Annie Ernaux: Vuodet

Yksilön elämäntarina peilaa yhteiskunnan kehitystä ja maailman muuttumista ainutlaatuisella ja upealla tavalla ranskalaisen Annie Ernaux’n romaanissa Vuodet. Kirja on ”imperfektissä virtaava kertomus, johon nykyhetki vähitellen uppoaa elämän viimeistä kuvaa myöten.”

”Aika ajoin virtaus pysähtyy valokuviin ja filminpätkiin, joiden kautta tavoitetaan hänen perättäiset fyysiset olomuotonsa ja sosiaalinen asemansa – ne keskeyttävät muistelun ja samalla selostavat hänen elämäänsä, sitä mikä teki hänestä erityisen, ei yksittäisten ulkoisten seikkojen takia (sosiaalinen nousu, ammatti) eikä sisäisten seikkojen takia (ajatukset ja toiveet, halu kirjoittaa) vaan siksi että niistä muodostuu kokonaisuus, joka on jokaisella ihmisellä ainutkertainen.”

”Hän käyttää sitä mitä maailma on iskostanut häneen ja aikalaisiin ja kuvaa yhteistä aikaa, joka on liukunut kaukaisesta menneisyydestä nykypäivään – ja pyrkii siten tavoittamaan kollektiivisen muistikuvan yksilön muistikuvasta lähtien ja ilmaisemaan historian kokemuksellista ulottuvuutta.”

Kerrontaa rytmittävät valokuvat, joista ensimmäisessä kertojamme on pulleana vauvana, noin vuodelta 1941. Eletään vielä sotavuosia, mutta pian jo sodanjälkeisiä vuosia. Pikkutytöstä kasvaa koululainen. Maailma muuttuu, ja tavat sen mukana. Ihminen kasvaa.

Toinen kerronnan lomassa toistuvat asiat ovat luettelot, joiden välimerkittömyyttä ei äänikirjasta huomaa, toisin kuin kirjaversiossa. Luettelot ovat muistamisen luetteloita, yksilön, ja yhteisiä kollektiivisen muistamisen luetteloita.

Kun henkilö vanhenee, hänen käsityksensä ajasta muuttuu, hänen sijainnistaan ajassa. ”Sitä mukaa kuin hänen aikansa objektiivisessa mielessä vähenee, se samalla jatkuvasti laajenee, koska se ulottuu syntymän ja kuoleman tuolle puolen, kun hän ajattelee, että kolmenkymmenen tai neljänkymmenen vuoden kuluttua hänestä sanotaan, että hän koki Algerian sodan, niin kuin hänen isoisovanhemmistaan sanottiin ”he näkivät vuoden 1870 sodan”.

Ja lopulta. ”Silmänräpäyksessä kaikki katoaa. Kehdosta saakka kerrytetty sanasto häviää kuolinvuoteella. Tulee hiljaisuus, jota yksikään sana ei kuvaa. Auki jääneestä suusta ei kuulu mitään. Ei minä eikä minua. Kieli sanoittaa maailmaa edelleen. Olemme juhlien pöytäkeskusteluissa enää pelkkä nimi, yhä kasvottomampi, kunnes häviämme kaukaisen sukupolven nimettömään väenpaljouteen.”

Annie Ernaux kirjoittaa me-muodossa ja passiivissa, koska kirja hänen sanojensa mukaan on eräänlainen persoonaton omaelämäkerta, ikään kuin olisi hänen vuoronsa raportoida entisistä ajoista.

Suvun kertomus ja yhteiskunnallinen kertomus ovat yksi ja sama asia. Henkilön ja yhteiskunnallinen kertomus ovat yksi ja sama asia.

 Ernaux, Annie. Vuodet (Les années). Suom. Lotta Toivanen. Gummerus 2021. 

Jarmo Huhtala: Rakkatammukoita ja Lapin taikaa

Päästä pohjoiseen luontoon, kauas asutuksista ja maanteistä, vesille, näkemään ja kokemaan vaikkapa harjusten elämää läheltä, se on ylellisyyttä ja etuoikeutettu on hän, joka työnsä vuoksi pääsee tuon kokemaan. Rovaniemeläinen Jarmo Huhtala osaa viedä lukijansa mukanaan pohjoisen vesille kaloja narraamaan ja siinä sivussa tekemään vähän palkkatöitä, kuten esimerkiksi etsimään jokihelmisimpukoita.

Rakkatammukoita ja Lapin taikaa -kirjassaan Huhtala muistelee mukavalla tavalla mm. ensimmäistä kalareissuaan Pohjois-Ruotsiin ja työreissuja Käsivarren Lappiin. Matkanteon ja kalastelun kuvausten lomassa Huhtala kommentoi vaikkapa retkeilijöiden tapaa jättää roskia leiripaikoille tai valtakunnan ympäristöpolitiikan tilaa. Kalakaverukset Jarmo ja Marko myös kohtaavat reissuillaan monenlaisia kulkijoita. Kertomuskokoelman päättävä ja sille nimen antanut Rakkatammukoita ja Lapin taikaa on erityisen hieno kuvaus enon rakkatammukkapaikan löytämisestä ja perinteen jatkumisesta.

Huhtala kertoo jouhevasti, mutta vielä paremmaksi teksti olisi tullut jos esilukija olisi käynyt tekstin läpi tuorein silmin. Kaipasin pientä viilausta välimerkkeihin ja lauserakenteisiin.

Todettakoon, että tunnen kirjoittajan aiempien töitteni kautta.

Huhtala, Jarmo. Rakkatammukoita ja Lapin taikaa. Kustannus HD 2017. Kirjastosta.

Korpela, Pentti: Pakana pyhiinvaelluksella

 Itsekin pohjoisen ihmisenä ja usein Espanjassa käyneenä minua kiinnosti kemiläisen Pentti Korpelan vaellus Pohjois-Espanjan suositulla pyhiinvaellusreitillä, ja siksi tartuin kirjastossa törmäämääni kirjaan Pakana pyhiinvaelluksella.

Matkaan uskonnottomaksi tunnustautuvan Korpelan sai kiinnostus Espanjan vanhaan arkkitehtuuriin, luontoon, kulttuuriin ja historiaan sekä, hänen omien sanojensa mukaan, oma henkisyys.

Kirja on seikkaperäinen kertomus matkan eri vaiheista. Välillä Korpela ripottelee nippelitietoa kohteesta tai jostakin yleisemmästä aiheesta. Turhanpäiväisyyksien karsinta ja muutenkin tiivistäminen olisi tehnyt luettavuuden kannalta terää.

Joka tapauksessa käy ilmi, että yksinään vaeltaja viihtyy yksin. Etenkin majapaikoissa ainoana vieraana oleminen on luksusta ja kanssamatkustajista kuorsaajat ovat viheliäisiä (ihmettelen, etteivät korvatulpat kuuluneet Korpelan matkavarustuksiin). Vaeltaja kohtaa ison joukon erilaisia ihmisiä, ja heidät hän kuvaa mielestäni onnistuneesti.

Reitin vaeltaminen on joka tapauksessa hatunnoston arvoinen suoritus, eikä jokaisesta reitin kulkeneesta ole kirjoittamaan kokemuksistaan kirjaa.

Korpela, Pentti: Pakana pyhiinvaelluksella. Kuusi viikkoa Jaakopintiellä. Nordbooks 2017. 318 s. 16 kuvasivua. Kirjastosta.

Helen Macdonald: H niin kuin haukka

En hyväksy haukkojen vangitsemista ja kouluttamista metsästämään ihmisen tarpeisiin, mutta oma mielipiteeni jää sivuun Helen Macdonaldin omaelämäkerrallista H niin kuin haukka -kirjaa lukiessa. Taitava ja omintakeinen kerronta vie mukanaan. Olen vaikuttunut – siitä mitä Macdonald kertoo ja miten hän kertoo.

Kirjassa Helen Macdonald painii isänsä äkillisen kuoleman aiheuttamaa järkytyksen, surun ja masennuksen kanssa. Samaan aikaan hänellä on elämässään muitakin vaikeuksia. Elämässä edes jollakin tavalla hänet pitää kiinni Mabel-haukka, jota hän kasvattaa metsästyshaukaksi. Kautta kirjan mukana seuraa T. H. White ja hänen kirjoittamansa kirja The Goshawk.

Kanahaukan ottaminen kasvatettavaksi ollut mikään tyhjästä ja äkkiä syntynyt päähänpisto, sillä Macdonald on ollut pikkutytöstä lähtien innostunut petolinnuista ja mm. työskennellyt petolintuhoitolassa. Ensimmäisen koulutetun kanahaukkansa hän näki kaksitoistavuotiaana. Ja kun sureva Helen alkaa nähdä toistuvasti unia kanahaukasta, tulee linnun hankkimisesta hänelle välttämättömyys.

H niin kuin haukka ei ole vain kertomus kanahaukan kasvattamisesta, Helenin surutyöstä ja vähittäisestä toipumisesta, vaan paljon muutakin. Kuten esimerkiksi monipuolinen henkilökuva omalaatuisesta Terence Hanbury Whitestä tai kuvaus brittiläisen haukkametsästyksen kulttuurihistoriasta.

Mielestäni yksi hienoimmista kohtauksista kirjassa on kuvaus Helenin ja haukan lauantaisesta vierailusta collegen rehtorin lounaskutsuilla:

Ja nyt haukka siis syö, keskustelu jatkuu, auringonpaiste lankeaa vaaleina laikkuina ikivanhoille seinille, räystäspääskyjen viserrys kantautuu yläpuolelta, aivan kuin sormenpäät pyyhkäisivät jossakin kaukana lasia, ja minä nautin tästä kaikesta. Miten kaunista täällä onkaan, ajattelen, ja miten kertakaikkisen uskomatonta, että olen ylipäänsä päässyt tänne, valtion koulun kasvatti, jonka vanhemmat eivät ole opiskelleet yliopistossa ja joille Cambridge on herrojen ja vakoojien mystinen pesäpaikka.

   ”Olet varmasti vakooja”, isällä oli tapana sanoa minulle. ”Ihan varmasti.” Hän oli katsellut, miten hiiviskelin lapsena kiikarin kanssa, piileskelin tuntikausia pensaikossa ja puissa. Olin näkymätön tyttö, kuin luotu viettämään salaista elämää.

   ”Enkä ole, en todellakaan”, sanoin varmaan sadannen kerran. ”En minä ole!”

   ”Niinhän sinä tietysti väittäisit.” Ja isällä oli tapana nauraa ilahtuneesti, koska en saanut häntä millään uskomaan muuta.

   ”Isä, olen siellä töissä”, minä sanoin silmiäni pyöräyttäen. ”Opetan ihmisille englantia ja tieteenhistoriaa. Istun kirjastossa, luen kirjoja, teen tutkimustyötä. Siinä kaikki. En ole mikään John le Carrén kirjan hahmo.”

   ”Mutta voisit olla”, isä sanoi painottaen voisit-sanaa, eikä se ollut pelkkää vitsailua.

   Isä oli nauttinut ajatuksesta, että voisin olla vakooja, sillä sellaista elämää hän ymmärsi, olihan se vain hiuskarvan päässä hänen omastaan.

Macdonald, Helen. H niin kuin haukka (H is for Hawk). Suom. Irmeli Ruuska. Gummerus 2016. 376 s. Kirjastosta.

Sakari Kännö: Sopulikaupunki

Olin etukäteen lujasti päättänyt olla ostamatta mitään kirjaston poistomyynnistä. Silti silmäilin huolellisesti koko tarjonnan ja selasin muutamia kirjoja. Kun Sakari Kännön Sopulikaupungista (2007) pisti silmään sana Tammikämppä, jäin lukemaan pidemmäksi aikaa ja lopulta päädyin ostamaan sen sopivaan yhden euron hintaan. Olen kerran yöpynyt Tammikämpällä, 80-luvulla, ja muistin Kännön kuvailemat maisemat Lokan tekoaltaalta ja Luirojoelta. Tekoaltaalla oli omalla reissullani jo vähemmän turvelauttoja tai kannokoita kuin mitä oli Kännön käydessä siellä tutkimassa tuoreen tekoaltaan vaikutuksia kalastoon, mutta erämaatunnelma oli sama.

   Kännö työskenteli 70-luvun alkupuolelta lähtien parikymmentä vuotta biologina Lapin vesi- ja ympäristöpiirissä (nykyisin Ely-keskusta) Rovaniemellä. Työ vei kalabiologia ympäri Lappia, jokien latvavesille saakka, ja joskus pidemmäksikin ajaksi. Näistä omakohtaisista kokemuksista Kännö kokosi tarinakokoelman Sopulikaupunki, jonka alaotsikkona on Lastuja Luirolta. Luirojoki on kirjan keskiössä, mutta kirjan tarinoissa liikutaan muuallakin Lapissa.

   Ihmisille sattuu ja tapahtuu kaikenlaista, joka Kännön tapaan kerrottuna on yleensä enemmän hupaisaa kuin rankkaa tai ikävää, vaikka tosielämässä on tapahtumahetkellä saattanut nauru olla kaukana. Työssään Kännö sai dokumentoida ihmisen toimien ikäviä vaikutuksia luontoon, etenkin vesirakentamisen vaikutuksia. (Vaikka Lapin isojen tekoaltaiden pahimmat ympäristövaikutukset ovat tasaantuneet, on alkuperäinen luonto ja monet alkuperäiset lajit tuhottu kokonaan.)

”Ja me kampasimme kadonneita tammukoita esiin joesta, johon sentään olivat aikoinaan nousseet kymmenkiloiset lohet; harvoin ihan Karapuljuun asti, mutta ei pääsylle silloin estettä ollut.

Jos evääksi otettu kasvatuskala täällä pikkuisen nolotti, häpeä kuului voimayhtiölle.”

Kännö kertoilee myös herkkuhetkistä erämaassa. Lyhyempi reissu saattaa mennä lenkkimakkaralla, mutta yleensä työmatkalaiset ovat varustautuneet vähintään lettutarvikkeilla.

   Napakan kirjan lukaisi nopeaan, mutta mieleen jäivät pitkäksi aikaa tulilla vietetyt hetket.

   Sakari Kännön (s. 1941) tunnetuin kirja on vuonna 1992 ilmestynyt dokumenttiromaani Mosku, joka kertoo legendaarisesta itälappilaisesta poronomistaja Aleksi Hihnavaarasta eli Moskusta ja jääkärikapteeni Kurt Matti Walleniuksesta.

Kännö, Sakari. Sopulikaupunki. Lastuja Luirolta. Wsoy 2007. 185 s. 

Yhteistyöyrityksiä ja sattumuksia

Ilkka Taipale (s. 1942) kertoo viime vuoden lopulla ilmestyneen kirjansa Venäjä mon amour esipuheessaan saaneensa tarpeeksi lehdistön yksinomaan kielteisestä Venäjä-kirjoittelusta. Kirjassaan hän kannustaa suomalaisia hankkimaan venäläisiä ystäviä ja kertoo itse lukuisia esimerkkejä.

Taitavana tarinankertojana Ilkka Taipale kertoilee jouhevasti ja usein hieman humoristisesti tapaamistaan ihmisistä, kokemuksistaan vaikkapa venäläisessä mielisairaalassa tai venäläisen byrokratian kanssa, puhumattakaan suomalaisten toimijoiden haluttomuudesta ja osaamattomuudesta tehdä yhteistyötä venäläisten yhteistyökumppaneiden kanssa. Tarinat rönsyilevät ja sinkoilevat paikasta toiseen vain suurin piirtein kronologiaa noudattaen.

Taipale on lääkärinä, entisenä demareiden kansanedustajana ja kansalaisaktivistina ollut eri tavoin yhteydessä venäläisiin ihmisiin ja organisaatioihin. Hänellä on myös sukujuuria Venäjällä. Lukemattomien matkojensa ansiosta hänellä on näkemystä naapurimaastamme, sekä Neuvostoliiton ajoilta että nyky-Venjältä.

Aika ei tunnu koskaan olevan kypsä rakentavaan yhteistoimintaan, eikä useinkaan suurin syy piile venäläisissä.

Taipaleen kanssa ei tarvitse kaikesta olla samaa mieltä, mutta kirjassaan hän tuo hauskasti kerrotuilla omakohtaisilla kokemuksillaan virkistävän puheenvuoron Venäjä-keskusteluihin.

Ilkka Taipale. Venäjä mon amour. Into Kustannus Oy 2015. 287 s. Kirjastosta.