Annie Ernaux: Vuodet

Yksilön elämäntarina peilaa yhteiskunnan kehitystä ja maailman muuttumista ainutlaatuisella ja upealla tavalla ranskalaisen Annie Ernaux’n romaanissa Vuodet. Kirja on ”imperfektissä virtaava kertomus, johon nykyhetki vähitellen uppoaa elämän viimeistä kuvaa myöten.”

”Aika ajoin virtaus pysähtyy valokuviin ja filminpätkiin, joiden kautta tavoitetaan hänen perättäiset fyysiset olomuotonsa ja sosiaalinen asemansa – ne keskeyttävät muistelun ja samalla selostavat hänen elämäänsä, sitä mikä teki hänestä erityisen, ei yksittäisten ulkoisten seikkojen takia (sosiaalinen nousu, ammatti) eikä sisäisten seikkojen takia (ajatukset ja toiveet, halu kirjoittaa) vaan siksi että niistä muodostuu kokonaisuus, joka on jokaisella ihmisellä ainutkertainen.”

”Hän käyttää sitä mitä maailma on iskostanut häneen ja aikalaisiin ja kuvaa yhteistä aikaa, joka on liukunut kaukaisesta menneisyydestä nykypäivään – ja pyrkii siten tavoittamaan kollektiivisen muistikuvan yksilön muistikuvasta lähtien ja ilmaisemaan historian kokemuksellista ulottuvuutta.”

Kerrontaa rytmittävät valokuvat, joista ensimmäisessä kertojamme on pulleana vauvana, noin vuodelta 1941. Eletään vielä sotavuosia, mutta pian jo sodanjälkeisiä vuosia. Pikkutytöstä kasvaa koululainen. Maailma muuttuu, ja tavat sen mukana. Ihminen kasvaa.

Toinen kerronnan lomassa toistuvat asiat ovat luettelot, joiden välimerkittömyyttä ei äänikirjasta huomaa, toisin kuin kirjaversiossa. Luettelot ovat muistamisen luetteloita, yksilön, ja yhteisiä kollektiivisen muistamisen luetteloita.

Kun henkilö vanhenee, hänen käsityksensä ajasta muuttuu, hänen sijainnistaan ajassa. ”Sitä mukaa kuin hänen aikansa objektiivisessa mielessä vähenee, se samalla jatkuvasti laajenee, koska se ulottuu syntymän ja kuoleman tuolle puolen, kun hän ajattelee, että kolmenkymmenen tai neljänkymmenen vuoden kuluttua hänestä sanotaan, että hän koki Algerian sodan, niin kuin hänen isoisovanhemmistaan sanottiin ”he näkivät vuoden 1870 sodan”.

Ja lopulta. ”Silmänräpäyksessä kaikki katoaa. Kehdosta saakka kerrytetty sanasto häviää kuolinvuoteella. Tulee hiljaisuus, jota yksikään sana ei kuvaa. Auki jääneestä suusta ei kuulu mitään. Ei minä eikä minua. Kieli sanoittaa maailmaa edelleen. Olemme juhlien pöytäkeskusteluissa enää pelkkä nimi, yhä kasvottomampi, kunnes häviämme kaukaisen sukupolven nimettömään väenpaljouteen.”

Annie Ernaux kirjoittaa me-muodossa ja passiivissa, koska kirja hänen sanojensa mukaan on eräänlainen persoonaton omaelämäkerta, ikään kuin olisi hänen vuoronsa raportoida entisistä ajoista.

Suvun kertomus ja yhteiskunnallinen kertomus ovat yksi ja sama asia. Henkilön ja yhteiskunnallinen kertomus ovat yksi ja sama asia.

 Ernaux, Annie. Vuodet (Les années). Suom. Lotta Toivanen. Gummerus 2021. 

Sirpa Kähkönen: Vihreä Sali

Tunnustan, en ole lukenut Sirpa Kähkösen koko Kuopio-sarjaa. Ehkä pitäisi. Sarjan aloittava Mustat morsiamet (alun perin ilmestynyt 1998) jäi jostakin syystä kesken, muistaakseni pokkariversion pieni fontti ärsytti. Hyppäsin suoraan Muistoruohoon (2019), jonka äänikirjaversiosta jäi niin hyvä mieli, että tartuin innoissani tuoreeseen Vihreään saliin.

Ilmeisesti sarjaa ei tarvitsekaan lukea järjestyksessä, sillä Vihreä sali sijoittuu aikaisempaan ajankohtaan kuin Muistoruoho ja se muutenkin toimii oikein hyvin itsenäisenä romaanina.

Romaanissa eletään vuotta 1964, mutta tärkeässä roolissa ovat vuosisadan alkuvuodet Pietarissa ja Terijoella. Santeri Juurinen menettää yhteyden sisareensa yhteiskunnan kuohunnoissa. Terijoelta muistoksi jäävät toisiaan seuraavat Terry-koirat. Sieltä alkaa Santerin ja Linnean yhteiselo. Pariskunta asettuu Kuopioon pitämään kukkakauppaa.

Kukkakaupan lähettityttö Irene Rauhanviita asuu äitinsä kanssa, eikä tilanne ole herkälle tytölle helppo. Äiti muuttuu toisinaan pelottavaksi ja rasittavaksi Etel Frediksi. Koulunsa kesken jättänyt ja parturinoppiin Arturille lähtenyt Jaakko Vihma on ollut lapsesta saakka Irenen ystävä, mutta nykyään haluaisi olla enemmänkin. Leo on kolmesta nuoresta ystävyksistä eniten eksyksissä.

Kukkakaupassa työskentelee myös Anna Tuomi, jonka mies Lassi on kommunisti. Lassi on Neuvostoliiton ystävä, kun taas Santerin tuntemukset ovat omien kokemustensa vuoksi täysin päinvastaiset. Silti Santeri lähtee Lassi Tuomen seurueessa matkalle Leningradiin. Molemmilla on menneisyytensä ja syynsä matkaan, ja irti osattava päästää.

Aatteet törmäävät. Hankauksia aiheuttavat myös mielenterveyden ongelmat ja sukupolvien väliset erot. Jokaisella on taakkansa. Vihreän salin vanhemman polven henkilöiden motiiveihin vaikuttaa menneisyys yllättävälläkin tavalla, joista nuoremmilla ei voi olla mitään käsitystä. Henkilöiden tiet risteävät monin tavoin ja monessa ajassa.

Sirpa Kähkönen kuvaa taitavasti ihmisen ajatukset ja saa lukijan ymmärtämään niiden yhteyden kulloiseenkin yhteiskunnalliseen tilanteeseen, eikä hänen tarvitse vääntää rautalangasta asioita. Eri-ikäiset ja erilaisista taustoista tulevat henkilöt hän osaa kuvata aivan yhtä taitavasti kaikki.

 Kähkönen, Sirpa. Vihreä Sali. Otava 2021. 315 s. Saatu kustantajalta.