Ensivaikutelma kolarilaislähtöisen Ville Jaakon esikoisromaania Länsikairan koltiaiset lukeissa on, että lukeeko tässä uutta, mutta hieman karkeampaa versiota Napapiirin sankareista. Tiedättehän sen menestyselokuvan, jossa hieman reppanat nuoret miehet juurikin länsikairan suunnalta joutuvat monenlaisiin seikkailuihin ja vaikeuksiin.
Jaako vetää kaikki mahdolliset kliseet överiksi. Viinaa
juodaan, kännissä ajetaan, naapuripitäjän miesten kanssa tapellaan verisesti eikä
Helsingin reissun lopputulosta tarvitse arvailla. Räväkkä mummo ei niinkään närästä,
mutta kakkahuumori ei mene edes huonosta huumorista. Humoristinen Länsikairan
koltiaiset ehdottomasti on.
Naiskuva sen sijaan on, mikäli mahdollista, tunkkaistakin
tunkkaisempi.
Neljässä päähenkilössä on kuitenkin sopivasti särmää ja
sympaattisia piirteitä, jotta kaverusten koheltamista jaksaa seurata. Jaako on
hyvä tarinankertoja ja saa lukijan päähenkilöiden Heikin, Oskun, Tonin ja Voiton
puolelle, onhan hän itsekin hahmojensa tukena.
Oskun itsemurhakohtaus tuo romaaniin sellaista twistiä ja
syvyyttä (!), että oma kiinnostukseni käännähti aivan uuteen asentoon, kun
siihen saakka olin kuunnellut kertomusta vähän jopa epäillen jutun onnistumista.
Lappilaismystiikalla höystetty jännittävä loppukohtaus toimii
kirsikkana kakun päällä. Ja huipennuksena vielä aivan lopussa Voitto kirjoittaa
päiväkirjaansa näin: ”Nyt kun katson ulos junan ikkunassa viliseviä maisemia
ymmärrän, etteivät nämä merkinnät oikeastaan olleet minun tarinani. Ne ovat
kuvauksia tästä ajasta ja pienestä paikkakunnasta, johon synnyin.”
Jaako, Ville. Länsikairan koltiaiset. Tammi 2021. Äänikirjan lukija Eero Ritala.
