tiistai 23. tammikuuta 2018

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas



Rikinkeltainen, hitaasti tummuva taivas kuuluu Kjell Westön romaanin kertojan mukaan alku- ja sydänkesään, sillä elokuun lopussa pimeys laskeutuu jo nopeasti kuin samettinen säkki. Rikinkeltainen taivas liittyy romaanissa usein kertojalle tärkeisiin hetkiin.
 
Rikinkeltainen taivas -romaanin nimettömäksi jäävä kertoja vihjaa heti alussa kertomuksen läpileikkaavasta teemasta:
”Kun olin yksitoistavuotias ja raitiovaunu ajoi Diananpuiston kaivannon läpi Ullanlinnaan, olin liian pieni ymmärtämään mikä tekee saduista niin koskettavia: se että jokaisessa kunnon sadussa on äkkisyvää pimeyttä ja se pimeys tulee menneisyydestä.”

Kertomuksen päähenkilöiden elämää ja väliin katkeilevaa ystävyyttä seurataan vuosikymmenten ajan. Erilaisista lähtökohdista olevat henkilöt vetävät toisiaan puoleensa niin voimakkaasti, että kouluaikana syntyneet suhteet säilyvät. Tarinan keskiössä on Rabellin varakas perhe, jonka karismaattiset jäsenet kiehtovat vaatimattomamman taustan omaavia. Hieman kliseinen on rujon alkoholistin poika, jonka selviytymiskeino maailmassa on öykkäröinti.  Kertojan osa on olla sivuroolissa. Hänen roolinsa on kuitenkin olla niin päähenkilö, todenkertoja, kronikoitsija, rakastaja, vihollinen ja ystävä, kaikkia rooleja yhtä aikaa. Kertoja yrittää kirjoittaa uutta omaelämäkerrallista kertomusta (edellinen julkaistiin parikymmentä vuotta aiemmin) hänestä, Alex ja Stella Rabellista, Klasusta, Lindasta, Kristeristä ja Jan-Rogerista, unohtamatta kertojan itsensä ja Rabellin suvun vanhempia. Jälkikasvusta puhumattakaan.
Muistaminen on toinen keskeinen teema. Kuka mitäkin muistaa, ja kuinka todenmukainen oma muistikuva onkaan.
Nimettömäksi jäävä kertoja kertoo kertomusta elämästään, josta hän on kirjoittamassa romaania.  

Westö, Kjell. Rikinkeltainen taivas (Den svavelgula himlen).  Käsikirjoituksesta suomentanut Laura Beck. Otava 2017. 459 s. Kirjastosta.

Elokuva: C’est la vie - häät ranskalaiseen tapaan



Ranskalaisten elokuvantekijöiden Eric Toledanon ja Olivier Nakachen Koskemattomat muutaman vuoden takaa (2011) oli loistava elokuva, ehdottomasti monien ylisanojen arvoinen. Siksi odotukset olivat korkealla ennen kaksikon uutta elokuvaa C’est la vie - häät ranskalaiseen tapaan. Komedia hääjärjestäjistä ei yllä vaikuttavuudessaan Koskemattomien tasolle, mutta oivallista viihdettä se on, ja ainakin minuun elokuvan huumori upposi.

Pettynein olen elokuvan suomalaiseen nimeen. Le sens de la fête voisi todellakin kääntyä persoonallisemmin. Wikipedian mukaan elokuvan kansainvälinen nimi todellakin on C’est la vie !

Elokuvassa Max (Jean-Pierre Bacri) johtaa hääjärjestelyjä tekevää yritystä. Ikää alkaa olla ja luopuminen mielessä. Kaiken nähnyt Max tietää, ettei täydellistä dream teamia ole olemassa, ja että koskaan kaikki asiat eivät suju kuin tanssi, yllätyksiä tulee ja niihin on sopeuduttava.  Melkoista kekseliäisyyttä onkin löydyttävä yllättävissä ja heikkohermoisen romahtamisen partaalle vievissä tilanteissa. Kylmäpäinen Max osaa ratkaista ongelmia, vaikka henkilökunnassa on monen sorttista tekijää ja hääväki tuo omat yllätyksensä ja juonenkäänteensä.

Elokuvassa puhutaan, huudetaan ja kiroillaan paljon, ja nopeasti, mutta tähän se sopii. Elokuvassa on monia hyviä rooleja. Minä pidin erityisesti Maxin lähimmästä assistentista Adèlesta (Eye Haïdara).

Minut elokuva sai hyvälle tuulelle.

Kaksikon vuonna 2014 valmistunut elokuva Samba on Suomessa ollut nähtävillä vain dvd-versiona, harmikseni olen missannut sen. Elokuvauutiset.fi-sivuston mukaan komedia on teemoiltaan ajassa kiinni ja erilainen kuin Koskemattomat, vaikka pääosassa on myös Koskemattomissa ison roolin tehnyt Omar Sy.

lauantai 20. tammikuuta 2018

Sadie Jones: Kutsumattomat vieraat



Alkuun, mutta vain alkuun, Sadie Jonesin Kutsumattomat vieraat vaikuttaa vähän kuin kieli poskessa Brontën sisarusten tyyliin kirjoitetulta. On rapistuva herraskartano, naimaikäisiä lapsia, isäpuoli, salaisuuksia ja ratkaisujen etsimistä taloudellisiin ongelmiin. Talossa valmistaudutaan tyttären syntymäpäiväjuhliin, mutta kuviot menevät sekaisin, kun lähistöllä tapahtuu junaonnettomuus. Tapahtumat alkavat saada yhä erikoisempia piirteitä, ja lopulta ollaan komediassa, jota maustavat kauhuainekset ja fantasia. Kutsumattomat vieraat on hauska ja sopivalla tavalla nyrjähtänyt kertomus!
 
 
Jones, Sadie. Kutsumattomat vieraat (The Uninvited Guests). Suom. Marianna Kurtto. Otava 2017. 291 s. Kirjastosta.

Elokuva: Solsidan



Jos piti ruotsalaisesta tv-sarjasta Solsidan (myös nimellä Onnea onkimassa) pitää mitä todennäköisimmin myös 2017 loppuvuodesta teattereihin tulleesta elokuvasta.

Mielestäni Solsidanin elokuvaversio on parempi kuin brittiläisestä Todella upeeta -sarjasta tehty elokuva oli. Todella upeeta -elokuva oli kuin pitkitetty jakso sarjasta, mutta Solsidan onnistuu uusien näkökulmien tuomisessa.

Solsidaninssa huumori ei – hieman yllättäen – olekaan koko ajan pinnalla, eikä elokuva saa nauramaan vesissä silmin. Elokuvassa ollaan monien vakavien asioiden äärellä. Silti se jättää jälkeensä hyvää tuulta. Minä pidin Torekov-jaksosta, vaikken tunnistanutkaan ruotsalaisjulkkiksista kuin yhden jalkapalloilijan. Torekov on ruotsalaiskerman suosittu kesänviettopaikka.

Elokuvan on ohjannut myös sarjan ohjannut ja siinä yhtä pääosaa näyttelevä Felix Henrngren, yhdessä Måns Herngrenin kanssa. Pääosissa Herngrenin ohella ovat mm. Mia Skäringer, Johan Rheborg, Josephine Bornebusch, Henrik Dorsin, Malin Cederbladh, Henrik Schyffert, Sven Wollter ja Frida Hallgren.

torstai 11. tammikuuta 2018

Elokuva: Viulisti



Miten huippuviulisti sopeutuu, jos ylipäätään sopeutuu, soittokyvyn vievään vammautumiseen? Tätä(kin) pohtii tuore kotimainen elokuva Viulisti.

Kansainvälistä uraa tekevä Karin (Matleena Kuusniemi) joutuu onnettomuuteen heti elokuvan alussa. Soittokyky on mennyttä, eivätkä opetushommat kummemmin motivoi, vaikka niitä hän menestyksekkäästi tekee. Mieli tekisi johtamaan, kapellimestariksi, vaikka edessä olisikin kivinen tie. Musiikki on Karinille kaikkein tärkein asia. Oma poikakin on sivuroolissa Karinin elämässä ja saa hyväksyvän hymyn vasta kun poika ilmoittaa aikovansa yhtä hyväksi viulistiksi kuin äitinsä.  Karin elää siis vaikeita aikoja, joita hän ilmentää mm. synkillä tuijotuksilla kaukaisuuteen. Elokuvasta jäivät mieleen pitkät tuijottelujaksot. Muutenkin elokuva oli vähän liian pitkä, mutta onneksi lopussa se sai uutta vauhtia. Huumoria ja iloa ei tässä elokuvassa ole, mutta olen nähnyt synkempiäkin.

Karin iskee silmänsä yhteen oppilaistaan, Olavi Uusivirran esittämään Anttiin. Opettaja saa edistettyä suojattinsa uraa ohi toisen oppilaan. Kuinkahan yleistä vastaava suosittelu ja suosiminen on musiikkipiireissä, ainakin tavallisessa työelämässä ilmiö on kovin tavallinen, ainakin mikäli lehti- ja nettikeskusteluihin on uskomista. Viulistissa lisäsävynsä tuo opettajan ja oppilaan seksisuhde, huom., ei siis rakkaussuhde. Tarkennan vielä, että elävässä elämässä suosimista ym. tapahtuu suuressa määrin myös ilman mitään seksiin liittyviä suhteita, kuten esimerkiksi pärstäkertoimen, henkilökemioiden tai tuttavuus- ja sukulaisuussuhteiden perusteella.

Näyttelijät ovat treenanneet soittamista, ja se näkyy melko luontevana soiton esittämisenä. Muutenkin näyttelijät hoitivat hommansa melko lailla mallikkaasti. Musiikki on tietenkin ihanaa, ja Mendelssohnin viulukonserton teema jää korvamadoksi. Piti heti kaivaa vinyylilevyarkistosta rahiseva ja napsuva levy ja laittaa se soimaan. Youtubesta löytyi rahisemattomia ja hienoja esityksiä, mutta tietokoneen äänentoisto on mitä on.

Elokuvan ovat käsikirjoittaneet Emmi Pesonen ja Paavo Westerberg, ohjauksesta vastaa näyttelijänä ja käsikirjoittajana tunnetuksi tullut Westerberg. Pääosissa ovat Matleena Kuusniemi, Olavi Uusivirta, Samuli Edelmann ja tanskalaisesta Silta-sarjasta tuttu Kim Bodnia.

Tähtiä? Annan 3. Ei huono, koska hienoa musiikkia, kaunista kuvausta ja onnistunut loppupuoli, mutta pitkä, väliin jahkaileva, osin epäuskottava ja melko tasapaksu.