Yksilön elämäntarina peilaa yhteiskunnan kehitystä ja
maailman muuttumista ainutlaatuisella ja upealla tavalla ranskalaisen Annie
Ernaux’n romaanissa Vuodet. Kirja on ”imperfektissä virtaava
kertomus, johon nykyhetki vähitellen uppoaa elämän viimeistä kuvaa myöten.”
”Aika ajoin virtaus pysähtyy valokuviin ja filminpätkiin,
joiden kautta tavoitetaan hänen perättäiset fyysiset olomuotonsa ja sosiaalinen
asemansa – ne keskeyttävät muistelun ja samalla selostavat hänen elämäänsä,
sitä mikä teki hänestä erityisen, ei yksittäisten ulkoisten seikkojen takia
(sosiaalinen nousu, ammatti) eikä sisäisten seikkojen takia (ajatukset ja
toiveet, halu kirjoittaa) vaan siksi että niistä muodostuu kokonaisuus, joka on
jokaisella ihmisellä ainutkertainen.”
”Hän käyttää sitä mitä maailma on iskostanut häneen ja
aikalaisiin ja kuvaa yhteistä aikaa, joka on liukunut kaukaisesta
menneisyydestä nykypäivään – ja pyrkii siten tavoittamaan kollektiivisen
muistikuvan yksilön muistikuvasta lähtien ja ilmaisemaan historian
kokemuksellista ulottuvuutta.”
Kerrontaa rytmittävät valokuvat, joista ensimmäisessä
kertojamme on pulleana vauvana, noin vuodelta 1941. Eletään vielä sotavuosia,
mutta pian jo sodanjälkeisiä vuosia. Pikkutytöstä kasvaa koululainen. Maailma
muuttuu, ja tavat sen mukana. Ihminen kasvaa.
Toinen kerronnan lomassa toistuvat asiat ovat luettelot,
joiden välimerkittömyyttä ei äänikirjasta huomaa, toisin kuin kirjaversiossa.
Luettelot ovat muistamisen luetteloita, yksilön, ja yhteisiä kollektiivisen
muistamisen luetteloita.
Kun henkilö vanhenee, hänen käsityksensä ajasta muuttuu,
hänen sijainnistaan ajassa. ”Sitä mukaa kuin hänen aikansa objektiivisessa
mielessä vähenee, se samalla jatkuvasti laajenee, koska se ulottuu syntymän ja
kuoleman tuolle puolen, kun hän ajattelee, että kolmenkymmenen tai
neljänkymmenen vuoden kuluttua hänestä sanotaan, että hän koki Algerian sodan,
niin kuin hänen isoisovanhemmistaan sanottiin ”he näkivät vuoden 1870 sodan”.
Ja lopulta. ”Silmänräpäyksessä kaikki katoaa. Kehdosta
saakka kerrytetty sanasto häviää kuolinvuoteella. Tulee hiljaisuus, jota
yksikään sana ei kuvaa. Auki jääneestä suusta ei kuulu mitään. Ei minä
eikä minua. Kieli sanoittaa maailmaa edelleen. Olemme juhlien pöytäkeskusteluissa
enää pelkkä nimi, yhä kasvottomampi, kunnes häviämme kaukaisen sukupolven
nimettömään väenpaljouteen.”
Annie Ernaux kirjoittaa me-muodossa ja passiivissa, koska
kirja hänen sanojensa mukaan on eräänlainen persoonaton omaelämäkerta, ikään
kuin olisi hänen vuoronsa raportoida entisistä ajoista.
Suvun kertomus ja yhteiskunnallinen kertomus ovat yksi ja
sama asia. Henkilön ja yhteiskunnallinen kertomus ovat yksi ja sama asia.
 |
Ernaux, Annie. Vuodet (Les années). Suom. Lotta Toivanen. Gummerus 2021.
