Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa

 

Iki-ihana aikuisten ja kirjojen ystävien satu. Luin ranskalaisen Jean-Paul Didierlaurentin Lukija aamujunassa -romaanin melko tuoreeltaan sen ilmestyttyä suomeksi kymmenkunta vuotta sitten. Lainasin sen kirjastosta, ja siitä lähtien se on pyörinyt mielessäni. Osittain romaanin innoittamana perustin tämän kirjabloginkin, vaikken silloin romaanista mitään kirjoittanutkaan.  

Kun Lukija aamujunassa tuli vastaan äänikirjapalvelussa, otin sen innoissani kuunteluun. Enkä pettynyt tälläkään kertaan. Itse asiassa en muistanut, kuinka monisäikeinen ja runsas tiiviiseen mittaan kirjoitettu tarina on. Sen absurdi huumori huvitti silloin, ja huvitti nyt.

Jukka Pitkänen sopi hyvin lukemaan tämän Kira Poutasen suomentaman ja Tammen kustantaman pienen romaanin.

Ville Ranta: Kuningas menettää päänsä

 
Hulvaton on ensimmäinen ajatus, joka nousee oululaisen Ville Rannan sarjakuvaromaania Kuningas menettää päänsä lukiessa. 
 

Sarjakuvaromaani on absurdi, hassu, mielikuvituksellinen. Eri aikatasot sekoittuvat sujuvasti, esimerkiksi kuninkaan tyttärillä eli prinsessoilla kännykkä on kädessä lähes koko ajan, ja ratsukot ohittavat autotien. 

Minä en pystynyt ottamaan tätä kovin vakavasti enkä jaksanut pohdiskella kertomuksen syvempiä merkityksiä, vaan huoletta huvitin itseäni päänsä menettävän, vähän reppanan kuninkaan ja hänen läheistensä seurassa.

Ranta, Ville. Kuningas menettää päänsä. WSOY 2018. Kirjastosta.

Antti Leikas: Tonttu

Lyhyesti: Hauska idea ja oivallisesti kirjoitettu on Antti Leikaksen Tonttu. Jännityskertomukseksi luokiteltu tarina on vauhdikas ja jännittävä. Saako tonttu multaa jalkojensa alle? Tuhoutuuko universumi ihmisen ahneuden vuoksi, vai onnistuuko romaanin päähenkilö, kirjailija Antti Leikas, estämään katastrofin? Runsaasti mielikuvitusta ja fiktiota sisältävässä kertomuksessa esiintyy joukko oikeita ihmisiä nimillään, mutta sentään fiktiivisinä hahmoina.

Leikas, Antti. Tonttu. Matka pimeyteen. Siltala 2018. Kirjastosta.

Laura Lindstedt: Oneiron

Laura Lindstedtin Finlandialla palkittu Oneiron pitää lujasti otteessaan, ainakin enimmän aikaa, ja nostattaa monia, pitkään mielessä pyöriviä ajatuksia.

Kertomuksessa seitsemän erilaista naista, eri maista ja kulttuureista, on joutunut yhdessä elämän ja kuoleman jälkeiseen välitilaan, kirjan alaotsikon – Fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista – mukaan. Mielestäni he ovat siinä välitilassa sekunteja ennen kuolemaa, sillä romaanin loppupuolella koetaan itse kunkin kuoleman hetki ja paluu kuolemaa tekeviin kehoihinsa. Joka tapauksessa valkoinen paikka on mitä oudoin, eikä kenelläkään alkuun ole käsitystä siitä, miten he ovat paikkaan joutuneet. Vähitellen itse kunkin kohtalo selviää, ja siinä vaiheessa kertomus kääntyy fantasiasta realistisempaan suuntaan.

Lindstedtin punnittua ja runsasta kieltä lukee mielellään.

”Nyt Ulrike muisti hengittämättömyytensä niin kuin isoäidin syntymäpäivät muistetaan: suihkautetaan korttiin ruusuvettä, laitetaan kortti kirjekuoreen, kiikutetaan kuori lähimpään postilaatikkoon, hyvää syntymäpäivää liebe Bettina!”

Mielestäni Lindstedt kokoaa Oneironissa ovelalla tavalla yhteen seitsemän hyvin erilaista kohtaloa. Lindstedt on tehnyt taustatyönsä hyvin, ja hän ripottelee taitavasti tietoa mitä erilaisimmista aiheista. Tosin minulle iski väliin epäusko, nimittäin että jos tyylilajina on fantasia, niin tarjoileeko Lindstedt lukijalle sen varjolla taitavasti kirjoitettua puppua, vai aivan oikeaa faktaa. Osavastauksen saa kirjan lopusta löytyvästä sitaattien selityksistä ja keskeisistä lähteistä.  Shlomithin juutalaista taustaa Lindstedt innostuu valottamaan perusteellisimmin, jopa turhankin perusteellisesti.  Lidstedt ei ole haudanvakava, esimerkiksi Shlomith tarjoaa aivan uudenlaisen sisällön nälkätaiteilija-käsitteelle!

”Siitä syntyi todella hieno reportaasi. Artikkelissa käytiin läpi Shlomith-Shkhinan tärkeimmät työt, tietysti, kuten teos nimeltä I Shall Fear no Evil Thou Art with Me. Se oli hirveän metakan herättänyt solvausperformanssi vuodelta 1979. Yleisö sai poimia mustalla kankaalla peitetystä pajukorista käsikopelolla antisemitistisiä argumentteja, joita Shlomith oli kirjoittanut mustalla art pen -tussilla valkoisille käsin tehdyille washi-paperilapuille. Yleisöllä oli velvollisuus tulla lukemaan noukkimansa lappusen sisältö Shlomith-Shkhinan eteen, muuten performanssi olisi kuivunut kokoon ja kivulias katarsis olisi jäänyt kokonaan kokematta.

   Shlomith-Shkhina istui puolipukeissa varsin hankalassa asennossa, polvillansa, sataviisikymmentä senttiä korkean joonialaisen pylvään päällä, pylvään jonka kapiteelissa kiertyivät kippuraiset voluutat kuin oinaan sarvet. Omassa Shlomith-Shkhinan päässään hän kantoi suuria ja raskaita pukinsarvia, jotka hän oli itse vuollut, yksinomaan tätä esitystä varten, kuvanveistäjäystävänsä avustuksella amerikanpoppelista. Voiko sitä selvemmin sanoa: Shlomith-Shkhina oli sijaiskärsijä. Hän kärsi koko heimonsa tuskaisan historian edessä. . . . ”

    

Lindstedt, Laura. Oneiron. Teos 2015. Kirjastosta.