Niina Mero: Englantilainen romanssi

Kaipasin kevyempää kuunneltavaa, ja valitsin Instagramista vastaan tulleiden suositusten perusteella Niina Meron Englantilaisen romanssin. Tarinaa voi luonnehtia elokuvakielellä perinteiseksi romanttiseksi komediaksi, romaanina siis viihdekirjallisuutta. Mukavaa twistiä tarinaan tuovat ympäristön, hienon englantilaiskartanon ja suomalaisten epäsuhtaisuus. Perinteiseksi sen tekee ennalta-arvattavuus.

Komedienne Pirjo Heikkilä näköjään myös lukee komediallisia kirjoja. Olen viime aikoina kuunnellut muitakin hänen lukemiaan vastaavantyyppisiä kirjoja, kuten Anni Saastamoisen Sirkan.

Päähenkilö Nora on ”vaiheessa” oleva opiskelija, joka on vaihtanut journalismin opinnot kirjallisuuteen, mutta joka mielellään kertoo olevansa freelance-journalisti, joka on Noran ikäiselle naiselle kunniallisempi titteli kuin opiskelija. Maiharit ja mustat vaatteet ovat hänen univormunsa. Runsaat tatuoinnit täydentävät kuvaa, joka on vastakohtainen hänen Englannissa asuvalleen kauniille sisarpuolelleen Helille, joka on menossa naimisiin aidon brittiläisen aristokraatin kanssa. Nora on kateellinen sisarpuolelleen, koska tämä asuu Englannissa, jota Nora suorastaan rakastaa. Kirjallisuuden graduaan hän työstää romantiikan brittiklassikoista, kuten Keats ja Shelley, mutta persoonalliseen tyyliinsä heidän kuolemankäsityksestään.

Kun sisarpuoli pakottaa Noran tulemaan hyvissä ajoin luokseen valmistelemaan häitään, ei Noraa huvittaisi lähteä, mutta mentävä on. Nora ei tavoiltaan tai habitukseltaan kovin hyvin istu aristokraattien kuvioihin, mutta siitähän tarina saa huumorinsa.

Joitakin Meron ratkaisuja jäin miettimään, kuten tarinan jännityspuoli, joka on vahvasti mukana, mutta joka kuitenkin jää laimeaksi. Myös Noran tatuoinnit piti alkuun peittää vaatetuksella, mutta myöhemmin paljastavampi vaatetus ei aiheuttanut hienostoväen keskuudessa mitään, kirjaan asti päätynyttä reaktiota (tai sitten kyseinen kohta meni ohi).

Mutta kaiken kaikkiaan mukava kuunneltavaa.

Mero, Niina. Englantilainen romanssi. Gummerus 2019. Äänikirja, lukija Pirjo Heikkilä.

Agnès Martin-Lugand: Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia

Kuinka houkutteleva kirjan nimi kirjaihmisen silmissä onkaan Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia! Harmi vain, että odotukseni eivät täyttyneet. Olisi pitänyt arvata jo kannen perusteella, että kyseessä on viihteellinen opus.

Agnès Martin-Lugandin esikoisromaani alkaa dramaattisesti. Nuori nainen on surun murtama menetettyään vuotta aikaisemmin miehensä ja pienen tyttärensä liikenneonnettomuudessa. Millään ei ole mitään väliä, ja päivät kuluvat lähinnä maaten, tupakoiden ja kahvia juoden. Ystävä Félix käy huolehtimassa tärkeimmistä asioista. Félix ja Diane pitävät kirjakahvilaa nimeltä Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia. Diane ei tietenkään ole yrityksessään käynyt, eikä enää välitä sen asioista.

Kun Félix tomerasti päättää Dianen murehtineen riittävästi, saa nuori leski itsestään irti sen verran, että päättää lähteä jonnekin kauas jatkamaan murehtimistaan. Kaikista maailman paikoista ranskatar haluaa Irlantiin, paikkaan, josta hänen kuollut miehensä piti. Karttaan sormella tökkäämällä löytyy pieni kylä, jonne Diane päättää lähteä.

Martin-Lugand on kirjoittanut puhtaan romantiikkaan keskittyvän hömppäromaanin, vaikka idea oli mielestäni hyvä. Kustantaja on luokitellut kirjan aiheellisesti luokkaan lukuromaanit ja viihde.  Diane ei edes Irlannissa eristyksissä harrasta todellisuuspakoa kirjallisuuteen uppoamalla, vaan aika kuluu tupakkaa tuprutellen ja lähinnä kattoon tuijotellen. Kirjat tai lukeminen mainitaan harvakseltaan. Enemmän aikaa hän kuluttaa television äärellä viinilasi kädessä ja tupakka toisessa kuin kirjan kanssa.

Ja tietenkin lähistölle ilmestyy mies, jonka kanssa kipinät sinkoilevat. Sen voi lukea Martin-Lugandin ansioksi, ettei romaani pääty kaikkein tyypillisimmällä tavalla.

Lukaisin läpi koko tarinan, ja minulle se toimi kevyenä todellisuuspakona.

Martin-Lugand, Agnès. Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia. (Les gens heureux lisent et boivent du café. Suom. Kirsi Tanner. Bazar 2019. Kirjastosta.

Katherine Webb: The Hiding Places

Lyhyellä lomamatkalla matkalukemisena minulla oli kirjaston kierrätyskärrystä jokin aika sitten löytämäni Katherine Webbin The Hiding Places. Hyvää matkaseuraa se olikin, sillä paluumatka sujui nopeasti (ja epäsosiaalisesti) kirjan loppupuolta lukiessani. En vain millään olisi halunnut lähteä Irenen ja Puddingin seurasta 1920-luvun Slaughterfordista.

The Hiding Places on taitavasti kirjoitettu, loppupuolen yllätykset tulevat todellakin yllätyksinä.

Jos jotakin pitäisi kritisoida, niin Irenen kasvukertomusta. Ei ole ensimmäinen lukemani kertomus, jossa päähenkilö on vähän yli parikymppinen yläluokkainen ja käytännön asioita täysin osaamaton pinnallinen bilettäjä, josta kuitenkin kehittyy vastuuntuntoinen ja paikkansa ottava.

Lontoolainen seurapiirikaunotar Irene on vastikään aiheuttanut skandaalin ryhdyttyään suhteeseen naimisissa olevan miehen kanssa, tilanteesta hänet pelasti slaughterfordilainen Alistair naimalla Irenen. Irene on kertomuksen alussa vastikään muuttanut Lontoosta tuoreen aviomiehensä Alistairin luo syvälle maaseudulle. Rauhallisella ja pienellä maalaispaikkakunnalla alkaa kuitenkin tapahtua kummia asioita, ikäviäkin. Jännitys tiivistyy sopivasti loppua kohden ja menneisyyden salat alkavat vähitellen paljastua.

Webb kuvailee mennyttä aikakautta mielestäni hyvin, ja ensimmäisen maailmansodan jälkeinen miespula tehdään selväksi. Juuri tässä ajassa piilee yksi yllätys.

Webbiä ei olekaan suomennettu, eikä lähikirjastostani löydy häneltä teoksia. Harmi, sillä Webb on aivan mielenkiintoinen tuttavuus. Nettiä selatessa löytyy käännöksiä ruotsiksi. Mutta kiitos pokkarin kirjaston kierrätyskärryyn jättäneelle!

Webb, Katherine. The Hiding Places. Orion Books 2017. 407 s.