keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

John Williams: Stoner

Amerikkalaisen kirjailijan, yliopisto-opettajan ja tutkijan John Williamsin (1922-1994) romaani Stoner ilmestyi alun perin vuonna 1965 saamatta suurta huomiota. Uusintapainos siitä otettiin vuonna 2003, mutta vasta kun New York Review Books Classics julkaisi sen John McGahernin johdantotekstillä varustettuna se alkoi saada laajempaa huomiota ja kehuja osakseen. Suomeksi Stoner ilmestyi samannimisenä viime vuonna.

Stoner sopii suomalaiseen mentaliteettiin hyvin. Takahikiän lahjakas poika lähetetään köyhistä oloista saamaan oppia yliopistoon. Ujo ja kaupungin tavoista tuntematon nuori mies keskittyy opiskelemaan ja opintojensa ohella tienaamaan raskaassa työssä elantoaan. Pari ystävääkin hän saa opiskelukavereistaan, ja tarinan mollivoittoiseen tunnelmaan sopii että yksi heistä kuolee ensimmäisessä maailmansodassa. On sattumaa ja hyvää tuuria, että Stoner pääsee sisään akateemiseen maailmaan ja luo siellä uran, vaikkakin ehkä vaatimattoman. Ujo ja kömpelö Stoner onnistuu hankkimaan itselleen vaimonkin, vaikka avioliitto osoittautuu katastrofiksi. ”Edithillä ei ollut niin isoa roolia hänen elämässään kuin hän oli joskus toivonut; tuntui suorastaan siltä kuin he olisivat siirtyneet pitkäaikaiseen aselepoon, joka muistutti pattitilannetta. He viettivät suurimman osan elämästään erillään.” Kylmäkiskoinen vaimo käyttää heidän ainoaa lastaan koston välikappaleena ja vieraannuttaa tytärtä isästään sen jälkeen kun Stoner muuttuu radikaalisti löytäessään itsestään ainekset hyväksi opettajaksi. ”Rakkaus kirjallisuutta kohtaan, kieltä kohtaan, mielen ja sydämen arvoituksia kohtaan, rakkaus joka ilmeni kirjainten ja sanojen pienissä, erikoisissa ja yllättävissä yhdistelmissä, niissä jotka painettiin tummimmalla ja kylmimmällä musteella mitä löytyi – tuon rakkauden hän oli kätkenyt kuin se olisi ollut luvatonta ja vaarallista, mutta nyt hän uskaltautui paljastamaan sen aluksi varovasti ja sitten rohkeasti ja lopulta ylpeästi.”

Aidon rakkauden kohtaaminen kestää vain hetken ja suhteen loppuminen särkee Stonerin sydämen. Kaiken lisäksi Stoneria kiusataan ja kampitetaan yliopistolla. Stoner on kuitenkin sisukas, ja koska hän löytää kirjallisuuden opettamisesta intohimonsa ja onnensa, pärjää hän osin nihkeästä työilmapiiristä huolimatta työssään. Kaikki nämä vastoinkäymiset tässä lueteltuna kuulostavat synkkääkin synkemmiltä, mutta Williamsin kertomana Stonerin tarina etenee jouhevasti.

Minuun tämä romaani ei kolahtanut samalla tavalla kuin lukuisiin muihin, ylistäviä arvioita antaneisiin lukijoihin. Mutta minulla on hyvä teoria tähän. Luin samaan aikaan Stonerin kanssa Julio Cortázarin Tuli onkaikki tulet -novellikokoelmaa, ja sen kertomusten yli todellisuuden kurottava tiivis tunnelma sai – väärin perustein – minut odottamaan Stoneriltakin jotakin ankean arkipäivän ylittävää. Kyseessä on samantyyppinen ilmiö kuin jos syö yhdessä kummallisia makuja synnyttäviä ruokia, kuten vaikkapa greippiä ja maitoa, tai mitä niitä yhdistelmiä onkaan.


Williams, John. Stoner. Johdanto John McGahern. (suom. Ilkka Rekiaro) Bazar 2015. 306 s. Kirjastosta. 

maanantai 21. maaliskuuta 2016

Julio Cortázar: Tuli on kaikki tulet

Jos vaikkapa Frank Gehryn arkkitehtuuri on vau-arkkitehtuuria, on puolestaan argentiinalaisen kirjailijan Julio Cortázarin (1914–1984) tuotanto vau-kirjallisuutta. Hänen tyylinsä on omintakeista ja taidokasta. Tuorein suomennos hänen tuotannostaan on novellikokoelma Tuli on kaikki tulet.
  Kahdeksassa kertomuksessa Cortázar vie lukijansa milloin mihinkin paikkaan ja aikaan, usein saman kertomuksen sisällä vaihdellen. Lukijan on syytä olla tarkkana koko ajan, sillä väliin hän vyöryttää tarinaa vaihtaen lennossa kertojaa, jota ei välttämättä esitellä lainkaan vaan jonka roolin saa lukija itse päätellä. Vaikka Cortázarin kerronnassa on surrealistisia piirteitä, on hänen tapansa kertoa kuitenkin niin selkeää, että lukeminen on ainakin näennäisen vaivatonta. Realistiselta vaikuttavat kertomukset ovat usein hyvin mielikuvituksellisia, fantasiaa lähenteleviä ja tunnelmaltaan vahvoja.
   Esimerkkinä arvoituksellisuudesta toimii hyvin kokoelman aloittaja Etelän moottoritie, jossa sunnuntain ruuhkassa liikenne Pariisiin menevällä moottoritiellä alkaa takkuilla ja pysähdellä. Suma ei elävän elämän tapaan purkaudu tunneissa, vaan kestää päiviä ennen kuin matkalaiset pääsevät todella jatkamaan matkaansa. Jumiin joutuneet ihmiset selviytyvät kuka mitenkin, jos ylipäätään selviytyvät. Pysähdyksen syy jää arvoitukseksi. Kertomus sopisi vaikka tähän päivään, ellei Cortázar nimeäisi matkalaisia näiden autojen mukaan Renault Dauphineksi , Caravelleksi, Simca Arianeksi tai Citroen 2CV:ksi.
   Suomentaja Anu Partanen toteaa kirjoittamissaan jälkisanoissa Cortázarin halunneen uudistaa kertomustapaa, ja siinä hän todella onnistui. Tuli on kaikki tulet -kokoelman novellit on kirjoitettu Cortázarin pääteokseksi sanotun ja aivan omanlaisensa romaanin Ruutuhyppelyä (alkuteos 1963, Anu Partasen suomennos 2005) jälkeen.


Cortázar, Julio. Tuli on kaikki tulet (Todos los fuegos el fuego). Suomennos ja jälkisanat Anu Partanen. Teos 2015. Kirjastosta. 

perjantai 18. maaliskuuta 2016

Pierre Lemaitre: Alex

Jännittävä ja yllättävä, siinä parhaat adjektiivit kuvaamaan ranskalaisen Pierre Lemaitren viime vuonna suomeksi ilmestynyttä menestysdekkaria nimeltään Alex.
   Kertomuksessa on paljon surua ja vastenmielisiä tapahtumia, mutta jouhevat juonenkäänteet ja näkökulman vaihdokset sekä vähitellen avautuva tarina pitävät otteessaan.
   Kirjan Alex on nuori ja kaunis nainen, joka vetää miehiä puoleensa. Tapahtumat käynnistyvät kun ohikulkija näkee kuinka naista ensin pahoinpidellään ja sitten raahataan pakettiautoon. Tapausta määrätään tutkimaan ylikomisario Camille Verhoeven, joka on traumatisoitunut vaimonsa kaappauksesta ja surmasta. Camille on lisäksi lyhytkasvuinen, alta puolentoista metrin, joten jo yksistään näistä syistä ylikomisario on kiinnostava hahmo.
   Mielestäni vähemmänkin ruumiita olisi riittänyt, mutta odotan (kirjaston varausjonossa!) silti mielenkiinnolla seuraavaa suomennosta, joka on nimetty ylikomisarion mukaan ja on siis Camille.
   Sekä Alex että Camille on palkittu brittiläisellä The International Dagger -palkinnolla vuoden parhaana ulkomaisena rikosromaanina. Alex vuonna 2013 ja Camille 2015.
   Lemaitre on ilmeisen innostunut kertomaan väkivaltaisesta ja makaaberista ihmisen ruhjomisesta, sillä Alexin tapahtumat nostavat mieleen Lemaitren historialliseksi romaaniksi luokitellun Näkemiin taivaassa, jossa toinen päähenkilö vammautui sodassa kammottavalla tavalla. Näkemiin taivaassa puolestaan on saanut arvostetun Concourt-palkinnon.


Lemaitre, Pierre. Alex. Suom. Sirkka Aulanko. Minerva Kustannus 2015. 404 s. Kirjastosta.

keskiviikko 16. maaliskuuta 2016

Milena Busquets: Tämäkin menee ohi

Voimalause ”tämäkin menee ohi” ei olekaan totta barcelonalaiselle nelikymppiselle Blancalle, joka ikävöi kuollutta äitiään. Espanjalaisen Milena Busquetsin romaanin Tämäkin menee ohi päähenkilö tietää elävänsä ilman äitiään lopun elämäänsä.
   Romaani alkaa äidin hautajaisista, mutta pian Blanca ja sekalainen seurakunta muuta väkeä siirtyy äidiltä perittyyn lomapaikkaan Cadaquésiin. Blanca raportoi ja puhelee ajatuksissaan äidilleen sujuvasti läpi romaanin. Tässä kerronnassa piilee mielestäni romaanin viehätys, kesken (pitkän) kappaleen Blanca siirtyy nykyhetken tapahtumien kuvailusta yks kaks kommentoimaan asioita äidilleen.    
   Blancan elämässä seksi ja miehet näyttelevät isoa roolia ja ne ovat myös kertomuksessa valitettavan keskeisessä osassa. Onnistunut loppu nostaa romaanin ihmissuhdesotkujen suosta. Busquets ripottelee rönsyilevään tekstiinsä osuvia huomioita, tähän tapaan:

”…Paikalla on paljon väkeä. Musiikkia, huumeita siroteltuina pitkin kahta matalaa pöytää, alkoholia ja nahistuneiden hedelmien rippeitä isoissa värikkäissä kulhoissa. Tunnistan joitakin muitakin kylän haaksirikkoisista, kylän ensimmäisiin siirtokuntiin kuuluneiden lapsia, niiden taiteilijoiden ja intellektuellien, joka kuusikymmentäluvulla saapuivat Cadaquésiin ja houkuttelivat sinne puoleensavetäviä ja lahjakkaita ihmisiä, jotka halusivat muuttaa maailman ja ennen muuta pitää hauskaa. Tunnistan heti tuon sukupolven lapset, nuo villi-ihmiset joiden vanhemmat olivat omien vanhempieni tavoin fiksuja, nerokkaita, menestyksekkäitä ja kiireisiä, aikuisia jotka halusivat ehdottomasti että maailma on juhla, heidän juhlansa. Olemme, niin luulen, viimeinen sukupolvi jonka täytyi ponnistella vanhempiensa mielenkiinnon tai huomion saadakseen. Monissa tapauksissa saimme sen vasta kun oli jo liian myöhäistä. Nämä vanhemmat eivät ajatelleet että lapset olivat ihme, vaan este, puolittain riesa. Ja meistä tuli menetetty sukupolvi joka oli täynnä mestarillisia viettelijöitä. Meidän täytyi keksiä paljon kehittyneempiä metodeja vanhempiemme huomion saamiseksi kuin hihasta vetäminen tai itkuun puhkeaminen. Meiltä vaadittiin samaa tasoa kuin aikuisilta, tai ainakin sitä ettemme häirinneet heitä tai puhuneet heille. Kun ensimmäisen kerran näytin sinulle kirjoittamaani ainetta, joka oli saanut koulussa palkinnon – olin varmaan kahdeksanvuotias – sanoit etten saisi näyttää sinulle mitään ennen kuin minulla olisi tuhat sivua kirjoitettuna, sillä sitä vähempi ei ollut vakava yritys…” (s. 177–178)



Busquets, Milena. Tämäkin menee ohi (También esto pasará). Suom. Tarja Härkönen.Otava 2016.196 s. Kirjastosta.

keskiviikko 9. maaliskuuta 2016

Aika muistella

J. P. Pulkkinen: Puhu Eevalle

Kun viisikymppinen Eero saa kuulla syöpänsä levinneen peruuttamattomasti ja elinajan hupenevan, on vielä aikaa tehdä tiliä oman menneisyyden kanssa. Eeron sairaus vaikuttaa myös hänen äitiinsä Eevaan ja aikuiseen tyttäreen Ainoon.
J. P. Pulkkisen uusimman romaanin Puhu Eevalle nykyhetken tapahtumat keskittyvät muutamaan päivään, mutta itse kukin romaanin henkilöistä vaeltaa menneissä ajoissa. Yhden historia kohtaa toisten historiat, mutta kokemukset vaihtelevat, samoin muistot, samastakin tapahtumasta. Eero ajattelee kesken erään tapahtuman muistelemista: ”Kun ihminen kääntyy tarkastelemaan mennyttä, hänen eteensä avautuu sotkuinen joukko eilispäiviä. Niillä on kasvot muistelijaan päin. Jos oikeaa eilistä ei muista, ryhmää on yritettävä lähestyä selkäpuolelta, jotta eiliset eivät säiky ja katoa.” (s. 133)
   Eeron lähestyvä kuolema on koko ajan läsnä. Kuten Eeva ajattelee: ”Kun palaa menneeseen, ajattelee samalla jo tulevaa. Sitä ei ole helppo niellä. Se tarttuu kurkkuun.” (s. 85)
   Pulkkinen onnistuu välttämään tarinassaan liiallisen imelyyden tai synkkyyden. Kaikki ei ole aina mennyt niin kuin olisi toivottu, mutta katkeruuteen ei upota.  Henkilöt ovat yksilöitä kiinnostuksineen, heikkouksineen ja muine piirteineen.

Pulkkinen, J. P. Puhu Eevalle. Teos 2016. 213 s. Kirjastosta.

maanantai 7. maaliskuuta 2016

Ida Simons: Tyhmä neitsyt


Sattumalla oli osuutensa siihen, että hollantilaisen Ida Simonsin alkujaan vuonna 1959 ilmestyneen esikoisromaanin voi nyt lukea tuoreena suomennoksena. Hollantilaisen kustantajan kerrotaan löytäneen tämän unohduksiin painuneen teoksen äitinsä kirjahyllystä, ja hän päätti julkaista sen uudelleen pari vuotta sitten. Tällä kertaa kirjan suosio oli suurta, ja se myös käännettiin useille kielille, suomeksi hollantilaisen kirjallisuussäätiö Nederlands letterenfondsin tukemana.
   Romaanin päähenkilö on 12-vuotias lahjakas pianisti Gittel, jonka elämä liikkuu Haagin, Antwerpenin ja Berliinin välillä, kohtuullisen pienissä ympyröissä. Kirjan tarina on Gittelin kasvukertomus lapsellisesta, naiivista tytöstä, jota aikuiset nykykielellä sanottuna vedättävät, jopa niin, että hän toimillaan suututtaa yhden hyväntekijöistään perusteellisesti.
   Tyhmä neitsyt on kestänyt aikaa hyvin ja se on ansainnut suomennoksensa. Perhe- ja sukulaisuussuhteet sekä raha ja sen puute teemoittavat mielenkiintoiseen 1920–30-luvun aikakauteen ja juutalaisyhteisöön sijoittuvaa kertomusta.



Simons, Ida. (Tyhmä neitsyt Een dwaze maagd). Suom. Sanna van Leeuwen. Gummerus 2015. 190 s. Kirjastosta.

perjantai 4. maaliskuuta 2016

Sakari Kännö: Sopulikaupunki

Olin etukäteen lujasti päättänyt olla ostamatta mitään kirjaston poistomyynnistä. Silti silmäilin huolellisesti koko tarjonnan ja selasin muutamia kirjoja. Kun Sakari Kännön Sopulikaupungista (2007) pisti silmään sana Tammikämppä, jäin lukemaan pidemmäksi aikaa ja lopulta päädyin ostamaan sen sopivaan yhden euron hintaan. Olen kerran yöpynyt Tammikämpällä, 80-luvulla, ja muistin Kännön kuvailemat maisemat Lokan tekoaltaalta ja Luirojoelta. Tekoaltaalla oli omalla reissullani jo vähemmän turvelauttoja tai kannokoita kuin mitä oli Kännön käydessä siellä tutkimassa tuoreen tekoaltaan vaikutuksia kalastoon, mutta erämaatunnelma oli sama.
   Kännö työskenteli 70-luvun alkupuolelta lähtien parikymmentä vuotta biologina Lapin vesi- ja ympäristöpiirissä (nykyisin Ely-keskusta) Rovaniemellä. Työ vei kalabiologia ympäri Lappia, jokien latvavesille saakka, ja joskus pidemmäksikin ajaksi. Näistä omakohtaisista kokemuksista Kännö kokosi tarinakokoelman Sopulikaupunki, jonka alaotsikkona on Lastuja Luirolta. Luirojoki on kirjan keskiössä, mutta kirjan tarinoissa liikutaan muuallakin Lapissa.
   Ihmisille sattuu ja tapahtuu kaikenlaista, joka Kännön tapaan kerrottuna on yleensä enemmän hupaisaa kuin rankkaa tai ikävää, vaikka tosielämässä on tapahtumahetkellä saattanut nauru olla kaukana. Työssään Kännö sai dokumentoida ihmisen toimien ikäviä vaikutuksia luontoon, etenkin vesirakentamisen vaikutuksia. (Vaikka Lapin isojen tekoaltaiden pahimmat ympäristövaikutukset ovat tasaantuneet, on alkuperäinen luonto ja monet alkuperäiset lajit tuhottu kokonaan.)

”Ja me kampasimme kadonneita tammukoita esiin joesta, johon sentään olivat aikoinaan nousseet kymmenkiloiset lohet; harvoin ihan Karapuljuun asti, mutta ei pääsylle silloin estettä ollut.
Jos evääksi otettu kasvatuskala täällä pikkuisen nolotti, häpeä kuului voimayhtiölle.”

Kännö kertoilee myös herkkuhetkistä erämaassa. Lyhyempi reissu saattaa mennä lenkkimakkaralla, mutta yleensä työmatkalaiset ovat varustautuneet vähintään lettutarvikkeilla.
   Napakan kirjan lukaisi nopeaan, mutta mieleen jäivät pitkäksi aikaa tulilla vietetyt hetket.
   Sakari Kännön (s. 1941) tunnetuin kirja on vuonna 1992 ilmestynyt dokumenttiromaani Mosku, joka kertoo legendaarisesta itälappilaisesta poronomistaja Aleksi Hihnavaarasta eli Moskusta ja jääkärikapteeni Kurt Matti Walleniuksesta.


Kännö, Sakari. Sopulikaupunki. Lastuja Luirolta. Wsoy 2007. 185 s. 

tiistai 1. maaliskuuta 2016

Valloittavat lajit

On haitallisia ja harmittomia vieraslajeja. Jollekin alueelle vieraita lajeja eivät ole vain kasvit tai nisäkkäät, vieraslaji voi olla vaikkapa viljelykasveille tuhoisia tauteja aiheuttava virus.
   Korkeasaaren eläintarhan entinen johtaja Seppo Turunen tarttuu ajankohtaiseen ja vakavaankin aiheeseen yleistajuisella lähestymistavalla. Hän kertoo viime vuonna ilmestyneessä kirjassa Valloittavat lajit, mistä on kysymys kun puhutaan tulokas- tai vieraslajeista, muinaistulokkaista tai alkuperäisistä lajeista, taikka lajin invasiivisuudesta. Usein hän löytää esimerkin omasta puutarhastaan. Kertoilevaan tyyliin sopii poukkoilu paikasta toiseen ja omien, toki perusteltujen, mielipiteiden esittely.
   ”Vieraslajikysymykset ovat kiistanalaisia ja alttiita tulkinnoille. Suojelualalla tulkinnat kallistuvat varmuuden vuoksi usein haitallisuutta korostavaan suuntaan.” Turunen ei ole yhtä tiukka kaikkia vieraslajeja kohtaan. Hän käyttää yhtenä esimerkkinä isotuomipihlajaa, joka on vieraslaji ja määritelty haitalliseksi, koska se voi luonnossa kilpailla alkuperäisten kasvien kanssa. Turusen mukaan ei kuitenkaan ole helppoa määritellä millainen kilpailu oleellisesti haittaisi alkuperäisten, uhanalaisten lajien menestymistä tai heikentäisi ekosysteemien toimintaa (s. 188–9). Kommentti kuvastaa hyvin Turusen suhtautumista vieraslajeihin. Maapallo on kutistunut, ihmisen toimilla on vaikutettu ja vaikutetaan globaalilla tasolla. Lajeja siirtyy ja niitä siirretään, osa on tehokkaampia syrjimään alkuperäislajistoa, mutta ajan mittaan tulokkaasta voi tulla alkuperäisluontoa rikastuttava laji tai sille kehittyy luontaisia vihollisia, jotka rajoittavat sen leviämistä.
   Suomen pohjoinen sijainti auttaa etenkin vieraslajiperennojen hallinnassa. Turusen mukaan vieraslajien keskittymässä, pääkaupunkiseudulla, on asiaa harrastamattomilla vaikea löytää haitallisiksi nimettyjen kasvien keskittymiä. Jättipalsamia, tai komealupiinia Turunen ei ottaisi kotipuutarhaansa, vaikka pitemmän ajan kokemukset lupiinista puuttuvatkin.
   Kirjan lopussa on liitetty luettelot Suomen ja maailman haitallisimmista vieraslajeista. Suomen haitallisista vieraslajeista suurimman ryhmän muodostavat etenkin viljelykasveille tauteja aiheuttavat sienet ja mikrobit.
   Maia Raitanen on taiteillut kirjaan havainnollisia kuvia. Lukemisen tueksi hain kuitenkin kirjahyllystäni Mirjami Tran Minhin, Sanna Laaka-Lindbergin ja Leo Junnikan toimittaman Lomakasvion (Moreeni 2. painos 2014), ja katsoin, miltä Kanarian saarilla tavattavat monet tunnetut maailmanvalloittajat, kuten pensastupakka, öljypuu tai meelia näyttävät. Turusen mukaan turistien suosimista kohteista erityisesti Tereriffa ja Gran Canaria ovat vieraslajeja opiskeleville eräänlaisia aarreaittoja.

Turunen Seppo & Raitanen Maia. Valloittavat lajit. Tulokkaat ja vieraslajit tulimuurahaisista jättipalsamiin. Into 2015. 320 s. Kirjastosta.