torstai 27. lokakuuta 2016

Metropoliitta Panteleimon: Murha kirjapiirissä



Metropoliitta Panteleimonin kirjoittamat jännärit sijoittuvat 1960-luvulle, ja niissä on iki-ihanaa Suomi-filmien tyylistä vanhakantaisuutta aitoon pehmodekkarin (kirjan takakannen tekstissä teos luokitellaan cozy-dekkariksi) tapaan. Murha kirjapiirissä on sarjassaan jo neljäs.

Rikoksia ratkova Elisabet Urhonen on jäänyt leskeksi, ja hän hakee uutta sisältöä elämään uuden kotikaupunkinsa kirjapiiristä. Ollaan jo kevätkaudella, kun yksi kirjapiiriläisistä löytyy juuri ennen piirin kokoontumista tapettuna. Onko murhaaja yksi heistä? Kirjapiiriin on kokoontunut kovin kirjava joukko kirjojen ystäviä, tai sellaisena esiintyviä.

Panteleimon ujuttaa kertomukseensa monta tärkeää asiaa, kuten vaikkapa lapsuudessa koetun hylkäämisen tai kiusaamisen vaikutukset aikuisiällä, tai hyväksytyksi ja rakastetuksi tulemisen tarpeet.

Panteleimon. Murha kirjapiirissä. Myllylahti 2016. 181 s. Kirjastosta.  


keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Pekka Hiltunen: Onni



Pekka Hiltusen uusimassa romaanissa Onni tähytään moneen suuntaan. On vakavia asioita, kuten mediakentän murrosta, työntekijöiden psykologista testaamista, julkisuuskipeyttä, pikkupaikkakunnan homojen tilannetta, yksinäisyyttä, prostituutiota, mutta myös huumoria, kuten myyntitykin läppää, bloggariasenteen tuomista toimitustyöhön tai härskit puheet.

Etelän medioissa ansioitunut ja mediamaailman nykymenoa kauhisteleva toimittaja, kuvataideopiskelija pohjoisesta ja kummallinen itsestään tähteä tekevä Oskarin ikätoveri Aapo Maunula alias Roady Runner ovat kertomuksen päähenkilöt. Kuvioissa ovat mukana muun muassa työnhakijoita testaava Emma ja Tuulikin homoystävä Matias.

Tarinaa kerrotaan vuoroin Oskarin, Tuulikin ja Roady Runnerin näkökulmista. Kaikilla on omanlaisensa kertojanääni.
Oskari työpsykologi Emmalle: ”Me ajaudumme sivuraiteelle. Me ollaan liian vanhoja luomaan mitään uutta ja kiinnostavaa, koska kaikki todella uusi ja kiinnostava tapahtuu nuorten keskelle ja nuorille. Kaikki.  Mediataloissa pomot pälisevät koko ajan vain nuoret nuoret nuoret. Me vähänkin vanhemmat ollaan jo nyt ennen aikojamme henkisesti niitä samettitakkisia, kellastuneita senioreita, koska ehdittiin oppia väärille tavoille, luulemaan että lehdillä ja uutisilla on väliä. Meistä ei koskaan tule uudelleen lupaavia. Olemme aina vähän ulkona siitä, mikä on seuraava tärkeä aalto. Ennen keski-ikäinen ihminen saattoi odottaa, että sitä arvostetaan, sille on auki paikkoja, siitä on vielä tulossa jotakin. Ei enää. Ja mä näen ilmeestäsi, mikä susta tässä on se ongelma, sä ajattelet että mulla on väärä asenne. Te ajattelette niin kaikki, työpsykologit ja konsultit ja jokainen helkutin lausunnonantaja ja mahdollistaja ja sovelluttaja, joka nyhtää näiltä yrityksiltä ämpäreittäin rahaa koska ne eivät tiedä mitä tekisivät. … Toimittaja tarvitaan tuottamaan maailmaan uusia ajatuksia – tai sitten kenellekään ei enää tule mieleenkään odottaa toimittajilta yhtään painavaa, kiinnostavaa ajatusta, koska toimittajista on tullut niin saatanallisen yhdentekeviä.” (s. 52)

Tuulikki: ”Mitä mie olin paennut tähän kellariin?
En tiennyt tarkkaan. Ehkä sitä miten lapsuus ja nuoruus katosi, kun minun velipoika Turkka jäi Suomussalmella kännisen äijänpaskan ohjaaman moottorikelkan alle ja kuoli. Turkka oli kuudentoista, mie olin neljäntoista, ja sen jälkeen me vihattiin koko perhe vuosien ajan lunta ja moottoriajoneuvoja ja vastuuttomia kaahaajia. Tai ehkä olin täällä paossa oloani, että minun oli vaikea asettua mihinkään paikoilleen. Rollossa saatoin elää ja opiskella ja haaveilla. Luola oli täynnä niin haavoittuneita tunnepakolaisia kuin vakaita ihmisiä, jotka kaikki odotti avaramielisempien aikojen koittamista, ja niitten keskellä minun levottomuus oli kevyttä ja harmitonta.” (s. 64)

Roady Runner: ”Mä haluun uskoa ihmisiin. Haluun luottaa kohtaloon. Kohtalo investoi niihin, jotka investoi siihen. Tyypit aina heittelee sitä kohtalosanaa niin kevyesti, ne ei hoksaa että kohtalo on vähän helvetin kova shittijuttu, kosla se määrittelee useimpien elämän silleen lopullisesti. Paitsi meidän, jotka tehdään itse kohtalomme.
Mulla oli etiäinen tästä festarista. Mä tiesin että joku tulee vetään välistä, tai meille nakataan silmille paskasopimukset. Se on taiteilijan osa. Mut juttu on just se, mitä mä teen sillä osalla – kunka vedän mun biisin, vaikka ois just tullu kusista lunta tupaan ja kriitikkojen laumat kihisis onnesta kun pääsee lyömään turpiin oikein yläviistosta, ja silti mä vedän. …” (s. 254)

Välillä ollaan 90-luvun alkupuolen Rovaniemellä, Tuulikin opiskelukaupungissa ja rovaniemeläisille tutuissa paikoissa, välillä suurin piirtein nykyajassa.

Tuulikin rahanansaintakeinosta tulee mieleen elokuva Irina Palm, jossa Marianne Faithfullin näyttelemä nainen kerää rahaa lapsenlapsensa leikkaukseen lähes samalla tavalla.

Kertomuksen luki jouhevasti loppuun, mutta minun mielestäni osat eivät loksahtaneet kunnolla paikoilleen.

Hiltunen, Pekka. Onni. Wsoy 2016. 395 s. Kirjastosta.


torstai 13. lokakuuta 2016

Laura Lindstedt: Oneiron



Laura Lindstedtin Finlandialla palkittu Oneiron pitää lujasti otteessaan, ainakin enimmän aikaa, ja nostattaa monia, pitkään mielessä pyöriviä ajatuksia.

Kertomuksessa seitsemän erilaista naista, eri maista ja kulttuureista, on joutunut yhdessä elämän ja kuoleman jälkeiseen välitilaan, kirjan alaotsikon – Fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista – mukaan. Mielestäni he ovat siinä välitilassa sekunteja ennen kuolemaa, sillä romaanin loppupuolella koetaan itse kunkin kuoleman hetki ja paluu kuolemaa tekeviin kehoihinsa. Joka tapauksessa valkoinen paikka on mitä oudoin, eikä kenelläkään alkuun ole käsitystä siitä, miten he ovat paikkaan joutuneet. Vähitellen itse kunkin kohtalo selviää, ja siinä vaiheessa kertomus kääntyy fantasiasta realistisempaan suuntaan.

Lindstedtin punnittua ja runsasta kieltä lukee mielellään.
”Nyt Ulrike muisti hengittämättömyytensä niin kuin isoäidin syntymäpäivät muistetaan: suihkautetaan korttiin ruusuvettä, laitetaan kortti kirjekuoreen, kiikutetaan kuori lähimpään postilaatikkoon, hyvää syntymäpäivää liebe Bettina!”

Mielestäni Lindstedt kokoaa Oneironissa ovelalla tavalla yhteen seitsemän hyvin erilaista kohtaloa. Lindstedt on tehnyt taustatyönsä hyvin, ja hän ripottelee taitavasti tietoa mitä erilaisimmista aiheista. Tosin minulle iski väliin epäusko, nimittäin että jos tyylilajina on fantasia, niin tarjoileeko Lindstedt lukijalle sen varjolla taitavasti kirjoitettua puppua, vai aivan oikeaa faktaa. Osavastauksen saa kirjan lopusta löytyvästä sitaattien selityksistä ja keskeisistä lähteistä.  Shlomithin juutalaista taustaa Lindstedt innostuu valottamaan perusteellisimmin, jopa turhankin perusteellisesti.  Lidstedt ei ole haudanvakava, esimerkiksi Shlomith tarjoaa aivan uudenlaisen sisällön nälkätaiteilija-käsitteelle!

”Siitä syntyi todella hieno reportaasi. Artikkelissa käytiin läpi Shlomith-Shkhinan tärkeimmät työt, tietysti, kuten teos nimeltä I Shall Fear no Evil Thou Art with Me. Se oli hirveän metakan herättänyt solvausperformanssi vuodelta 1979. Yleisö sai poimia mustalla kankaalla peitetystä pajukorista käsikopelolla antisemitistisiä argumentteja, joita Shlomith oli kirjoittanut mustalla art pen -tussilla valkoisille käsin tehdyille washi-paperilapuille. Yleisöllä oli velvollisuus tulla lukemaan noukkimansa lappusen sisältö Shlomith-Shkhinan eteen, muuten performanssi olisi kuivunut kokoon ja kivulias katarsis olisi jäänyt kokonaan kokematta.
   Shlomith-Shkhina istui puolipukeissa varsin hankalassa asennossa, polvillansa, sataviisikymmentä senttiä korkean joonialaisen pylvään päällä, pylvään jonka kapiteelissa kiertyivät kippuraiset voluutat kuin oinaan sarvet. Omassa Shlomith-Shkhinan päässään hän kantoi suuria ja raskaita pukinsarvia, jotka hän oli itse vuollut, yksinomaan tätä esitystä varten, kuvanveistäjäystävänsä avustuksella amerikanpoppelista. Voiko sitä selvemmin sanoa: Shlomith-Shkhina oli sijaiskärsijä. Hän kärsi koko heimonsa tuskaisan historian edessä. . . . ”
    
Lindstedt, Laura. Oneiron. Teos 2015. Kirjastosta.



torstai 6. lokakuuta 2016

Simo Hiltunen: Lampaan vaatteissa



Simo Hiltusen esikoisromaani Lampaan vaatteissa uhkasi uuvuttaa ensimmäisen sadan sivun jälkeen, mutta vilkuilu loppuratkaisuihin antoi uutta puhtia lukemiselle. Monisanaisesta ja monipolvisesta kertomuksesta kehkeytyy kokonaisuus, jonka osat osuvat loppujen lopuksi hyvin toisiinsa. Kertomuksesta kehkeytyy vähitellen mitä jännittävin, vaikka alkupuoli mennäänkin synkissä perheväkivaltatunnelmissa.

Hiltusen kieli keventää raskasta tunnelmaa, esimerkki:
”Lauri ajoi liittymään. Hänen lapsuudessaan paikalla oli ollut tavallinen risteys, jonka kulmassa nökötti reissussa rähjääntynyt perhevetoinen Esso. Siellä Lauri oli viihtynyt. Siellä lapsikin pääsi kosketuksiin ihmisten ja heidän karvalakkiensa kostean koiran tuoksun kanssa. Ja kun asettui karkkihyllylle oikein, saattoi kuunnella salaa kahvipöydissä kerrottuja rasvaisia juttuja. Siellä Lauri kuuli, mitä Harmaasalon Helenalla oli verhottuna ja mitä sille kuului tehdä, että tuntui. Siellä tuoksuivat mies ja öljy, maistuivat kalja ja elämä.
   Nyt liittymässä napotti ABC, nykyajan kirkko keltaisine tapulitorneineen. Paikka oli siistiytynyt, ja niin olivat jututkin. Enää eivät kaikuneet karvalakkien kikkelijutut, asemalle keräännyttiin palvomaan kahvia, pullaa ja veikkausvetoja.”

Outokumpulaislähtöisenä Hiltunen tuntee kertomuksensa ympäristön.

Hiltunen, Simo. Lampaan vaatteissa. Wsoy 2015. 417 s. Kirjastosta.

sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Laura Lähteenmäki: Korkea aika

Varmaotteisesti kirjoitettu ja hallittu kokonaisuus on Laura Lähteenmäen uusin aikuisten romaani Korkea aika. Kahden suvun tarinat yhtyvät ja eroavat, vai eroavatko? Henkilöt, paikat ja tapahtumat ovat hyvin muotoiltuja ja sujuvasti kerrottuja.  Evakkojen asettuminen uusille asuinsijoille, sotatraumat, ystävyys, naapuruus, kauaskantoiset teot, nykyhetki, menneisyys. Suruvireinen kertomus saa ovelan lopun, joka vastaa aiemmin avoinna olevaan arvoitukseen.




Lähteenmäki Laura. Korkea aika. Wsoy 2016.280 s. Kirjastosta.