Elizabeth Strout: Kaikki on mahdollista

Pidin yhdysvaltalaisen Elizabeth Stroutin romaanista Nimeni on Lucy Barton. Siksipä odotukset olivat korkealla kun sain käteeni tuoreen suomennoksen hänen seuraavasta romaanistaan Kaikki on mahdollista. Aivan yhtä varauksettoman innostunut en ole tästä romaanista kuin edeltäjästään, mutta sanotaanko, että ei huono.

Romaani etenee hypellen henkilöstä toiseen, mutta kokonaisuutena hallitusti. Yhdistävänä tekijänä on edellisen romaanin päähenkilö Lucy Barton ja kaupunki, jossa hän vietti lapsuutensa. Vilahtaapa Lucy itsekin kirjassa.

Romaanin kappaleet ovat novellimaisia, niin paljon henkilöt ja näkökulmat vaihtelevat. Silti romaani on kokonaisuus. Strout kirjoittaa läpi romaanin samaan tyyliin.

Ihmisille sattuu ja tapahtuu kaikenlaista. Kaikki on mahdollista. Elizabeth Strout ei julista amerikkalaisuuden ilosanomaa ja väitä kaiken olevan mahdollista, jos vain on pyrkyä.

Uskon romaanin lukemisen sujuvan, vaikkei olisikaan lukenut Nimeni on Lucy Bartonia, mutta ainakin se herättää uteliaisuutta Kaikki on mahdollista -romaanin edeltäjää kohtaan.

Strout, Elizabeth. Kaikki on mahdollista (Anything is Possible). Suom. Kristiina Rikman. Tammi 2019. Kirjastosta.

Saituri Oulun kaupunginteatterissa

Klassikon tietää siitä, että se toimii yhä. Ranskalaisen Molièren (1622–1673) näytelmistä moni on jäänyt elämään yhä uusina esityksinä. Oulun kaupunginteatteri on ottanut nyt syksyllä 2017 ohjelmistoonsa yhden Molièren tunnetuimmista komedioista, Saiturin. Mielestäni esitys (23.11.2017) on kaikin puolin onnistunut. Esitys rullaa hyvin läpi reilun parituntisen kestonsa.

Näyttelijät tekevät hyvää jälkeä. Kokenut Puntti Valtonen pääroolissa Harpaginina on mainio. Myös Tampereen yliopiston näyttelijätyön laitoksen (Näty) opiskelijat Oliver Kollberg Cléantena, Sara-Maria Heinonen Élisenä, Atte Antikainen Valèrena ja Elina Saarela Mariannena ovat mainioita. On näyttämöllä oululaistakin osaamista, niin ettei sitä pelkästään vierailijavoimin esitetä. Saiturin on ohjannut ja sovittanut Kari-Pekka Toivonen.

Erityisesti pidin Tellervo Syrjäkarin suunnittelemista puvuista, jotka mielestäni olivat juuri sopivan övereitä ja kullekin hahmolle sopivia.

Esityksen piti olla tuoksuton, mutta eikös vain vinosti edessäni istuneesta vanhemmasta rouvasta leijunut tympeä hajuveden tuoksu juuri suuntaani. Rouva oli iäkäs ja hänen seurassaan ollut mies vaikutti vähintäänkin sotaveteraanilta, joten minulla ei riittänyt pokkaa huomauttaa rouvalle tuoksusta. Ehkä hän oli suihkauttanut hajustetta joskus aikaisemmin ja se sitten lemusi yhä. 

Kuvituskuva on otettu käsiohjelman sivulta, mukana myös oma pääsylippu. (Näytöksessä käyty omalla rahalla)