Jyrki Erra: Lyijyvalkoinen

 Ilman Vuoden johtolanka -palkintoa ja palkinnosta uutisointia Jyrki Erran Lyijyvalkoinen olisi saattanut mennä minulta ohi. Hyvä ettei mennyt.

Suomalainen taiteilija Alex Wallas on erityisesti perehtynyt italialaiseen Caravaggion teoksiin ja työtapaan, ja kansainvälistä mainetta hän on saanut tehtyään rekonstruktion eräästä Caravaggion tuhoutuneesta teoksesta.

Asiantuntemus vie hänet Roomaan ja Vatikaaniin selvittämään mahdollisesti aidon ja ennen tuntemattoman Caravaggion maalauksen provenienssia (tärkeä sana tässä tarinassa!) Aitona äärettömän arvokasta maalausta havittelevat useat tahot, eikä likaisia keinoja kaihdeta.

Naiset ovat täysin sivuroolissa ja silloinkin osana on olla uhri. Alexin naisystävä Laura on menehtynyt vuosia aiemmin Italiassa epämääräisessä onnettomuudessa. Romaanin käynnistävät perheystävän, taidehistorian emeritaprofessori Riitan raaka surma ja Alexin vaimon Elinan katoaminen työmatkallaan Roomassa.

Vaikka romaani on mielikuvituksen työtä, on siinä monia löyhiä yhtymäkohtia todellisuuteen, kuten esimerkiksi Caravaggion työn rekonstruktion (ks. Caravaggio suomenkielisestä Wikipediasta). Rooman kadut ja Villa Lante muodostavat aidon näyttämön osalle jännittäviä tapahtumia.

Kaksi aikatasoa kietoutuvat hyvin yhteen. Caravaggion apulaisen muistiinpanot kertovat isännän värikkäästä elämästä ja paljastavat lopulta tärkeän salaisuuden. Loppuvaiheessa kertomus otti aivan uutta vauhtia ja vaaralliset tilanteet seurasivat toistaan.

Omaperäinen, laajaa sivistystä ja huolellista taustatyötä osoittava Lyijyvalkoinen on pienistä puutteistaan huolimatta palkintonsa ansainnut.

Erra, Jyrki. Lyijyvalkoinen. Otava 2020. Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen.

 

 

 

Jane Harper: Kuiva kausi ja Luonnonvoimat

Kuuntelin peräkkäin Jane Harperin Australiaan sijoittuvat jännärit Kuiva kausi ja Luonnonvoimat. Kuiva kausi on Harperin esikoisdekkari, ja se esittelee Aaron Falkin, talousrikoksia tutkivan poliisin.

Pieni Kiewarran maaseutukaupunki kituu pitkään jatkuneen kuivuuden kourissa. Falkin lapsuudenystävä Luke Hadler on epätoivoissaan tappanut perheensä ja itsensä, ja Falk saapuu hautajaisiin Luken isän kutsusta, josta ei voinut kieltäytyä. Luken isä pyytää/vaatii Falkia tutkimaan tarkemmin poikansa ja tämän perheen (toinen lapsista jää eloon) kuolemia. Falk lupaa jäädä muutamaksi päiväksi, vaikkei mikään väkivaltarikostutkija olekaan.

Falkin ilmestymistä kaupunkiin ei katsota hyvällä, ja hän saa tuntea nahoissaan vuosien takaiset tapahtumat.

Harper lomittaa taitavasti menneitä tapahtumia ja nykyhetkeä.

Kuiva kausi on jännittävä, ja niin on Luonnonvoimatkin.

Luonnonvoimissa Aaron Falk on enemmän taka-alalla, kun kertomuksen pääosan vievät viisi naista, jotka lähtevät työpaikan yhteyshengen nostatusviikonloppua viettämään vaellukselle erämaahan. Yksi naisista katoaa kesken matkan. Mitä tapahtui?

Harper, Jane. Kuiva kausi (The Dry). Suom. Mari Hallivuori. Äänikirjan lukija Iikka Forss. Tammi 2019.

Harper, Jane. Luonnonvoimat (Force of Nature). Suom. Tuulia Tipa. Äänikirjan lukija Toni Kamula. Tammi 2020.  

Max Seeck: Uskollinen lukija

Huh! Olipa niin jännittävä äänikirja, että illalla kuunneltuna se tuli uniin asti mukaan. En ole pitkään aikaan nähnyt painajaisia, mutta nyt pystyin yhdistämään uneni jännäriin.

Kotimaisia jännäreitä en olekaan vielä kuunnellut, en ennen kuin otin listalle Max Seeckin psykologiseksi jännitysromaaniksi luonnehditun Uskollisen lukijan.

Kertomus piti otteessaan niin hyvin, että se piti kuunnella muutaman päivän kuluessa.

Kuuluisa jännityskirjailija Roger Koponen on samaan aikaan Savonlinnassa kirjailijaillassa, kun hänen vaimonsa murhataan pariskunnan ökytalossa Helsingissä. Murhatutkintaa johtaa Jessica Niemi, joka antaa ymmärtää olevansa tavallinen poliisi, ja asuvansa vaatimattomasti yksiössä, kun todellisuudessa hän on hyvin varakas. Raha vain ei tuo onnea. Lukija odottaa mielenkiinnolla, minkälaiseen tragediaan päättyy nuoren Jessican Italian-romanssi. Näinhän voi päätellä nykyhetken tilanteesta, Jessicahan on sinkku. Mistä hänen aiemmin syntyneet vammansa, jotka vieläkin välillä vaivaavat, ovat syntyneet?

Seeck paljastaa menneisyyden tapahtumia vähän kerrallaan. Vähän kerrallaan etenevät myös monimutkaiseksi rikosvyyhdiksi paisuneet murhatutkimukset. Jännitys tihenee monella suunnalla. Jessican menneisyyden ja nykyhetken rikosten ohella seurataan Jessican esimiehen, Erne Miksonin terveystilaa.

Loppuratkaisu on niin mielikuvituksellinen, ja niin kaukaa haettu, että pelko tulevista painajaisista väistyy. Loppu myös töksähtää niin yllättäen, että minun piti käydä ekirjan puolella lukemassa loppuratkaisu, koska epäilin keskittymiseni herpaantuneen juuri ratkaisevassa kohdassa (ei ollut herpaantunut).

Uskollisen lukijan julkaisuoikeudet on myyty kustantajan mainoksen mukaan 30 maahan. Hienoa, sillä ei sitä tarvitse hävetä vähääkään muiden rinnalla.

Seeck, Max. Uskollinen lukija. Lukija Satu Paavola. Tammi 2019.

Joël Dicker: Stephanie Mailerin katoaminen

Stephanie Mailerin katoaminen on sujuvasti kerrottu, mutta olisi sen voinut toteuttaa lyhyemminkin. Vähän yli 700 sivua meni kyllä yllättävänkin sukkelaan.

Pidin paljon Joël Dickerin vuonna 2014 suomeksi ilmestyneestä Totuus Harry Quebertin tapauksesta, jonka tosin sain luettua vasta viime vuonna. Siksi teki mieli jatkaa tuoreen suomennoksen, Stephanie Mailerin katoamisen kanssa.

Kolme poliisia, Anna, Jerry ja Derek alkavat selvittää toimittajan katoamista Orphean kaupungissa, joka tunnetaan vuodesta 1994 lähtien järjestetystä teatterifestivaalistaan. Tuoreeseen katoamiseen liittyvät olennaisella tavalla tapahtumat festivaalin perustamisvuodelta. Tapahtumien vyyhti paljastuu vähitellen nykyhetkeen sijoittuvien tapahtumien lomassa. Dicker vaihtelee aikatasoja ja näkökulmia rytmikkäästi, mutta siten, että lukija pysyy hyvin mukana. Hän myös harhauttaa lukijaa monta kertaa syyllisten henkilöllisyydestä ennen heidän paljastamistaan. Joidenkin rikosten tekijät käyvät ilmi saman tien.

Jäin pohtimaan Dickerin ratkaisuja eri tekojen tekijöistä ja heidän motiiveistaan. Toisaalta, sehän juuri saattaa olla kirjailijan tarkoitus, eli saada lukija pohtimaan kertomustaan sen sijaan, että sen vain lukisi ajankuluna ja unohtaisi saman tien. Eräänlaisena lukijan härnäämisenä pidän kirjan alussa olevaa luetteloa kirjan tärkeimmistä henkilöistä. Luettelossa on monta vähemmän tärkeää  

tai vain sivuroolissa vilahtavaa henkilöä.

Periaatteessa Dickerin henkilöhahmot ovat aivan ok tyyppejä jokainen, vaikka ohuiksi hahmot jäävätkin. Ainoastaan kirjallisuuslehden päätoimittaja ja hänen rakastajattarensa Dicker on kirjoittanut ääliöiksi.

Kertoahan Dicker kyllä osaa, mutta mielestäni romaanin paisuttelu meni brassailun puolelle, ja kääntyi itseään vastaan. Ryhdyin mielessäni romaania lukiessani kustannustoimittajaksi, ja käytin mielikuvituspunakynää monessa kohtaa.

Dicker, Joël. Stephanie Mailerin katoaminen. (La Disparition de Stephanie Mailer) Suom. Kira Poutanen. Tammi 2019.   716 s.

Walentin Chorell: Kuoleman oppitunti

Ajan hammas on syönyt alun perin vuonna 1947 ilmestynyttä ja suomeksi 58 vuotta sitten kääntynytä Walentin Chorellin jännäriä Kuoleman oppitunti. Selvimmin asia käy selväksi henkilöhahmoista, jotka ovat lähinnä karikatyyrejä. Päähenkilö on lehtori Carrell, vaatimatonta elämää viettävä sinkkumies, joka on saanut kämppäkaverikseen kokeneen majuri Härnemanin.

Tapahtumat sijoittuvat tyttökouluun opettajien ja muun henkilökunnan keskuuteen, oppilailla ei ole roolia. Tapahtuu murha, ja toinenkin, lisäksi on ennalta vihjailuja, lappusia, epämääräistä liikehdintää ja kiihkeitä tunteita.

Kuoleman oppitunti on tuotteliaan Chorellin (1912–1983) kirjallisen uran alkupäästä, ensimmäisiä romaaneja parin runoteoksen jälkeen. Suomenruotsalainen Chorell kirjoitti erityyppisiä romaaneja, käsikirjotuksia, näytelmiä ja kuunnelmia. Hänen kirjojensa pohjalta on tehty myös elokuvia, tietää Wikipedia kertoa.

Kuoleman oppitunti on julkaistu WSOY:n SaPo-sarjassa (47.)

Kirjan löysin talomme kierrätyshyllystä.

Chorell, Walentin. Kuoleman oppitunti. (Lektion för döden) Suom. Eero Ahmavaara. Wsoy SaPo-sarja, 1961.

Leena Lehtolainen: Valapatto

Leena Lehtolainen on hyvässä vireessä. Valapatto on nimeään myöten onnistunut paketti. Romantiikka kehystää somasti nykyhetkessä tapahtuvia jännittäviä ja pelottavia asioita, kun taas menneisyyden möröt kurkkivat kulmien takaa koko ajan, vaikka kuinka yrittäisi olla niitä ajattelematta.

Poliisityö on sivuosassa, kun täysin ilman omaa syytään rikollisten ajojahdin kohteeksi joutunut Tomas ja häntä – itselleenkin yllätykseksi – auttamaan ryhtynyt Aino joutuvat käyttämään kaiken kekseliäisyytensä selviytyäkseen ja selvittääkseen tilanteeseen johtaneet tapahtumat.

Valapatto on väärän valan vannonut tai valanrikkoja, kuten tässä jännärissä sanan merkitys tarkoittaa. Kunnollisen, kunniantuntoiset Aino ja Tomas, molemmat, kokevat olevansa valapattoja. Aino pidemmän aikaa, ja Tomas ei haluaisi alkaa. Teema antaa mukavan omanlaisensa sävyn kertomukseen. Joka tapauksessa he ovat samaa piiloutujien heimoa, ja heidän taustansa sitoo heidät tavalla tai toisella yhteen.

Manipuloinnin mestari puolestaan on Paavo, jonka kaikki luonteenpiirteet eivät ole miellyttäviä, vaikka juuri hänen ansiostaan Tomasin nuoruus ei ollut niin ankea kuin mitä se olisi voinut olla. 

Lehtolainen pyörittelee jossakin kohtaa henkipatto-sanaa, eli lainsuojatonta. Mitä pitää tehdä ollakseen henkipatto, se selviää tarinan edetessä.

Valapatto saattaisi olla tummanpuhuvan synkkä kertomus, mutta Ainon värikäs äiti ja omalaatuinen naapuri ja vuokraisäntä Kreivi muun muassa tuovat valoa ja huumoria, vaikka Ainon äidillä on omat tapansa torjua vaikeita asioita.

Pitkästä aikaa luin kirjaa, jonka lukeminen vei voiton kotiaskareista ja joka lyhensi yöunia, koska en olisi malttanut jättää sitä kesken.

Lehtolainen, Leena. Valapatto. Tammi 2019. 4040 s. Saatu kustantajalta.   

Katarina Wennstam: Jengi

Kiinnostuin Katarina Wennstamista viime kesänä, kun yksin mökillä ollessa kuuntelin Ruotsin radion kanava P1:n henkilöjuttusarjaa (Sommar i P1 tai Winter i P1) podcasteina. Vahvasti naisten oikeuksien takana ja puolesta seisova Wennstam puhuu selkeästi ja mielenkiintoisesti sekä perustelee hyvin väitteensä, hän onkin niin journalisti ja luennoitsija kuin kirjailijakin.

 

Aiemmin en ollut lukenut häneltä mitään, mutta ostin syksyllä kirpparilta edullisesti vastaan tulleen tuoreen (alkuteos on ilmestynyt 2017) pokkarin Gänget. Pokkari pölyttyi hyllyssä ja sieltä se joutaa kirjaston kierrätyskärryyn, koska kirjastosta tuli vastaan upouusi suomennos juuri tästä Jengistä. Aiemmin häneltä on suomennettu jännärit Petturi, Kivisydän, Varjot ja Hämärän tyttö. 

Jengi on luistavasti ja ammattitaidolla kirjoitettu. Henkilöissä on sopivasti särmää, kirjassa on useita rinnakkaisia juonia pääkertomuksen lisäksi. Wennstam avaa vähitellen menneisyydessä tapahtunutta ja nykyhetkessä vie kertomusta eteenpäin näkökulman vaihdoksilla.

Keskeisin teema Jengissä on naisen ehdoton oikeus koskemattomuuteen, oli hän missä tilassa tahansa. Menneisyydessä pahaa tehneet miehet eivät ole läpeensä pahiksia, ja kukin kantaa menneisyyden taakkaa omalla tavallaan. Sivujuonena kulkee yhden päähenkilöistä, Shirinin kokema nettiviha, ja sivuaapa Wennstam väkivaltaisessa parisuhteessa pysyviä naisia.

Wennstam käsittelee tärkeitä asioita siinä ja siinä rajoilla, että julistaminen menee ohi jännityskertomuksen. Teemat uhkaavat peittää jännityskertomuksen. Mutta mielestäni Wennstam kuitenkin onnistuu pitämään rikostarinan, tapetun miehen mysteerin, etualalla.

Pitääpä lukea ihan mielenkiinnosta lisää Katarina Wennstamia, toistavatko aiheet ja kertomusten rakenteet toisiaan, vai osaako hän lähestyä monipuolisesti hänelle niin tärkeitä teemoja. 

Wennstam, Katarina. Jengi (Gänget). Suom. Anja Meripirtti. Otava 2019.