuodelta 2014.


Ihmisen veri. Sari Pöyliö. Atena 2015. Kirjastosta lainattu.

keskiviikko 3. helmikuuta 2016

Kun valkoinen mies saapui Afrikkaan

Eläköön käännöskirjallisuus! Sain vihdoinkin luettua nigerialaisen Chinua Acheben (1930–2003) afrikkalaisen kirjallisuuden klassikoksi muodostuneen Kaikki hajoaa -romaanin.
Ostin jo – kirjaan tekemäni päivämäärän mukaan – kaksikymmentäviisi vuotta sitten alennusmyynnistä viidellätoista markalla englanninkielisen pokkarin, mutta niin se jäi hyllyyn pölyttymään ja odottamaan lukemistaan. Jostakin syystä en vain saanut tartuttua siihen. Suomennoksen ilmestymistä tervehdin ilolla, ja nappasin sen heti mukaani kun se kirjastossa tuli vastaan.
Acheben romaani sijoittuu 1800-luvun lopulle ja alkupuolella se kuvailee klaanissaan arvostetun Okonkwon näkökulmasta perinteistä, luonnon vuodenkiertoon sopeutunutta elämänmenoa Nigeriassa. Murros elämänmenossa alkaa juuri kun Okonkwo perheineen on perinteisiin toimintatapoihin kuuluneessa vapaaehtoisessa seitsemän vuoden paossa kotikylästään. Romaanin loppuosassa lähetyssaarnaajat ja valkoisten hallinto murtavat paikalliset perinteet. Achebe kuvaa hienosti perinteiden ja yhteisöjen hajoamisen, vaikkakin näkökulma on lähes yksinomaan miehinen.
Oulun kaupunginkirjastosta lainattu.


Chinua Achebe. Kaikki hajoaa (Things Fall Apart). Suom. Heikki Salojärvi. Basam Books 2014. 239 s.