maanantai 30. tammikuuta 2017

Katja Petrovskaja: Ehkä Esther


Kaunokirjallinen teos, dokumentti, sukutarina, henkilöhistoria. Katja Petrovskajan Ehkä Esther -romaanin voi luokitella monella tavalla. Tammen Keltainen kirjasto -sarjassa julkaistu teos ansaitsee paikkansa laatukirjojen suomennosten joukossa.

Lähtöasetelma on kiehtova. Sattumalta juutalainen Katja Petrovskaja on neuvostoliittolaissyntyinen, mutta niin saksalaistunut, että kirjoittaakin saksaksi. Petrovskajan suku on lähtöisin Puolasta, ainakin jokin sukuhaaroista. Sukulaisia on vaikuttanut eri puolilla Eurooppaa ja he ovat kokeneet monenlaisia kohtaloita. Petrovskajan sukulaisissa on ollut paljon erikoisia tyyppejä.

Katja kasvaa pienen sukulaispiirin ympäröimänä. Tuskin hänen sukunsa on siitä ainutlaatuinen, että menneistä vaietaan, eikä nuorempi sukupolvi osaa kysyä. Suvun menneisyys koostuu pienistä repaleista, joistakin tarinoista, valokuvista, arkistojen asiakirjoihin päätyneistä tiedoista. Teoksen nimi on hieno, ja se toki saa selityksensä. Sekin selviää miksi Katjan sukunimi on Petrovskaja eikä Stern. Kirja on osuvasti kuvitettu valokuvilla, joista suurin osa on vanhoja perhekuvia.

Katjan kiinnostus omaa sukua ja sen tarinaa kohtaan iän myötä kasvaa, ja se vie hänet matkoille esimerkiksi Babi Jariin, paikkaan, jossa käsittämättömän suuri määrä juutalaisia ja muita natsi-Saksan tuhottavaksi määrättyjä ihmisiä menetti henkensä. Juutalaisuus, josta kertoja on itse erkaantunut, on voimakkaasti läsnä suvun tarinassa. Ja koska kyseessä on eurooppalainen suku, ei holokaustia voi ohittaa. Esimerkiksi:
”En ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että kun Ozjel lähti Varsovasta, hänen äitinsä ja sisarensa jäivät sinne, mutta yksi lause raivasi vähitellen tiensä tajuntaani. Kun Ozjel vuonna 1939 kuoli, me emme lähettäneet siitä tietoa Varsovaan hänen äidilleen, joka oli jo yhdeksänkymmenenyhden. ja sitten mieleeni tuli vielä yksi lause. Me lähetimme Varsovaan paketteja vielä vuonna 1940, sen jälkeen niitä ei enää otettu vastaan. Kuinka monta vuotta nämä kaksi lausetta piilivät minussa ennen kuin kuulin ne?

Petrovskaja löytää arkistosta isosetäänsä koskevat kuulustelu- ja oikeudenkäyntiaineistot. Asiakirjat jättävät paljon asioita avoimiksi, joita hän täydentää arvuuttelemalla ja otaksumalla kirjoittaessaan. Isosedästä jäi teloituksen jälkeen tallelle valokuva ja kaksi luotia. Katjan veli kommentoi sisarelleen lähettämässään kirjeessä osuvasti koko kirjan olemusta. Kirjeessä viitataan em. isosetään.

…”Heidät kaikki ammuttiin. Meitä piinaa yhä kysymys, millä tavalla heidät ammuttiin, se piinaa meitä ehkä juuri sen takia että me kaikki ilmeisesti ymmärrämme, ettei mitään toivoa ollut. Mutta sankarimme uskoo siihen yhä, toivoo sitä, lasipurkkiin pantu koppakuoriainen kiertää kehää aivan kuin olisi yhä vapaana, kuin ei huomaisi sitä että on vangittu. Kuolema voi tulla nyt tai se voi tulla myöhemmin, sama se. Juuri nuo odottamattomat purkaukset, Sternin tai sinun, hänen kiihkeytensä kuoleman edessä, kaikki se toivo, vaikka se olisikin vain sinun, se on mielenkiintoista, kummallista ja piinaavaa, ja se on se piste, jossa historia muuttuu kirjallisuudeksi. Mihin sinä sitä ihmistä tarvitset? Mikset anna hänen olla haudassaan? Ja millaista on olla yhteydessä häneen?”

Petrovskajan kirja on tärkeä. Nykysukupolvet menettävät helposti edellisten sukupolvien historian ja tarinat, vaikka niiden tietäminen olisi tärkeää, ei vain sukuhistorian tallentamisen takia, vaan yhteiskunnallisen historian takia. Asioita ei tapahdu sattumalta, vaan ne ovat kytköksissä aikaansa.

Hieno kirja.

Petrovskaja, Katja. Ehkä Esther (Vielleicht Esther). Suom. Ilona Nykyri. Tammi 2015. Kirjastosta.

Tore Renberg: Huomenna nähdään




Norjalaisen bestsellerkirjailijan Tore Renbergin ensimmäinen suomennettu romaani on Huomenna nähdään. Jätin kirjan lukemisen kesken, selasin loppupuolta ja luin lopun. Kirja ei jäänyt kesken sen järkälemäisyyden takia, vaan ihan vain siksi, etten kestä viattomille eläimille tehtävän pahaa. Ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä vastenmielisempää on lukea ihmisiin kohdistuvasta väkivallasta, edes romaanissa. Painostavan tunnelman luojana Renberg on hyvä, koska ainakin minulla pahat aavistukset heräsivät heti alkuun.

Koska Huomenna nähdään teki vähäisellä lukemisella voimakkaan vaikutuksen, heräsi kiinnostukseni muihin Renbergin kirjoihin, joita hän on julkaissut kaikkiaan toistakymmentä. Jään odottamaan uusia suomennoksia.

Suomessakin on nähty Renbergin kirjaan perustuva elokuva Mies joka rakasti Yngveä (2008), mutta minä en ole sitä nähnyt.

Renberg, Tore. Huomenna nähdään (Vi ses i morgen). Suom. Outi Menna. Like 2016. 580 s. Kirjastosta.


maanantai 16. tammikuuta 2017

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat



Luin huolimattomasti kirjaston laittaman tarran Selja Ahavan kirjoittaman Taivaalta tippuvat asiat -kirjan selkämyksestä. Siinä kun luki että novelli. Luin että novelleja. En ole suurin novellien ystävä, mutta koska jostakin luin kehuja Ahavasta, päätin tarttua kirjaan. Luin ensimmäisenä romaanin/pienoisromaanin/novellin viimeisen osan. Hieman sadunomaisen osan nimikin on sopivasti Sen pituinen se. Jakso toimii hyvin itsenäisesti, ja sen innoittamana aloitin kirjan alusta. Viimeisten lukujen lukeminen ensin pohjusti hyvin koko kertomusta. Kirjan nimi kertoo sisällöstään paljon. Ihmisille tapahtuu isoja asioita, ikäviä usein, joskus iloisia, mutta aina ne vaikuttavat voimakkaasti kokijaansa ja aiheuttavat kriisejä. Eikä vain kokijassa vaan usein myös lähipiirissä.

Selja Ahavan Taivaalta tippuvat asiat on ovela kertomus, se käsittelee vaikeita asioita kuitenkin lämpimällä otteella. Pidin paljon Ahavan tavasta kertoa.

Ahava, Selja. Taivaalta tippuvat asiat. Gummerus 2015. 222 s. Kirjastosta


torstai 5. tammikuuta 2017

Louis-Ferdinand Céline: Linnasta linnaan



Voittajafiilis jäi Louis-Ferdinand Célinen Linnasta linnaan lukemisen jälkeen. Ei sentään aivan työvoitolta lukeminen tuntunut, paitsi alussa. Kokonaisuutena lukukokemus oli niin palkitseva, että jäin odottamaan trilogian seuraavan osan suomennosta. Kaikesta sekavuudestaan huolimatta romaanista muodostuu omanlaisensa kokonaisuus.
Linnasta linnaan on vahvasti omaelämäkerrallinen, jopa dokumentaarinen.
Anteeksi nyt! anteeksi… mutta nämä jutut… minun kynästäni!... ei tämä ole mikä tahansa tarina! ei niitä joista voi kysyä että mitä? ques? ei todellakaan!... omasta kädestäni!... dokumentti!
Romaanin alkupuolta leimaavat kiukku, katkeruus ja kerronnan äkkiarvaamaton singahtelu asiasta, paikasta ja ajankohdasta toiseen. Sekavaa vaikutelmaa vahvistavat (itse asiassa hienosti kirjoitettu) kuumehoureisen näyt ja ajatukset, jotka sekoittuvat todellisuuteen. Mutta sitten vihdoin kun hän pysyttelee ainakin enimmän ajan Siegmaringenissa (oikeasti Sigmaringenissa), alkaa kertomus vetää paremmin. Céline kannustaa lukijaa:

Onpas tämä hajanaista kerrontaa! luen tätä uudestaan… että ymmärtäisitte tämän!... tuon!... ette hönkäsen pöläystä! älkää hukatko jutun juonta!... pyydän nöyrimmästi anteeksi!... jos mäkätänkin kuin vuohi ja sekoilen ajatuksissani, en yhtään eroa muista oppaista!... ette ole enää katkeria kun kuulette miten asiat pohjimmiltaan olivat!... jämäkästi sanottuna!... pysykää kelkassa!... olen tässä, natisutan punkkaa parhaani mukaan!... ihan vain teidän vuoksenne!... haalin muistoja!... kuume saa minut kiehumaan! karistaa minusta yksityiskohtia!... ja päivämääriä!... en halua johtaa teitä harhaan…

Antisemitisti Céline lähti toisen maailmansodan loppupuolella Ranskasta, kun liittoutuneiden voitto alkoi näyttää varmalta. Ranskan rikoslain artikla 75 perseessään Céline viettää aikaa muun muassa Sigmaringenin linnassa Saksassa, ja tuohon aikaan tämä romaanitrilogian ensimmäinen osa keskittyy. Eläminen ei ole helppoa keskellä sotaa ja sekasortoa, sodan jo käännyttyä vahvasti liittoutuneiden puolelle.

Romaanissa vilisee henkilöitä ja romaanin lopun selitykset ovat todellakin tarpeen, samoin kuin Tommi Uschanovin kirjoittamat jälkisanat.

En ole varma siitä, olisinko jaksanut lukea Linnasta linnaan -romania alkua pidemmälle, ellen olisi nuorena lukenut Niin kauas kuin yötä riittää ja siitä kovasti vaikuttunut. Mutta kuten jo totesin, sinnikäs lukija palkittiin.

Ajatellaanpa hetki suomentajia ja kustantajia. Unohtuneella lukion lyhyellä ranskalla ei olisi ollut mitään asiaa tämän romaanin pariin.

Céline, Louis-Ferdinand. Linnasta linnaan (D’un château l’autre). Suom. Ville Keynäs. Siltala 2016.389 s. Kirjastosta.

 

sunnuntai 1. tammikuuta 2017

2016 muita luettuja tai kesken jääneitä kirjoja



Robert Coover. Pinokkio Venetsiassa. (Pinocchio in Venice) Suom. Heikki Karjalainen. Moebius 2016. Kirjastosta.
Amerikkalaisen kokeilevan kirjallisuuden kärkinimeksi mainitun Robert Cooverin tuore suomennos Pinokkio Venetsiassa on ennen kaikkea runsas. Kerronta ylipäätään, kieli ja tarina, kaikki on runsasta. Ei mikään helppo luettava, mutta antoisa. Suomentajan jälkisanat ja sanasto ovat hyvä lisä.

Kilpisjärven poliittinen luonto. Matkoja Käsivarren kulttuurimaisemassa. Toim. Tapio Nykänen ja Leena Valkeapää. SKS, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 1422. 2016
Hieno, monipuolinen katsaus Käsivarteen! Asiat eivät ole mustavalkoisia, ihmisiä ei voi niputtaa (esim. ”kaikki norjalaiset haluavat moottorikelkkailla”). Motiiveja on monenlaisia. Ehdin lukea silmäillen ennen kirjan palautuspäivää kirjastoon.

Kari Hanhisuanto. Pelkopeli. Reuna 2016.
Periaatteessa jouhevasti kirjoitettu jännäri ja vielä tuttuihin kemiläisiin maisemiin, mukana tunnettuja kemiläisiä hahmoja. Tarinakin oli melko jännittävä ja erilainen, mutta silti en saanut siitä kunnon otetta. Kemiläinen sarjamurhaaja on niin kaukana todellisuudesta kuin vain olla voi. Kirjastosta.

Juha Itkonen. Palatkaa perhoset. Otava 2016.
Olisiko ollut lukurauhan puutetta, että keskittyminen tähän romaaniin oli vaikeaa. Aikatasot takkusivat, eivätkä tapahtumat päässeet rullaamaan (ainakaan pätkittäin luettuna). Kirjastosta.

Hanna Kauppinen. Kirja, jota kukaan ei koskaan lukenut. Myllylahti 2016.
Kirjan nimi on loistava, varasin sen kirjastosta pelkän nimen perusteella. Kertomus ei täyttänyt odotuksiani. Lukeminen tökki heti alkuunsa päähenkilön kastanjanruskeisiin hiuksiin. Fantasiaan  (eikä pelkäämääni kioskikirjallisuuteen) lukeutuva tarina on kömpelö, mutta kun tietää kirjoittajan olevan lukiolaisen, niin suoritusta on pidettävä hyvänä. Mietin, että nuortenosasto saattaisi olla  aikuistenosastoa parempi paikka tälle tarinalle. Kirjastosta.

Kauko Röyhkä. Lapinpoika. Like 2016.
No joo, luin alusta nelisenkymmentä sivua ja lopusta saman verran. Riitti mainiosti. Parasta kirjassa on lappilaiskylien ja lappilaisten tyyppien kuvaus. Kirjastosta.

Joni Skiftesvik. Valkoinen Toyota vei vaimoni. WSOY 2014.
Tuotteliaan kirjailijan Joni Skiftesvikin viimeisin teos Valkoinen Toyota vei vaimoni on omaelämäkerrallinen romaani. Kerronta lähestyy lyhyttä proosaa, sillä moni kappaleista toimii itsenäisenä tekstinä eikä ajallisesti noudateta tiukkaa kronologiaa. Kirjasta syntyy vaikutelma, että Skiftesvik on kirjannut tähän yli 30-vuotisen kirjailijauran vielä kertomatta jääneet tarinat. Romaanin kantava teema on kirjailijan ja hänen puolisonsa kamppailu sydänsairauksiensa kanssa. Nykyhetkestä poiketaan menneeseen, ja Skiftesvik kertoo kipeistä, kannustavista ja humoristisista tapahtumista elämänsä ja työuransa varrelta. Kaiken kaikkiaan sympaattinen teos. Kirjastosta.

Heli Slunga ja Jaana Seppänen. Lapin Lolita. WSOY 2016.
Lapin Lolita luokitellaan bitch lit -kirjallisuudeksi. Ei kolahda minulle. En järkyttynyt, kauhistunut tai muutakaan tästä kirjasta.
   Romaanissa sukelletaan yhden erotiikka-alalla työskentelevän vironvenäläisen, pedofiilin ja aloittelevan huoran päiden sisälle. Lapin Lolita, Irene, on Sallasta pääkaupunkiin lähtenyt nuori, jonka mielestä itsensä myyminenkin on parempi vaihtoehto kuin jäädä kotiin ja kotikonnuille. Irenen leveä murre ei omaan korvaani kuulosta kovin sallalaiselta, mutta tarinassa kerrotaankin Irenen toisen mummolan olevan Pellossa (tai muualla Tornionjokivarressa). Kirjastosta.

J. Ryan Stradal. Keskilännen keittiöt (Suom. Mari Hallivuori) Tammi 2016.
En kirjoittanut tuoreeltaan ylös ajatuksiani ja se kostautui täydellisellä unohtamisella. Odotukseni olivat kirjan suhteen korkeammalla kuin mitä se lopulta antoi. Näkökulmat vaihtelivat ajan kuluessa ja kohtalot risteilivät, yhteisenä tekijänä kokkivelho Eva Thorvald, joka jäi lopulta liian etäiseksi hahmoksi. Kirjastosta.

Vargas, Fred. Hyisiä aikoja. Gummerus 2016.
Ranskalaisen Fred Vargasin komisario Adamsberg -jännäri on taattua Vargas-laatua. Monimutkaisia mysteerejä ja runsasta kerrontaa. En ehtinyt paneutua kirjaan ennen laina-ajan päättymistä niin hyvin, että voisin siitä kirjoittaa. Kirjastosta.

Markku Varis. Pena Peura. Nordbooks 2016.
Novellit eivät ole minun juttuni ja vain erittäin harvoin innostun niistä. Tartuin Pena Peuraan sen pohjoisuuden vuoksi ja niinhän siinä kävi, että mielenkiinto lopahti kesken kaiken. Sinänsä tarinoissa ei kummempaa vikaa ole, mutta minulle eivät kolahtaneet. Kirjastosta.