torstai 30. toukokuuta 2019

Hanna-Riikka Kuisma: Kerrostalo


Asetelma Hanna-Riikka Kuisman tuoreessa romaanissa Kerrostalo on kiehtova. Taantuvan paikkakunnan rapistuva lähiö täynnä toinen toistaan syrjäytyneempiä asukkaita. Mutta mitä tarkoittaa, kun alue on aidattu ja aidan portit ovat aina lukossa? Asukkaita ja kiinteistönhoitajia valvotaan aina vain tehokkaammin ja entistä kasvottomammin. Potkut tai häätö voi tulla mitättömästä syystä, tai ilman syytä. 
 
Kuisma virittelee romaanissaan nykyaikaan sijoittuvaa dystopiaa. Väärässä paikassa sijaitsevat massiiviset kerrostalokolossit eivät kiinnosta ainakaan asuntojen ostajia, ja suurimman osan vuokratalopainotteisesta alueesta omistaakin monikansallinen kasvoton firma. Aidatulla alueella vallitsee pelko, vahvemman oikeus ja väkivalta.

Mielestäni sinänsä lähtökohdiltaan mielenkiintoista visiota olisi voinut kehitellä vielä pidemmälle ja rajummaksi, vaikka kokonaisuutena romaani onkin jännittävä ja kertomus etenee jouhevasti. Kuisma kirjoittaa niin hyvin, ettei käynyt mielessäkään kirjan jättäminen kesken.

Kaikki eivät sentään hyväksy yhä ankeammaksi ja kamalammaksi muuttuvaa nykymenoa, ja kapinalliset alkavat löytää alueella toisiaan. Mutta kapinallisten isku perustuu lähinnä toiveeseen paremmasta, jotta ulkopuolella havahduttaisiin alueen ongelmiin. Nämä kapinalliset tuovat valon pilkahduksen kokonaisuutena synkkään tarinaan. Paremmin Kuisma onnistuu joidenkin henkilöidensä kuvaamisessa. Jessican syöksykierre on uskottava. 

Kansi Hanna-Riikka Kuisman romaanista Kerrostalo
Kuisma, Hanna-Riikka. Kerrostalo. Like 2019. Kirjastosta.

maanantai 20. toukokuuta 2019

David Grossman: Hevonen meni baariin


Olen vaikuttunut israelilaisen David Grossmanin romaanista Hevonen meni baariin. Yhden standup-esityksen aikana käydään läpi monia asioita, riittävän tarkasti, mutta kuitenkaan kaluamatta tai selittämättä niitä puhki.
 
Jo romaanin lähtökohta, ikääntynyt stand up-koomikko Dovaleh ja hänen taitava esityksensä, jota arvioi koomikon itsensä yleisöön pyytämä entinen tuomari, joka romaanissa toimii minäkertojana. sekä näiden kahden välisen suhteen avaaminen ja koomikon järisyttävimmän lapsuudenkokemuksen kertominen jännityskertomuksena, jossa tunnelma tihenee koko ajan. Oman ulottuvuutensa tuo kirjailijan israelilaisuus sekä romaanihenkilöiden israelilaisuus ja Israel itsessään.

Jonkin verran standup-keikkoja nähneenä koin kertomuksen hyvin visuaalisena. Hyvin pystyin kuvittelemaan mielessäni klubin esiintymislavoineen ja muut ympäristöt.

Ei ole mikään ihme, että kirja on saanut Booker-palkinnon vuonna 2017. 

Arto Schroderus on kirjoittanut sujuvan suomennoksen. Uskon hänen tavoittaneen hepreankielisen alkuteoksen hengen ja kielen rytmin hyvin, vaikka suomennos on tehty englannin- ja ruotsinkielisten käännösten perusteella. Ajatella, ettei meillä ole hepreasta kaunokirjallisuuden kääntäjiä ruuhkaksi asti, ja arvelen viime vuosien yliopistopolitiikan johtavan siihen, että heitä on entistä vähemmän. Mutta olkaamme iloisia siitä, että tällainen pieni kirjallinen helmi on saatu suomeksi, vaikka sitten englanninkielisen käännöksen kautta.

Pari näytettä:
Dovaleh tuijottaa taas tyhjyyteen, vanha luotettavaksi osoittautunut temppu. Hänen silmäluomensa ovat puoliksi kiinni, ja jähmettynyt ilme kuvastaa neuvottomuutta, jota hän tuntee ihmisluonnon loputtoman turmeltuneisuuden edessä. Mitä pidempään hän sitä tekee, sitä kovempaa yleisö nauraa, mutta nauru on jälleen empivää, hajanaista. Aavistan, että yleisössä leviää lievä epätoivo, kun he tajuavat, että lavalla seisova mies aikoo sittenkin kertoa tarinansa. (s. 137)

Ajatukseni poukkoilevat: mitä tapahtuu, miten asiat järjestyvät, miten minun käy, kuka pitää huolta minusta. Ihan esimerkkinä vain, niin kuin aiemmin kerroin: silloin kun olin viisi, isä alkoi opettaa minulle jalkapallosta, ei pelaamista, älkää nyt viitsikö, ei sitä pelaaminen kiinnostanut, vaan se opetti minulle faktat, säännöt ja tulokset MM-jalkapallosta ja Israelin cupista ja turnauksista ja pelaajien nimet kotimaan liigasta ja sitten Englannin ja Brasilian ja Argentiinan joukkueista ja totta kai Unkarin ja koko maailman joukkueista, lukuun ottamatta tietysti Saksaa, ja Espanjaa, koska isä ei ollut vielä antanut juutalaisten karkotusta kokonaan anteeksi. Toisinaan kun teen läksyjä, ja isä paloittelee sahalla lumppujaan, se huudahtaa yhtäkkiä: ’Ranska! Mondial 1958!’ ja minä huudahdan takaisin: ’Fontaine! Jonquet! Roger Marche!’ Sitten hän sanoo: ’Ruotsi!’ Ja minä sanon: ’Liedholm! Simonsson!’ Meillä oli hauskaa yhdessä. Ja ihan tiedoksi vain, se mies ei käynyt eläessään jalkapallomatsissa. Sen mielestä se oli ajanhukkaa: Miksi niiden täytyy pelata yhdeksänkymmentä minuuttia? Miksei kaksikymmentä? Eikö olisi sama lopettaa ensimmäiseen maaliin? Mutta se oli saanut päähänsä, että minä olin pieni ja heikko, mutta jos tietäisin paljon jalkapallosta, pojat kunnioittaisivat ja suojelisivat minua eivätkä pieksäisi minua kovin paljon. Niin isän mieli toimi, sillä oli aina joku taka-ajatus, ässä hihassa, sen kanssa ei koskaan voinut olla varma omasta asemastaan – onko tuo puolella? Vastaan? Ja minusta tuntuu, että siihen se minua kasvattikin, että pohjimmiltaan jokainen huolehtii itsestään. Se oli isän mantra, siinä on kiteytettynä se perintö, jonka isukki nuorelle pojalleen jätti. (s. 162).


Kirjan kansi: David Grossman: Hevonen meni baariin
Grossman, David. Hevonen meni baariin. Suom. Arto Schroderus englanninkielisestä Jessica Cohenin käännöksestä (A Horse Walks into a Bar, Alfred A. Knopf, New York 2017). Hepreankielinen alkuteos Sus echad nichnas lebar (2014).   Otava 2018. Kirjastosta


torstai 16. toukokuuta 2019

Katherine Webb: The Hiding Places


Lyhyellä lomamatkalla matkalukemisena minulla oli kirjaston kierrätyskärrystä jokin aika sitten löytämäni Katherine Webbin The Hiding Places. Hyvää matkaseuraa se olikin, sillä paluumatka sujui nopeasti (ja epäsosiaalisesti) kirjan loppupuolta lukiessani. En vain millään olisi halunnut lähteä Irenen ja Puddingin seurasta 1920-luvun Slaughterfordista.

The Hiding Places on taitavasti kirjoitettu, loppupuolen yllätykset tulevat todellakin yllätyksinä.

Jos jotakin pitäisi kritisoida, niin Irenen kasvukertomusta. Ei ole ensimmäinen lukemani kertomus, jossa päähenkilö on vähän yli parikymppinen yläluokkainen ja käytännön asioita täysin osaamaton pinnallinen bilettäjä, josta kuitenkin kehittyy vastuuntuntoinen ja paikkansa ottava.

Lontoolainen seurapiirikaunotar Irene on vastikään aiheuttanut skandaalin ryhdyttyään suhteeseen naimisissa olevan miehen kanssa, tilanteesta hänet pelasti slaughterfordilainen Alistair naimalla Irenen. Irene on kertomuksen alussa vastikään muuttanut Lontoosta tuoreen aviomiehensä Alistairin luo syvälle maaseudulle. Rauhallisella ja pienellä maalaispaikkakunnalla alkaa kuitenkin tapahtua kummia asioita, ikäviäkin. Jännitys tiivistyy sopivasti loppua kohden ja menneisyyden salat alkavat vähitellen paljastua.

Webb kuvailee mennyttä aikakautta mielestäni hyvin, ja ensimmäisen maailmansodan jälkeinen miespula tehdään selväksi. Juuri tässä ajassa piilee yksi yllätys.

Webbiä ei olekaan suomennettu, eikä lähikirjastostani löydy häneltä teoksia. Harmi, sillä Webb on aivan mielenkiintoinen tuttavuus. Nettiä selatessa löytyy käännöksiä ruotsiksi. Mutta kiitos pokkarin kirjaston kierrätyskärryyn jättäneelle!

kirjan kansikuva Katherine Webb The Hiding Places
Webb, Katherine. The Hiding Places. Orion Books 2017. 407 s.