Laura Manninen: Kaikki anteeksi

Tätä romaania ei lue arkihuolet karkottavana viihteenä tai todellisuuspakona. Kaikki anteeksi käy kiinni väkivaltaiseen parisuhteeseen, mutta Laura Manninen tekee sen hyvin, ikävästä aiheestaan huolimatta. Lukija jää koukkuun heti: miten Laura-kertoja päätyy konkreettisesti veitsi kurkulla pelkäämään henkensä puolesta, ja miten hän selviää?

Lauran tapaus ei ole ainutkertainen, sillä Suomessa tutkitusti on paljon pari- tai lähisuhdeväkivaltaa. Eikä hänen polkunsa rakastuneesta naisesta raiskatuksi ole ainutlaatuinen, koska usein lähisuhdeväkivallan kehittyminen etenee tiettyjä kaavoja pitkin. Väkivallan tekijät, jotka usein ovat erittäin hurmaavia, toimivat samaan tapaan, ja uhrit myös omalla tavallaan. Häpeä on usein uhriksi joutuneen päällimmäinen tunne. Miksi en tunnistanut vaaran merkkejä ajoissa ja lähtenyt heti, on yksi tavallisimmista kysymyksistä. Häpeä ja ihmetys:

Koska Mikko oli solahtanut yhteiskunnan turvaverkon läpi kuin alimittainen ahven, yritin selvittää mikä häntä vaivasi ja miten sitä voisi hoitaa. Kaipasin myös järkeenkäypää selitystä kaikelle tapahtuneelle, unelmieni kevätprinssin muuttumiselle vaaralliseksi hirviöksi, jota minun ylitsevuotava rakkautenikaan ei parantanut.

Tukalasta parisuhteesta voi päästä irti ja toipua. Siihen tarvitaan apua, mutta kynnys hakea apua on korkea, eikä sitä välttämättä edes löydy helposti. Ja toisinaan, kun auttajan luokse pääsee, ei auttajasta olekaan todellista hyötyä. Onnekseen Laura löytää oikean ihmisen ohjaamaan häntä uudelle tielle. Mutta miksi huonosta suhteesta on niin vaikea irrottautua? Laura muistuttaa myös hyvistä hetkistä ja unelmien toteutumisesta, tai ainakin melkein:

Hyvinä päivinä me olimme se vihreän puutarhan onnellinen perhe, ja niiden päivien takia minä jäin, niiden perustavanlaatuisten unelmien, jotka olivat tavoitettavissa, ne olivat aivan käden ulottuvissa mutta karkasivat kerran toisensa jälkeen ennen kuin ehdimme niitä saavuttaa.

Manninen välttää taustamateriaalilta tuoksahtavan luennoimisen lähestulkoon täysin. Osaavana kertojana Manninen välttää karikot. Mielestäni romaani on hyvin kirjoitettu ja kerrottu. Esimerkki:

Riemastuinko, kun kevätprinssini kolisteli VR:n rautaratsulla luokseni, helkkyen intoa yhteisestä seikkailusta, viskaten järjen taivaan sinisiin tuuliin, olinko otettu? Vai vaivaannuinko kahden kosmoksen yllättävästä ohilennosta, pelkäsinkö kiertoratojen litistyvän ja hapen loppuvan ilmakehästä?

Aivan näin runollista ei teksti pääosiltaan ole, mutta kauttaaltaan sujuvaa ja rikasta.

Pitää panna kädet kyynärpäitä myöten ristiin, ja olla kiitollinen, ettei lähipiirissä ole parisuhdeväkivaltaa. Tilastojen mukaan sitä voisi olla, ja jossakin sitä aivan varmasti esiintyy. Siksi Mannisen romaani on tärkeä puheenvuoro vakavasta asiasta.

Manninen, Laura: Kaikki anteeksi. Wsoy 2018. 321 s. Arvostelukappale kustantajalta.

Tommi Liimatta: Autarktis

Omavarainen pohjoinen, sitä Tommi Liimatan romaanin mainio nimi Autarktis tarkoittaa. Olen lähtöisin pohjoisesta, ja siksikin odotukset romaanille olivat alkuun korkealla. Liimatta kertoo muutaman eri henkilön kautta pohjoisen ihmisen (miehen) tarinat. Puhuvan tikkataulun, Ruottikuumeen, Kaatajan, Kaatajan toteutumattoman sukuhaaran ja vielä Kaatajan toteutunut sukuhaara vuorottelevat ja kertovat hyvinkin mahdollisista kohtaloista. Yksi naisäänikin on livahtanut joukkoon, ja se määrittelee pohjoisuuden lähinnä mentaliteetiksi, näköalaksi ja asenteeksi. Liimatan kertoman mukaan pohjoinen mentaliteetti on sävytetty melankolialla.

Pidin Liimatan hauskoista kommenteista ja huomioista, tavasta kuvata paikkoja niin Lapissa kuin muualla maassa tai Ruotsissa sekä hänen kielestään. Esimerkiksi:

2 VALAJASKOSKI -kyltin jälkeen käännyin oikealle. Siellä pyörätie ei jatkunut eikä alkanut uudestaan edes patosillalla. Matala kaide erotti ajoradasta vain kapean jalankulkuväylän, jossa ohjaustanko vähänkin varomattomassa ajossa raapisi voimalaitosrakennuksen seinää.

Kertojat menivät minulla hetkessä niin sekaisin, että lueskelin kirjaa hyvän matkaa siten, että luin aina yhden kertojan kappaleet peräkkäin. Romaanista jäi vaikutelma useammasta eri tarinasta, jotka vain teknisesti oli jaoteltu osiin ja lomittain.

Liimatta, Tommi. Autarktis. Like 2017. 271 s. Kirjastosta.

Peter Handke: Intohimoisesta sienestäjästä

Ovela, runsas, tiivis, hauska, surullinenkin ja vaikka mitä muuta on Peter Handken (pienois)romaani Intohimoisesta sienestäjästä.

Tarinan kertoja kertoo ystävästään, joka hurahtaa sienestämiseen niin, että intohimosta tulee lopulta pakkomielle. Ulkomaailman vaatimukset ja niiden täyttäminen, omat intohimot ja oma todellisuus aiheuttavat tälle ainutlaatuiselle sienestäjälle paineita. Intohimoinen sienestäminen kaventaa elämänpiiriä kutistaen sen lopulta yhdeksi pisteeksi. Katoaako sienestäjä metsään vai miten hänelle lopulta käy, se selviää tarinan edetessä. Kaikki asiat eivät selity, eikä tarvitsekaan.

Pidin kertomuksesta todella paljon, ehkä osasyynä siihen on oma vaatimaton sieniharrastukseni. Erityistä mielihyvää sain notkeaksi suomeksi kääntyneestä saksasta. Alkukielinen teksti on varmasti sellaista, ettei meikäläisen unohtuneella lukiosaksalla ymmärtäisi yhtään mitään.

Pieni näyte:

Rehellisesti sanoen hän koki vähemmän rikastuneensa itse löydöistään kuin niiden lieveilmiöistä; esimerkiksi siitä, että hän oli oppinut kesien aikana erottamaan toisistaan tammien huminan, ajoittain lähes kuminan, pyökkien lähes-pauhinan, ja koivujen huminan, koivujen, jotka voimakkaassa tuulessa oikeastaan enemmän kahisivat kuin humisivat. …

Itävaltalaisen, 1942 syntyneen Handken Intohimoisesta sienestäjästä ilmestyi alun perin 2013 ja suomennos pari vuotta myöhemmin. Handken laaja tuotanto käsittää esimerkiksi Wim Wendersin kanssa tehdyn Berliinin taivaan alla (1987) -elokuvaklassikon käsikirjoituksen.

Handke, Peter. Intohimoisesta sienestäjästä. (Versuch uber den Pilznarren). Suom. Arja Rinnekangas. LURRA editions 2015. 182 s. Kirjastosta.

Jenni Räinä ja Vesa Ranta: Reunalla

Valokuvaaja Vesa Ranta ja toimittaja Jenni Räinä halusivat tallentaa tarinoita elämästä Suomen syrjäseuduilla, jotka ovat peruuttamattomasti muuttumassa pitkään kestäneen tyhjentymisen seurauksena. Vaikka kaksikko on kiertänyt kirjaansa Reunalla varten lähinnä Pohjois-Pohjanmaata ja Kainuuta, on kehitys samansuuntaista kaikkialla.

Mihinkä sitä kotoaan lähtisi? Syrjäseuduilla asuvat selviytyvät, niin kauan kuin selviytyvät. Hyvinvointiyhteiskunta ei enää tule lähelle. Kaikista kahdeksastatoista kertomuksesta tulee esiin juurtuminen ja usein hyvän elämän etsiminen (ja sen löytyminen syrjästä). Jokainen tarina on omansa. Näiden tarinoiden kertojia on yhä vähemmän ja vähemmän. Hieno teko tallentaa ajankuva Suomen syrjäseuduista tällä tavalla, henkilöiden kautta.

Seesteiset kuvat ja soljuva teksti yhdistettynä tärkeään aiheeseen muodostavat onnistuneen kokonaisuuden. Ei ihme, että teos oli Tieto-Finlandia -ehdokkaana. Ja juuri tänään (15.2.2018) tuli tieto kirjan ehdokkuudesta vuoden kirjaksi Bonnierin journalistipalkinnoissa. Toivon menestystä!

Vesa Rannan kuvittama edellinen teos, Lottovoittajien pöydässä, tarinoita köyhyysrajan takaa (Like 2017), jonka hän teki toimittaja Katariina Vuoren kanssa, on niin ikään tärkeä ja hyvin toteutettu kirja.

Räinä, Jenni ja Ranta, Vesa. Reunalla. Tarinoita Suomen tyhjeneviltä sivukyliltä. Like 2017. Kirjastosta.

Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä

Lyhyesti:

Kyllä kannatti odottaa kirjaston pitkässä jonossa Clare Mackintoshin jännäriä Annoin sinun mennä. Juonenkäänteitä on kehuttu, ja syystä. Tarina on virkistävällä tavalla vähän erilainen. Tutumpia teemoja ovat suru, menetys ja vaino.

Mackintosh, Clare. Annoin sinun mennä (I Let You Go). Suom. Päivi Pouttu-Delière. Gummerus 2017. 418 s. Kirjastosta.