torstai 29. joulukuuta 2016

David Casarett: Kuolema Kukko-onnen majatalossa



Ladarat Patalung on thaimaalaisen sairaalan hoitoeetikko, joka haluaa olla myös etsivä, ainakin useimmiten, vaikkakaan ei aina. Hän on myös David Casarettin esikoisromaanin päähenkilö. Ladarat pääsee käyttämään etsivän kykyjään kun sairaalassa paljastuu epäilyttävä kuolema, johon liittyy epäilyttävästi käyttäytynyt vaimo. Etsivän ja eetikon ominaisuuksia tarvitaan myös vakavasti loukkaantuneen amerikkalaisen turistin tapauksessa. Tärkeässä roolissa ovat myös rehellinen poliisi ja etsivä Wiriya Mookjai sekä kissa nimeltä Maewfawbaahn.

Kuolema kukko-onnen majatalossa on hieman, mutta vain hieman, samantyyppinen kuin esimerkiksi Alexander McCall Smithin Naisten etsivätoimisto nro 1 -kirjat. Molemmat sijoittuvat eksoottisiin ympäristöihin, eivätkä ole mitään kovaksikeitettyjä jännäreitä, vaan hyvän mielen dekkareita, hyvällä tavalla.

Casarett kuvailee mukavalla tavalla thaimaalaista elämänmenoa ylipäätään ja sairaalassa. Päähenkilöt ovat tavallisuudessaan ja epätavallisuudessaan mukavaa seuraa.

David Casarett on yhdysvaltalainen lääkäri ja tutkija, joka aiemmin on julkaissut lähinnä lääketieteeseen liittyviä artikkeleita ja kirjoja. 


Casarett, David. Kuolema Kukko-onnen majatalossa (Murder at the House of Rooster Happiness). Suom. Antero Tiittula. Otava 2016. 379 s. Kirjastosta.

perjantai 25. marraskuuta 2016

Minna Rytisalo: Lempi



Parasta Minna Rytisalon Lempi-romaanissa on kieli. Ehdottomasti. Väliin sitä pitää lukea hitaasti pysyäkseen jokaisen kirjaimen mukana ja väliin on tukevasti asettauduttava henkilöön ja hänen ajatuksiinsa, joita Rytisalo meille välittää.

Romaanin aika ja paikka ovat kiehtovat. Saksalaismiehitys Lapissa toisen maailmansodan aikaan ja sitten Lapin sota, paikkoina Rovaniemen silloinen kauppala ja kirjailijan nimeämän Korvasjärven kylän Pursuoja Sodankylän suunnassa. Henkilöinä nuoret aikuiset Lempi, kaksoissiskonsa Sisko, Viljami ja Elli.

Kertojana aloittaa Viljami, joka sodasta palattuaan kantaa ulospäin näkymätöntä kärsimystä ja tuskaa. Hän palaa kotipaikalle, mutta kotia ei enää ole vaikka se saksalaisten tuhoilta säästyikin, on vain talo. Tarinaa jatkaa tytönkipene Elli, väritön ja huomaamaton kotiapulainen, jonka sisällä myllertävät suuret tunteet, ennen kaikkea katkeruus, kateus ja viha. Koko kertomus alkaa saada jo tympeää makua suurista tunteista, kunnes kertojavuoron ottaa Lempin kaksoissisar Sisko, jonka maine on mennyt saksalaisen sotilaan kanssa seurustellessa. Sisko aloittaa kertomuksensa nykyajasta, ja koko romaani saa uutta vetoa. Vähitellen kertomuksen osaset osuvat kohdilleen, ja osista muodostuu surumielinen tragedia, johon vain lapset tuovat vähäistä valoa. Kolme kertojaa piirtää eteemme kolme erilaista kuvausta Lempistä, kertomuksen ehdottomasta päähenkilöstä, vaikkei hän itse pääsekään ääneen.

Romaani kertoo nuoruudesta, suurista tunteista, suuresta rakkaudesta, pettymyksistä, elämästä, onnesta, sisaruudesta, epäonnesta ja tuskasta sekä siitä, kuinka mahdotonta on nähdä toisen ihmisen pään sisään.

Jotakin olennaista romaanista kiteytyy seuraavassa, lähemmäs nykyhetkeä sijoittuvassa mietteessä:

”Peilistä katsoo vanha ihminen, eikä kukaan enää sano, että olisin hyvin säilynyt ikäisekseni. Se, miltä sisällä tuntuu, on kuitenkin ihan samaa kuin nuorempana. Ihmisestä ei näe eikä tiedä, millaiset voimat tai intohimot hänen sisällään loiskivat. Me näemme aina vain yhden puolen, ihan kuin sivukuvan. Toinen puoli jää piiloon.” (s. 190) 



Rytisalo, Minna. Lempi. Gummerus 2016. 234 s. Kirjastosta.


maanantai 21. marraskuuta 2016

Tuula-Liina Varis: Huvila



Tuula-Liina Variksen uusin romaani Huvila alkaa lyhyellä kohtauksella syksyllä 1935, kun taiteilija Aksel Korkeakorpi kertoo lähtevänsä hakemaan asemalta sanomalehteä, lähtee, eikä tule koskaan takaisin. Kotiin Korpivillaan jäävät vaimo Raakel, tytär Leea ja piika Selma, jotka jatkossa vuorottelevat kertojanääninä.

Varsinaisesti kertomus käynnistyy vuoden 1929 Turusta. Keskimääräistä varakkaamman perheen tytär Raakel rakastuu karismaattiseen ja palavasieluiseen taiteilijaan. Kertomus päättyy vuoteen 1950, kun Leea ja Selma ovat jättämässä Korpivillaa.

Kokenut kirjailija Tuula-Liina Varis kirjoittaa henkilönsä taitavasti keskelle aikakautensa ilmiöitä, kuten kuohuvaa 30-luvun alkupuolta ja natsismin nousua. Yhteiskunnallinen tilanne ja sen muutokset heijastuvat perhepiiriin vahvalla tavalla.

Luin samaan aikaan Timo Sandbergin 30-luvun alkuvuosiin sijoittuvan jännärin Murhakuja. Mielenkiintoista, miten kaksi erilaista kirjailijaa kuvaa uskottavasti samaa aikakautta, kumpikin omalla tavallaan ja hyvin eri näkökulmista. Kuluneesti voi todeta, että siinähän se kirjallisuuden rikkaus piileekin. Molemmista romaaneista huomaa hyvin tehdyn taustatyön, jonka kirjailijat saavat siirrettyä jouhevasti omiin kertomuksiinsa.

Varis, Tuula-Liina. Huvila. Wsoy 2016. 245 s. Kirjastosta




maanantai 14. marraskuuta 2016

Helen Macdonald: H niin kuin haukka



En hyväksy haukkojen vangitsemista ja kouluttamista metsästämään ihmisen tarpeisiin, mutta oma mielipiteeni jää sivuun Helen Macdonaldin omaelämäkerrallista H niin kuin haukka -kirjaa lukiessa. Taitava ja omintakeinen kerronta vie mukanaan. Olen vaikuttunut – siitä mitä Macdonald kertoo ja miten hän kertoo.

Kirjassa Helen Macdonald painii isänsä äkillisen kuoleman aiheuttamaa järkytyksen, surun ja masennuksen kanssa. Samaan aikaan hänellä on elämässään muitakin vaikeuksia. Elämässä edes jollakin tavalla hänet pitää kiinni Mabel-haukka, jota hän kasvattaa metsästyshaukaksi. Kautta kirjan mukana seuraa T. H. White ja hänen kirjoittamansa kirja The Goshawk.

Kanahaukan ottaminen kasvatettavaksi ollut mikään tyhjästä ja äkkiä syntynyt päähänpisto, sillä Macdonald on ollut pikkutytöstä lähtien innostunut petolinnuista ja mm. työskennellyt petolintuhoitolassa. Ensimmäisen koulutetun kanahaukkansa hän näki kaksitoistavuotiaana. Ja kun sureva Helen alkaa nähdä toistuvasti unia kanahaukasta, tulee linnun hankkimisesta hänelle välttämättömyys.

H niin kuin haukka ei ole vain kertomus kanahaukan kasvattamisesta, Helenin surutyöstä ja vähittäisestä toipumisesta, vaan paljon muutakin. Kuten esimerkiksi monipuolinen henkilökuva omalaatuisesta Terence Hanbury Whitestä tai kuvaus brittiläisen haukkametsästyksen kulttuurihistoriasta.

Mielestäni yksi hienoimmista kohtauksista kirjassa on kuvaus Helenin ja haukan lauantaisesta vierailusta collegen rehtorin lounaskutsuilla:

Ja nyt haukka siis syö, keskustelu jatkuu, auringonpaiste lankeaa vaaleina laikkuina ikivanhoille seinille, räystäspääskyjen viserrys kantautuu yläpuolelta, aivan kuin sormenpäät pyyhkäisivät jossakin kaukana lasia, ja minä nautin tästä kaikesta. Miten kaunista täällä onkaan, ajattelen, ja miten kertakaikkisen uskomatonta, että olen ylipäänsä päässyt tänne, valtion koulun kasvatti, jonka vanhemmat eivät ole opiskelleet yliopistossa ja joille Cambridge on herrojen ja vakoojien mystinen pesäpaikka.
   ”Olet varmasti vakooja”, isällä oli tapana sanoa minulle. ”Ihan varmasti.” Hän oli katsellut, miten hiiviskelin lapsena kiikarin kanssa, piileskelin tuntikausia pensaikossa ja puissa. Olin näkymätön tyttö, kuin luotu viettämään salaista elämää.
   ”Enkä ole, en todellakaan”, sanoin varmaan sadannen kerran. ”En minä ole!”
   ”Niinhän sinä tietysti väittäisit.” Ja isällä oli tapana nauraa ilahtuneesti, koska en saanut häntä millään uskomaan muuta.
   ”Isä, olen siellä töissä”, minä sanoin silmiäni pyöräyttäen. ”Opetan ihmisille englantia ja tieteenhistoriaa. Istun kirjastossa, luen kirjoja, teen tutkimustyötä. Siinä kaikki. En ole mikään John le Carrén kirjan hahmo.”
   ”Mutta voisit olla”, isä sanoi painottaen voisit-sanaa, eikä se ollut pelkkää vitsailua.
   Isä oli nauttinut ajatuksesta, että voisin olla vakooja, sillä sellaista elämää hän ymmärsi, olihan se vain hiuskarvan päässä hänen omastaan.


Macdonald, Helen. H niin kuin haukka (H is for Hawk). Suom. Irmeli Ruuska. Gummerus 2016. 376 s. Kirjastosta.

maanantai 7. marraskuuta 2016

Timo Sandberg: Murhakuja



Kirjailija Timo Sandbergillä on taito viedä lukijansa 30-luvulle, sen ilmapiiriin ja senaikaiseen Lahteen. Kolmannessa Otso Kekki -romaanissa eletään 30-luvun alkuvuosia, joita leimasi etenkin oikeistoradikalismin nousu Lapuan liikkeineen. Aiemmissa romaaneissa (Mustamäki 2013 ja Häränsilmä 2015) keskeiset kieltolaki ja pirtun salakauppa ovat väistymässä. Poliittinen kahtiajako on yhä voimissaan, ja se vaikuttaa ihmisten arjessa, vaikka sisällissodan päättymisestä on kulunut useampi vuosi.

Mitä motiiveja onkaan järjettömältä näyttävän murhan taustalla, kun työväenteatterissa provokatiivisessa näytelmässä pappia esittänyt, mutta muutoin epäpoliittinen Lars Kuivanen haetaan väkivalloin yöllä kotoaan ja hänet löydetään myöhemmin kuoliaaksi pahoinpideltynä? Murha vain näytelmän takia? Jo Kuivasen tapausta ennen on poliisilla ratkaisematta sorvaaja Iikka Salmisen raaka murha Murhakujalla. Asiat eivät yleensä ole yksinkertaisia tai täysin mustavalkoisia, eivät tässäkään tapauksessa.

Työväestö ei suinkaan ollut vain viattomana ottavana osapuolena. Sandberg kertoo elävästi, kuinka työtoverit saavat näyttämään vahingolta aiemmin työnantajaleirissä veljeilleen työtoverinsa vahingoittamisen. Muutenkin työpaikoilla harjoitettiin järjestelmällistä kiusaamista niitä kohtaan, jotka olivat mielipiteineen väärällä puolella. 

Poliisikunnassa oli vähintään kahdenlaista suhtautumista oikeistoradikalismiin ja näiden edustajien tekosiin. Yleisesti ihmisten luottamus poliisiin puolueettomuuteen oli heikkoa. Otso Kekki on läpi vuosien pysytellyt osapuolten ulkopuolella, vaikka hän onkin enemmän työväestön puolelle kallellaan. Kekki itse kokee hankaluuksia avovaimonsa Veran kanssa. Vera kaipaa elämäänsä jotakin muuta, ja lisäksi venäläislähtöisenä hän saa kokea yhteisön hyljeksintää, aivan nykyajan tapaan. Kekin poliisitoverit saavat suhteesta jatkuvaa naljailun aihetta.

Sandberg upottaa tekstiinsä faktaa luontevasti. Kerronta ei tökkää kuivaan luennointiin tai historian referointiin. Mutta Murhakujassa esiintyy niin monta oikeaa henkilöä Lahden historiasta, ja romaanin aineksena käytetään niin monia historiallisia tapahtumia, että alkaa jo kaivata kirjan loppuun lähdeluetteloa. Karttaa ajankohdan Lahdesta kaipasin jo Mustamäkeä lukiessa, niin elävästi Sandberg kuvaa paikkoja. Erityisesti Reunapalsta ympäristöineen kiinnostaa.

Mielestäni tähänastiset Otso Kekki -kirjat muodostavat onnistuneen kokonaisuuden, jonka osia voi lukea myös itsenäisinä teoksina.

Sandberg, Timo. Murhakuja. Karisto 2016. 337 s. Kirjastosta.