Minulla ei ole omakohtaisia kokemuksia norjalaisista kalatehtaista, mutta varmasti jokaisella lappilaisella vähintään johonkin ikään ehtineillä on joku tuttu, joka siellä on ollut, tai ainakin on kuullut juttuja siellä käyneistä. Oma mielikuvani kalatehdastyöstä on ollut raskasta työtä, hyvä palkka ja raskaat huvit. Tuula Väisäsen kalatehdasromaani Uula-Antin tekohampaat vahvistaa käsitystäni ja vieläkin enemmän: Väisänen vie lukijan mukanaan kokemaan kalatehdasduunarin elämää.
Moni pohjoisen nuori lähti Norjaan kalatehtaiden
kulta-aikana töiden houkuttelemana ja työttömyyden tai opintojen välivuosien
työntämänä. Lähtösyitä saattoi olla muitakin, mutta tuskin kovin moni lähti
mielessään jääminen. Toki osa jäikin, vaikka ihmisiä tuli ja meni.
Väisänen saa henkilöihinsä eloa. He ovat
todentuntuisia, vaikka Väisäsen mukaan mielikuvituksen tuotetta romaanissa
ovatkin, niin tapahtumat kuin ihmiset.
Väisänen kiteyttää olemisen ytimen kohdassa, jossa
normaalista poikkeava ääni – saksofoni – ja Utsjoen ukon lennokas saavat
päähenkilö Lennen pohtimaan näin:
Saksofonin haikeus ja
ukon elämänriemuisa askel sointuivat yhteen; elämä saattoi sattumanvaraisia
palasia yhteen väläyttäen hetkessä väreilevän valoisan kuvan, kirkkaan sirun
elämän sisäisestä mielekkyydestä ja kauneudesta kalanhajuisen, rikkinäisen ja
roskakasoja keräävän kaaoksemme keskellä, jossa välinpitämättömyys,
väliaikaisuuden ja juurettomuuden tunteet saivat meidät lonksumaan ja
tipahtamaan pois raiteiltamme.
Lenne on poikkeuksellinen siinä mielessä, että hän
palaa Norjaan kesätöihin yhä uudestaan, kunnes lopulta elämässä on siirryttävä
uuteen vaiheeseen. Eivätkä kalat ja kalatehtaatkaan ole enää entisellään.
Lievästä epätasaisuudestaan huolimatta mukavasti
kerrottu. Alku oli minulle hankala, olin vähällä jättää lukemisen ensimmäiseen
virkkeeseen: ”Poika näytti enkeliltä, joka tarjosi meille viinaa.”
Väisänen, Tuula. Uula-Antin tekohampaat. Kalatehdasromaani. Atrain&Nord 2019. 239 s. Kirjastosta.
