Jelena Tšižova: Naisten aika

Kiehtova ja koskettava aikamatka 1960-luvun Neuvostoliittoon on tämä Jelena Tšižovan kotimaassaan Venäjällä palkittu ja usealle kielelle käännetty romaani Naisten aika.

 

Viisi kolmeen sukupolveen kuuluvaa naista asuttaa samaa pientä asuntoa. Kolme mummoikäistä, joilla toisen maailmasodan kauhut Leningradin piirityksineen ovat vielä vahvasti mielessä, hoitavat alle kouluikäistä Suzannaa, tai Sofiaa, kuten muorit ovat hänet nimenneet. Suzannan äiti puolestaan on maalta tehtaaseen töihin tullut, vielä nuori nainen. Yksinään lapsen saaneen Antoninan asema ei ole helpoimmasta päästä, vaikka asunto- ja televisiojonossa eteneminen on ripeämpää kuin joillakin muilla. 

Puutetta on kaikesta, ja pyykinpesukoneen olemassaolosta on vasta kuultu huhuja. Puhumaton Suzanna aiheuttaa murhetta, mutta muorit hyväksyvät tytön sellaisena kuin hän on. Romaanin lopussa väläytetään tulevaisuutta, joka pyöräyttää kertomuksen tummat sävyt vaaleampaan suuntaan.

Ehkä joku Venäjää paremmin tunteva hoksaa kaikki romaaniin sisällytetyt viittaukset, joista osa on avattu alaviitteisiin. Antisemitismi tulee ilmi vaivihkaa, mutta jättää hyytävän tunnelman.

Naisten aika ei ole kaikkein helppolukuisimpia romaaneja, mutta kertomus kyllä palkitsee esimerkiksi herättämällä mielikuvia menneisyydestä.

Tšižova, Jelena. Naisten aika (Время Женщин). Suom. Kirsti Era. Into 2018. 261 s. Kirjastosta.

Jari Tervo: Aamen

Kasasta monenkirjavia paloja muodostuu yhtenäinen kuva, kunhan palaset löytävät paikkansa. Tämä palapelivertaus tuli elävästi mieleen Jari Tervon Aamenta lukiessa. Romaani ei ole mikään helppo luettava, koska Tervon runsas kieli ja alati vaihtuvat kertojanäänet asettavat lukijalle haasteita. Mutta vaiva palkitaan. Näkökulmista muodostuu lyhyeen ajanjaksoon keskittynyt tapahtumasarja, jonka ohella Tervo käsittelee monia isoja asioita, painavasti, mutta kuin ohimennen ja lukijalle pohdittavaa antaen.

 

Luin kirjaa monena iltana, ja koska nimimuistini on kehno, teki loppupuolella tiukkaa pysyä jyvällä henkilöistä ja heidän suhteistaan. Vuorollaan tarinaa vievät eteenpäin Maanviljan perheen jäsenet, elävät ja osa jo edesmenneitä sekä Häräntähden ja Vehnäpään perheiden eri jäsenet. Muita henkilöitä ovat esimerkiksi Aino Ihalempi, Tutsa Hellikki ja Essi Kukurtaja. Mielestäni on niillä rajoilla, että näkökulmien runsaus kääntyy itseään vastaan.

  

Tuuli Juuselan käsialaa oleva kansi kuvastaa romaania hyvin.

Tekstinäyte. Äänessä Lempi Kuura.

Syytin tästä tutkijaluonnettani. Mitään ei voi jättää setvimättä, penkomatta, ruotimatta. Ei edes Alepan maitohyllyn joikaikistä jugurttipurkkia, kun ei riitä, että kädessä olevan purkin viimeinen kelpoisuuspäivä on vasta ensi viikolla, jos takarivissä on purkki, joka jaksaa happamana vielä päivän pitempään.

Hyvä ei kelpaa, jos parhaaseen kurkottaa. Usein olen lähtenyt joulupöydästä oikaisemaan kuusen sähkökynttilää, joka ei näy pöytään. Myönnän tämän. Kivittäkää minut. Relaisit edes joskus, niin minulle sanotaan, perheenjäseniä myöten. Kyllähän minä relaan. Silloin siivoan. 

Filippa seisoi ulko-ovella odottaen ja potkaisi sen auki. Hän tunsi äitinsä, joka ei voi jättää faktaa tarkistamatta. Vasta tarkistuksen jälkeen se on fakta. Tätä ei käy kiistäminen: Filippa muistuttaa äitiään. Siksi elämä hänen kanssaan on kuin riitelisi kolmenkymmenen vuoden takaisen itsensä kanssa.  

Tervo, Jari. Aamen. Otava 2018. 328 s. Kirjastosta.

Vielä ehtii kertoa kirjastomuistoja

Ensimmäinen oma kirjastokäyntini päättyi katkeriin kyyneliin. Olin liikkeellä muutaman vuoden minua vanhemman serkkupoikani kanssa kotini lähellä sijaitsevassa kirjastossa. Sitä en muista, miksi juuri hänen kanssaan olin kirjastossa, enkä esimerkiksi äitini kanssa. Yksin minua ei olisi vielä päästetty, olinhan niin pieni, etten osannut vielä edes lukea. Olisin lainannut kuvakirjan, mutta eihän minulla ollut kirjastokorttia, eikä sitä saanut ilman aikuista huoltajaa. Kirja jäi lainaamatta, sillä kertaa.

 

Sitä en muista, pitikö korttia lähteä hommaamaan saman tien vaiko vasta seuraavana päivänä, mutta vieläkin muistan sen onnentunteen, kun sain lainata tekstittömän paksusivuisen kuvakirjan. Vaikka meillä kotona olikin paljon kirjoja, ne olivat kaikki aikuisille tai vähän isommille lapsille tarkoitettuja.

Opin lukemaan viisivuotiaana, joten ensimmäinen mieleen jäänyt kirjastokokemukseni on todennäköisesti siltä vuodelta, tai edelliseltä. Vuosi on siten ollut joko 1966 tai 1967. Alvar Aallon piirtämä Rovaniemen kirjasto oli valmistunut vain muutama vuosi aikaisemmin.  

Kuvakirjat vaihtuivat pian kuvia ja tekstiä sisältäviin lastenkirjoihin. Pidin paljon Tammen kultaisista kirjoista, ja tarkistin kirjastokäynnillä aina ensimmäisenä palautettujen kirjojen kärrystä, että olisiko sinne tullut minulle uusia kirjoja. Myöhemmin lukemistani kirjoista mieleen ovat jääneet erityisesti Pekka Töpöhäntä -kirjat. 

Reitti kotoa Kansankadulta kirjastoon oli suora, eikä siihen aikaan pelätty kadun ylittämistä, vaikka Hallituskatu olikin jo tuolloin yksi vilkkaimmista kaupungin kaduista. Minut päästettiin melko pienenä yksin kirjastoon, mutta en osaa sanoa minkä ikäisenä.

Vasta aikuisena olen ymmärtänyt leimautuneeni Aallon kirjastoarkkitehtuuriin ja juuri Rovaniemen kirjastoon. Kirjastot ovat aina olleet minulle tärkeitä paikkoja, mutta ainoa oikea kirjasto on Rovaniemen kirjasto. Muutama vuosi sitten oli mielenkiintoista käydä Viipurissa hienoksi kunnostetussa kirjastossa, olihan se muotokieleltään niin tuttu.

Lähetin tämän oman kirjastomuistoni YTT Eija Eskolalle, joka kerää muistoja kirjastoista ja lukemisesta ajalta ennen vuotta 1970. Muistoja voi lähettää syyskuun loppuun saakka osoitteeseen kirjastomuistot(at)gmail.com. 

Kopioin tähän kirjastot.fi-sivuilta poimimani tiedotteen, joka on julkaistu lyhennettynä mm. Etelä-Suomen Sanomissa https://www.ess.fi/uutiset/kulttuurijaviihde/art2463065

Lukemis- ja kirjastomuistoja kerätään

Onko sinulla muistoja lukemisesta ja kirjastosta ennen vuotta 1970? Mitä kirjoja luit, mitä tunteita lukeminen sinussa herätti ja miten muut suhtautuivat lukemiseesi? Millaisia muistoja sinulla on kirjastosta ja kirjastonhoitajasta? Missä kirjastossa kävit, millaisena muistat kirjaston tunnelman? Oliko kirjastonhoitaja äkäinen vahtija vai ystävällinen kirjojen suosittelija? Kerro tarinasi muillekin!

Yhteiskuntatieteiden tohtori Eija Eskola kerää lukemiseen ja kirjastoihin liittyviä muistoja tekeillä olevaa kirjaansa varten. Kirjassa käydään läpi lukemiseen liittyneitä käsityksiä ja tapoja 1920-1970, ajan suosikkikirjoja sekä kirjastoja lukemisen paikkana ja lukemisen edistäjänä. Kirja tulee sisältämään runsaasti yksityiskohtia, anekdootteja ja tapauksia. Kerrotaan esimerkiksi henkilöistä, joiden lukuharrastus alkoi lainaamalla kirjastosta hyllyn ensimmäinen kirja A-kirjaimen kohdalta ja etenemällä sitten vääjäämättä kirja kirjalta kohti Ö-kirjainta sekä toisaalta heistä, jotka laativat lukemiseensa suunnitellun lukemisohjelman. Kirjassa tuodaan esiin myös, kuinka lukemiseen on suomalaisessa yhteiskunnassa ja perheissä suhtauduttu sekä sosiaalisen nousun keinona että päinvastoin turhanaikaisena tyhjänpäiväisyytenä. Kerrotaan myös, kuinka kirjastomatkat tehtiin: hiihtäen, hevosella, potkukelkalla, pyörällä, kävellen ja tuodaan esiin kirjastonhoitajan persoona ärhäkkänä lukemisen vahtina sekä toisaalta lämminhenkisenä lukijan mentorina. Lisäksi esitellään, millaisissa paikoissa kirjastoja on ollut ja mitä kirjastoja on ollut (yleiset kirjastot, oppilaskirjastot, työväenkirjastot, kämppäkirjastot, korsukirjastot, vankileirikirjastot 1918, tehtaankirjastot, laivakirjastot jne.). Lukijoiden muistelusten lisäksi kirjassa käytetään runsaasti muuta lähdeaineistoa.

Tekijä on saanut kirjan kirjoittamiseen 2018 Päijät-Hämeen rahaston apurahan.

Muistelut pyydetään lähettämään 30.9.2018 mennessä osoitteeseen kirjastomuistot@gmail.com. Ilmoita, jos et halua nimeäsi mainittavan kirjassa. Kerro myös ikäsi ja paikkakunta, johon kirjoituksesi liittyy.

Yhteyshenkilö Eija Eskola

Sähköposti kirjastomuistot@gmail.com