Marjo Liukkonen: Hennalan naismurhat 1918

Sata vuotta sitten, toukokuussa 1918, tapettiin ennätysmäärä suomalaisia naisia Hennalan vankileirillä. Murhatut olivat juuri päättyneen sisällissodan hävinneen puolen eli punaisten edustajia. Marjo Liukkonen on tutkinut historiallisen sosiologian alaan kuuluvassa väitöskirjassaan Hennalan naismurhat 1918 juuri näitä tapahtumia, murhattujen taustoja, arkea leirillä sekä sitä, miten näin laaja naisten joukkomurha oli mahdollista.

Ainakin 200 naista, joiden keski-ikä oli 20 vuoden korvilla, tapettiin Hennalan leirillä.  Iso joukko jopa vain 16-vuotiaita nuoria naisia päätyi joukkohautaan ilman kunnon oikeudenkäyntiä. Liukkonen nimeää heistä 216. Leirillä oli suuri määrä vanhempia naisia, mutta heitä tapettiin suhteessa vähemmän. Voitaisiin puhua myös lastenmurhista, sillä leirillä kuoli hyvin paljon (heidänkään määrää ei tiedetä tarkalleen) imeväisikäisiä ja muita pikkulapsia. Lasten annettiin nääntyä ja sairastua kuoliaiksi.

Sodan aikana ja sen jälkeen tapahtui paljon kauheuksia, joista Liukkosen tutkimat Hennalan tapahtumat ovat vain yksi osa. Silti mielestäni on tärkeää nostaa nämäkin tapahtumat esille, vain sata vuotta tapahtumansa jälkeen. Myöhemmät tapahtumat muualla Euroopassa ovat osoittaneet kuinka helposti raakuuksiin syyllistytään. Tapahtumien esiintuomisella toivottavasti estetään vastaavan tapahtumista.  

Pätevyyteni ei riitä ottamaan kantaa Liukkosen tutkimuksen tasoon, mutta huomautan, että historiantutkijat ovat julkisuudessa (ainakin Helsingin Sanomissa) esittäneet voimakasta kritiikkiä tutkimusta kohtaan. Käsittääkseni ennen kaikkea hänen tutkimusmetodinsa on saanut arvostelua. Tuskin Liukkonen väärää tietoa kertoo: esimerkiksi, hän toteaa ettei tarkkaa lukumäärää Hennalassa murhatuista naisista löydy, mutta että joka tapauksessa leirillä tehtiin Suomen historian suurin naismurha. Liukkonen yhdistelee useita lähteitä ja käyttää myös muistitietoa.

Silmittömään tappamiseen oli monta syytä ja moni syy mahdollisti tappamisen. Liukkonen taustoittaa tutkimustaan mm. Hannah Arendtin, Michel Foucaultin ja Zygmunt Baumanin näkemyksillä mm. vallasta, vihollisen demonisoimisesta ja toiseudesta sekä kurista. Naisvihamielisyys, eugeniikka, kosto ja omaan uraansa pettynyt leirinjohtaja olivat myös murhien taustalla.

Liukkonen, Marjo. Hennalan naismurhat 1918. Vastapaino 2018. Kirjastosta.

Markku Pääskynen: Hyvä ihminen

Markku Pääskysen romaani Hyvä ihminen on alakuloinen ja surullinen, mutta hienosti kerrottu tarina itseään etsivästä nuorukaisesta. Pääskysen kieli on runollista. Tarina etenee päähenkilön kertomana.

Rakku on päähenkilön lempinimi ja hän on kertomuksen hyvä ihminen.  

Rakku ei raportoi lukijalle kaikkea, vaikka hän kirjoittaa päiväkirjaa ylenpalttisen ahkerasti. Lukija saa täyttää aukkopaikat Pääskysen antamilla vihjeillä, kuten esimerkiksi silloin, kun sen kummemmin tarkentamatta Rakku toteaa vanhempiensa vuoropäivinä soittaneen ja kysyneen, että onko kaikki kunnossa.

Vähän yli nelikymppisenä Rakku etsii yhä itseään ja on yhä pahemmin hukassa. ”Todellisella elämälläni ei ole tarinaa. Ei suuntaa, ei viivoja. Vain avara tila jossa minun olisi pitänyt olla, mutta siellä ei ollut ketään. …”

Pääskynen, Markku. Hyvä ihminen. Tammi 2018. 198 s. Kirjastosta.

Gaël Faye: Pienen pieni maa

Lasten ei pitäisi koskaan missään kokea sotaa, mutta yhä vain lapset kokevat järkyttäviä asioita eri puolilla maailmaa. Äärimmäisen surullisen tarinan erään pikkupojan kokemuksista kertoo burundilais-ranskalainen Gaël Faye romaanissaan Pienen pieni maa. Ilmeisen omaelämäkerrallinen tarina on yleismaailmallinen ja siksi tärkeä.

Gabriel, jota Gabyksi kutsutaan, on kymmenvuotias pikkupoika, joka romaanissa kertoo lapsen näkökulman sodan saapumisesta Burundiin ja siitä mitä se aiheutti. Se, että Gaby on kertomassa tarinaansa, on osaltaan sen ansiota, että ranskalaisen isän lapsena hänellä oli mahdollisuus paeta sotaa. Alkuun varakkaiden asuinalueiden etuoikeutetuille lapsille sota oli pelkkä sana, mutta pian sen konkretisoitui heillekin.

Kertomus alkaa oudon tunnelman levitessä Burundiin. Aletaan puhua etnisistä ryhmistä, hutuista ja tutseista, jotka erottaa toisistaan nenistä. Outo tunnelma muuttuu vähitellen yhä väkivaltaisemmaksi ja raaemmaksi, kunnes Gabyn sisarineen on paettava. Ensimmäisen kosketuksensa sotaan Gaby saa jo kolme vuotta aiemmin, kun hänen setänsä menehtyy Ruandan sodassa.

Gaby kohtasi todellisuuden vasta silloin, kun koulussa kaksi poikaa tappeli keskenään, ja muut koululaiset jakautuivat nopeasti kahdeksi joukoksi oman suosikkinsa taakse. ”Saastaiset hutut” sanoi toinen joukko. ”Saastaiset tutsit”, vastasi toinen. Ja jatkuu: … Olin kuin näkönsä takaisin saanut sokea ja aloin ymmärtää eleitä, katseita ja lausumattomia sanoja, jotka olivat aikaisemmin jääneet minulta huomaamatta. Sota loihtii aina vihollisen, ja se tapahtuu huomaamatta. Halusin pysyä puolueettomana, mutta se oli mahdotonta. Olin syntynyt osaksi maan historiaa.

Gabylla on ranskalainen kirjeenvaihtokaveri, mutta toisinaan kirjoittaminen on vaikeaa: Toisinaan ajattelin Laurea, halusin kirjoittaa hänelle, mutten kirjoittanut. En tiennyt, mitä sanoa, kaikki tuntui niin sekavalta. Odotin tilanteen rauhoittumista, jotta voisin kertoa hänelle kaiken pitkässä kirjeessä, joka saisi hänet hymyilemään niin kuin ennen. Mutta sillä hetkellä maa oli zombie, joka asteli kieltään roikottaen louhikossa. Kuolema saattoi korjata kenet tahansa milloin hyvänsä, Se ei enää ollut etäinen ja abstrakti. Sillä oli arkiset kasvot. Sen tajuaminen teki lopun lapsuudesta. Aikuisempana Gaby ymmärtää, että hän ei ole vain maanpakolainen, kuten hän oli ajatellut, vaan hänet oli myös karkotettu lapsuudestaan.

Faye, Gaël. Pienen pieni maa (Petit pays). Suom. Einari Aaltonen. Like 2018. 217 s. Kirjastosta.

Antti Heikkinen: Mummo

Melko mielenkiintoisen sukutarinan kertoo Antti Heikkinen Mummo-romaanissaan. Mummo on Maija, jonka elämäntarina riisiryynejä rouskuttelevasta pikkutytöstä elämän päättymiseen saakka on romaanin kantavia juonia. Maijan elämään liittyy monta sävykästä henkilöä, jotka osuvasti liittyvät myös aikaansa.

Mummo alkaa verisesti. Maijan isä makaa verissään tuvan lattialla naapurin serkun pahoinpitelemänä. Serkku puolestaan saa tuta äidin leipälapion iskun takaraivossaan. Serkusten välit olivat tulehtuneet maariitojen vuoksi, ja oli serkku tuohtunut jostakin muustakin, johon liittyi humalaan juottamista ja häpäisyä. Ehkäpä en avaa juonta tämän enempää.

Minulla oli alkuun vaikeuksia päästä jyvälle romaanin kulloisestakin näkökulmasta, mutta vähitellen kertomus avautui ja vei mennessään.

Heikkinen, Antti. Mummo. WSOY 2017. 303 s. Kirjastosta.

Saara Turunen: Sivuhenkilö

Erikoisen esikoiskirjailijan erikoinen vuosi, näinkin voisi tiivistää Saara Turusen toisen romaanin sisällön. Sivuhenkilössä vahvasti kirjoittajansa oloinen esikoiskirjailija käy läpi tapahtumia vuoden ajan kirjansa ilmestymisen ajoista lähtien. Jonkinlaisesta todentuntuisuudesta huolimatta todelliset tapahtumat voi mielestäni huoletta jättää sivuun, sillä romaani kantaa itsensä hyvin. Huvittava ja vakava kulkevat käsi kädessä ja ne ovat sopivasti tasapainossa.

Romaanihenkilö erottuu massasta. Sinkku, ujo, köyhä ja itsensä ulkopuoliseksi kokeva kirjailijanalku kulkee omia polkujaan siinä missä sisarukset etenevät elämässään perinteisen kaavan mukaan olemalla töissä, menemällä naimisiin ja tekemällä lapsia. Minimalistisesti elävän asunnossa on lähinnä patja, koukku katossa ja pari viherkasvia. Romaanin kertoja suorastaan paisuttelee yksinäisyyttään, vaikka sisarusten, ystävien ja vanhempien tukiverkosto on lähellä.

Toisen romaanin kirjoittaminen, tai kirjoittamisen aloittaminen, on varmastikin yksi suurista kompastuskivistä monille ensimmäisen romaaninsa kirjoittaneille. Nuiviksi tulkittavat arviot esikoiskirjasta eivät kauheasti kannusta ja inspiroi, vaan lähinnä masentavat, sen ymmärtää. Arvioiden asettaminen mittasuhteisiinsa ja sen huomaaminen, että kriitikotkin ovat vain ihmisiä, vie Turusen romaanin päähenkilöltä aikansa. Vaan kyllä se siitä, kun hän oivaltaa: ”Kirjoitan samalla tavalla kuin toisen siskoni poika, joka piirsi isänpäiväkorttiin lehtipuhaltimen, oksasilppurin ja kaksi palohälytintä, asiat jotka merkitsivät hänelle eniten.”

Vuoden kuluessa kirjailija saa kutsuja erilaisiin kekkereihin ja häntä pyydetään esiintymään erilaisiin tilaisuuksiin. Turunen kuvaa osuvalla tavalla sitä esiintymisjännitystä ja niitä osaamattomuuden kokemuksia, joita todennäköisesti useimmat joskus missään esiintymään päässeet kokevat.

Loppuvuodesta kirjailijan elämään tulee iso käänne, kun hän saa tiedon merkittävän kirjallisuuspalkinnon saamisesta. Kutsuja alkaa sadella, sähköposti ja Facebook täyttyvät. Kirjailijan olotila on kuitenkin ristiriitainen: ”Olin tottunut ajattelemaan, että kirjallisuudessa olisi jotakin ylevää ja hienoa, jotakin sellaista, joka singauttaisi ihmisen arjen yläpuolelle, jonnekin sielujen syvyyksiin. Mutta nyt kaikki sellainen on hävinnyt. Minut on ainoastaan singottu tähän junanvaunuun, jossa leijuu kosteista kengistäni kantautunut märän koiran haju.”

 Romaani päättyy valoisiin tunnelmiin.

Turunen, Saara. Sivuhenkilö. Tammi 2018. 236 s. Kirjastosta.