Nina Wähä: Testamente

Yli seitsemäntoista tunnin kuuntelu-urakan jälkeen jäin miettimään mitä jäi mieleen ruotsalaisen Nina Wähän viime vuonna ilmestyneestä romaanista Testamente, joka ilmestyi suomeksi tänä vuonna nimellä Perintö. Mikäli ruotsalaisilla on ollut ennakkoluuloja suomalaisista köyhinä, synkkänä ja omituisena sakkina, saattaa romaani vahvistaa niitä entisestään. Perinnön voi lukea myös kasvutarinana, kertomuksena sisaruudesta ja sisarten yksilöllisyydestä, perimän ja ympäristön vaikutuksesta kasvuun, perheväkivallasta, sisaruussuhteista ja vieläpä esimerkkinä sukupolvet ylittävästä sukupuolten välisestä epätasa-arvosta.

Testamentti kertoo tornionjokilaaksolaisesta Toimin perheestä, jossa isä Pentin ja äiti Siirin lisäksi on kaikkiaan neljätoista lasta. Elossa lapsia on kaksitoista. Eikä perhe suinkaan ole lestadiolainen, vaikka isän suvussa sitä onkin, pois se heistä! Jokainen pääsee vuorollaan ääneen tai tulee kuvatuksi, kuka syvällisemmin, kuka vähän pintapuolisemmin. Pentin tausta on pian kerrottu, mutta Siirin lapsuus rajantakaisessa Karjalassa ja evakkomatka tulevat kerrotuiksi perusteellisemmin, ehkä turhankin perusteellisesti.

Vaikka henkilömäärä on suuri ja kertomus polveilee, saa kokonaisuudesta melko hyvin selkoa Wähän selkeän tyylin ansiosta. Wähän kertomatyyli myös pitää lukijan tai kuuntelijan otteessaan. Mitä sitten tapahtuu? Minkälainen henkilö seuraava kohde on? Kuka teki ja mitä? Luin vasta jälkeenpäin, että romaanin taustalla ovat Wähän lapsuudessa kuulemat sukutarinat. Ilmakos romaania oli mukava kuunnella. Vain yhden kohdan kelasin yli, ja se oli Kulta-lehmän kohtalo. Vaikka romaani ei olekaan mikään selkokielinen, pysyin ruotsin harrastelijana hyvin kärryillä.

Romaani on siis alun perin kirjoitettu ruotsiksi, ja jos jotakin jäi kaipaamaan, niin alueelle tyypillistä murretta. Toisaalta yleiskielisyys korostaa henkilöiden ja tarinan universaalia luonnetta.

Sisarusten ikähaitari on luonnollisesti suuri. Minulla teki välillä vaikeuksia pysyä ajan tasalla menneestä tai romaanin nykyhetkestä (1980-luvun alku) puhuttaessa. Huvittavana yksityiskohtana panin merkille, että lasten nimet eivät noudattaneet välttämättä kunkin lapsen syntymän ajan suosikkinimiä, ja sekin osaltaan hämärsi aikakäsitystä minulle.

Joistakin puutteistaan huolimatta romaani on lukemisen – tai kuuntelemisen – arvoinen.

Wähä, Nina. Testamente. Norstedts 2019, äänikirja, lukija Nina Wähä. (Suomeksi Perintö (suom. Sanna Manninen) WSOY 2020).

 

 

 

Alexander McCall Smith: The Second Worst Restaurant in France

Kirjaston Libby-palvelun tarjontaa selatessa törmäsin Alexander McCall Smithin tuoreeseen kirjaan The Second Worst Restaurant in France vuodelta 2019. Kansikuvan ja nimen perusteella se vaikutti vauhdikkaalta, humoristiselta ja kulinaristiselta elämykseltä. Odotukset eivät täysin täyttyneet, vaikka sujuvasti kerrottu pieni tarina olikin kyseessä.

Skotlantilainen Alexander McCall Smith tunnetaan erityisesti televisioidusta ja suomennetuista Mma Ramotswe tutkii -sarjastaan, mutta hän on edelleen, vähän yli 70-vuotiaana, tuottelias kirjailija. Hän on Wikipedian mukaan kirjoittanut tai toimittanut ainakin 60 teosta, romaaneja, novelleja, lastenkirjoja ja työuransa erikoisaloihin kuuluvien oikeuslääketieteen ja bioetiikan alalta.

Mma Ramotswe tutkii -sarjan lisäksi McCall Smith on kirjottanut useita romaanisarjoja, joista olen lukenut The Sunday Philosophy Club -kirjoja, viimeisimpänä The Charming Quirks of Others. The Second Worst Restaurant in France on sekin englanninkielisen Wikipedian mukaan osa sarjaa, toinen Paul Stuart -sarjan romaaneista.

McCall Smith on siis sujuva kertoja, mutta ainakin tällä kertaa teemat jäävät pinnallisiksi sipaisuiksi. Ruokafilosofiaa on ripoteltu mausteeksi, kirjoittaahan päähenkilö aiheeseen liittyvää kirjaa. Henkilöt jäävät ohuiksi ja tapahtumat köykäisesti kerrotuiksi. McCall Smithin tyyli ei tosin olekaan syväluotaava, vaan hän tuottaa ei-aivan-niin-pinnallista viihdettä. Eikä neljän–viiden kirjan vuositahdilla kovin perusteellista jälkeä saakaan aikaan.

 McCall Smith, Alexander. The Second Worst Restaurant in France. Polygon 2019. e-kirja-

Tuula Väisänen: Uula-Antin tekohampaat

Minulla ei ole omakohtaisia kokemuksia norjalaisista kalatehtaista, mutta varmasti jokaisella lappilaisella vähintään johonkin ikään ehtineillä on joku tuttu, joka siellä on ollut, tai ainakin on kuullut juttuja siellä käyneistä. Oma mielikuvani kalatehdastyöstä on ollut raskasta työtä, hyvä palkka ja raskaat huvit. Tuula Väisäsen kalatehdasromaani Uula-Antin tekohampaat vahvistaa käsitystäni ja vieläkin enemmän: Väisänen vie lukijan mukanaan kokemaan kalatehdasduunarin elämää.

Moni pohjoisen nuori lähti Norjaan kalatehtaiden kulta-aikana töiden houkuttelemana ja työttömyyden tai opintojen välivuosien työntämänä. Lähtösyitä saattoi olla muitakin, mutta tuskin kovin moni lähti mielessään jääminen. Toki osa jäikin, vaikka ihmisiä tuli ja meni.

Väisänen saa henkilöihinsä eloa. He ovat todentuntuisia, vaikka Väisäsen mukaan mielikuvituksen tuotetta romaanissa ovatkin, niin tapahtumat kuin ihmiset.

Väisänen kiteyttää olemisen ytimen kohdassa, jossa normaalista poikkeava ääni – saksofoni – ja Utsjoen ukon lennokas saavat päähenkilö Lennen pohtimaan näin:

Saksofonin haikeus ja ukon elämänriemuisa askel sointuivat yhteen; elämä saattoi sattumanvaraisia palasia yhteen väläyttäen hetkessä väreilevän valoisan kuvan, kirkkaan sirun elämän sisäisestä mielekkyydestä ja kauneudesta kalanhajuisen, rikkinäisen ja roskakasoja keräävän kaaoksemme keskellä, jossa välinpitämättömyys, väliaikaisuuden ja juurettomuuden tunteet saivat meidät lonksumaan ja tipahtamaan pois raiteiltamme.

Lenne on poikkeuksellinen siinä mielessä, että hän palaa Norjaan kesätöihin yhä uudestaan, kunnes lopulta elämässä on siirryttävä uuteen vaiheeseen. Eivätkä kalat ja kalatehtaatkaan ole enää entisellään.

Lievästä epätasaisuudestaan huolimatta mukavasti kerrottu. Alku oli minulle hankala, olin vähällä jättää lukemisen ensimmäiseen virkkeeseen: ”Poika näytti enkeliltä, joka tarjosi meille viinaa.”

Väisänen, Tuula. Uula-Antin tekohampaat. Kalatehdasromaani. Atrain&Nord 2019. 239 s. Kirjastosta.

 

Jhumpa Lahiri: Missä milloinkin

Yksin viihtyvä ja yksinäinen keski-ikäinen naisihminen kertoo hieman lakoniseen tyyliin elämästään välähdyksinä missä milloinkin. Jhumpa Lahiri on kirjoittanut uusimman suomennetun romaaninsa Missä milloinkin hänelle vieraalla kielellä italiaksi. Liekö kieli syynä Lahirin tiiviiseen ja näennäisen selkeään, mutta silti sisältörikkaaseen kerrontaan.

Pieni romaani – 148 sivua – koostuu lyhyistä luvuista, jotka on nimetty kulloisenkin tarkasteluhetken paikan – fyysisen tai henkisen – mukaan. Kertoja on esimerkiksi yksikseen, itsekseen, herätessä, auringossa, baarissa tai puhelimessa.

Vaikka kertoja kokee ulkopuolisuutta muihin, hetken kestävä yhteys toiseen ihmiseen saa hänet tekemään sovinnon koko maailman kanssa. Kertojan omin paikka on ei missään.

”Onko olemassa paikkaa, jossa emme olisi vain ohikulkumatkalla? Päämäärätön, eksyksissä, harhateillä, hukassa, ihmeissään, neuvoton, vieraantunut, juureton, vaivautunut, rauhaton: siitä seurasta löydän itseni. Nuo sanat ovat asuinsijojani, niistä muodostuu maailma jossa elän.”

 

Lahiri, Jhumpa. Missä milloinkin (Dove mi trovo). Suom. Helinä Kangas. Tammi Keltainen kirjasto 2020. 148 s. Kirjastosta.   

Hanna Velling: Kutsumaton

 Hanna Velling käsittelee romaanissaan Kutsumaton avioeroa monesta eri näkökulmasta. Vakavasta aiheesta huolimatta Velling kirjoittaa sujuvasti ja sopivan humoristisesti. Toimelias Mirja järkyttyy, kun hänen miehensä Mikko (joka tosin ei mikään malliaviomies ole ollut) rakastuu yksinhuoltajaäiti Siruun. Mukana kuvioissa on myös Mikon äiti sekä lapset Miisa, Linda ja Topi. Lapsista teini-ikään on ehtinyt Miisa.

Onnekseni en itse ole kokenut avioeroa, mutta mielestäni Velling käsittelee aihetta uskottavasti ja tuo eri osapuolten tyypillisiä reaktioita esiin.

Pieni näyte:

”… Tämä koti ei ollut enää Mikon varasto, vaikka mies virallisesti olikin hänen aviopuolisonsa. Heillä ei ollut vielä edes harkinta-aika meneillään. Mirja aloitti kuitenkin oman harkintansa saneeraamalla Mikon tavarat. Samalla hän voisi laittaa kiertoon tyttöjen vanhat vaatteet, tarpeettomiksi käyneet harrastusvälineet ja hylätyt lelut. Sekamelska sai nyt loppua.

   Mirja kietaisi hiukset kiinni, puki vanhan tuulitakin päälleen ja laittoi käteensä parhaat päivänsä nähneet nahkahanskat. Sakari Sauso, niissä luki kultakirjaimin. Ne olivat joskus olleet pehmeää nahkaa, mutta nyt ne olivat työrukkaset. Erosiivousvaruste.”

 

Velling, Hanna. Kutsumaton. Bazar 2020. 288 s. Kirjastosta.

Markku Rönkkö: Ilmalinna

 Lukematta olisi jäänyt Markku Rönkön viime vuonna ilmestynyt Ilmalinna, ellei tuttava olisi kehunut sitä somessa. Kirjastossa ei ollut jonoa, joten pääsin heti lukemaan. Ihan yhteen putkeen en Ilmalinnaa ahmaissut, mutta ohitti muut kesken olevat kirjani.

Erityisesti pidin kirjan lopusta, joka antaa lukijalle vapaat kädet kehitellä onnellisia loppuja.

Sanni ja Fogeli ovat nuoria, ehkä hieman hukassa olevia, nuoria aikuisia. Viisikymppinen Sonja menettää työnsä ja jo aiemmin hän on menettänyt kosketuksen tyttäreensä Sanniin. Muita henkilöitä ovat herra Haarla ja sivuroolissa Leijona.

Rönkkö kirjoittaa enemmän kuin sujuvasti, sortumatta kuitenkaan turhaan verbaaliakrobatiaan, vaikka siihenkin hänellä varmasti olisi kykyjä.

 

Rönkkö, Markku. Ilmalinna. Like 2019. Kirjastosta.

 

 

Korona-aikaan keskenjääneet

Koronapandemia aiheutti omassa elämässäni sen, että töissä oli varsinkin alkuun kovat paineet ja kädet täynnä työtä. Iltaisin olin niin puhki, etten jaksanut paljoa lukea. Lisäksi kierrokset kävivät niin korkeina, että kirja jäi helposti kesken. Samaan syssyyn hankittiin peruskuntoinen asunto, jonka pesemisessä ja remontoimisessa on mennyt loputkin vapaa-ajasta. Äänikirjoista oli iloa paikkoja hinkatessa, mutta jaksoin kuunnella vain melko kevyttä kirjallisuutta. Louise Pennyn suomennetut Three Pines -kirjat tulevat ensimmäsienä mieleen.  Se ilo koronasta on ollut, että lainakirjat saivat olla rauhassa yli normaalin laina-ajan, joka siinä tilanteessa olisi mennyt sakkojen puolelle.

Aramburu, Fernando. Äidinmaa (Patria). Wsoy 2020. Suom. Sari Selander.

Odotukseni espanjalaisen Fernando Aramburun Äidinmaata kohtaan olivat kovat. Mielenkiintoinen aihe Baskimaan konfliktista ihmisten kokeman kautta kuvattuna sai minut tarttumaan tähän historialliseksi lukuromaaniksi luonnehdittuun tarinaan. Valitettavasti se osoittautui pahasti ylimittaiseksi ja junnaavaksi. Luin alusta pari sataa sivua ja lopusta noin sata.

Hjorth, Vigdis. Perintötekijät (Arv og miljø). Suom. Katriina Huttunen. S&S 2019.

Norjalaista kirjallisuutta ei tule luettua turhan paljon, joten lainasin mielelläni tämän kehutun kirjan. Alun perintöriitaa kuvataan arvatenkin totuudenmukaisesti, mutta en jaksanut innostua päähenkilön hidasta prosessia insestistä toipumiseen. Eteneminen on hidasta, koska muu perhe ei tunnusta päähenkilön kokemaa.

Erpenbeck, Jenny. Mennä, meni, mennyt (Geben, ging, gegangen. Suom. Jukka-Pekka Pajunen. Tammi 2019.

Kuvittelin etukäteen olevinani liekeissä saksalaisen Jenny Erpenbeckin kehutusta romaanista Mennä, meni, mennyt, mutta en ollutkaan. Aihe on mitä tärkein: pakolaisten kohtaaminen, kohtalo ja kohtelu Euroopassa. Oman mielenkiintoisen sävynsä kirjaan toisi Itä-Saksa-ulottuvuus. Suomenkielinen kerronta on sujuvaa, mutta en jaksanut lähteä kertomukseen mukaan.

Rachel Cusk. Siirtymä (Transit). Suom. Kaisa Kattelus. S&S 2019.

Kuulun varmasti harvinaiseen ja pieneen vähemmistöön, mutta Rachel Cuskin superlatiivein ylistetty Siirtymä ei innostanut minua. Saattaa juurikin olla tämä korona-aika, joka ei anna tilaa syventymistä vaativalle kirjallisuudelle, ainakaan näin pandemian alussa. Tai sitten olisi pitänyt lukea trilogian avaava Ääriviivat.

Pitää ottaa projektiksi lukea koko trilogia, aiemmin ilmestynyt Ääriviivat ja tuore Kunnia.  

Kim Leine: Punainen mies, musta mies

Norjalaisen Kim Leinen sivumäärältään tuhti romaani Punainen mies, musta mies alkaa lupaavasti. Pappi Hans Egede seurueineen lähtee perustamaan tanskalaisten siirtokuntaa Grönlantiin, ja samalla käännyttämään pakanoita kristinuskoon sekä mahdollisesti löytämään maaperän rikkauksia. Mukanaan hänellä on joukko kuritushuonevankeja sotamiehiksi.

Aappaluttoq on Punainen, joka pystyy liikkumaan paikkojen välillä. Hän on kirjan nimen mukaisesti yksi päähenkilöistä, joka tosin kirjan edetessä siirtyy väliin sivummalle.

Mukaansatempaavalla tavalla Leine kuvailee otoksena matkaan sattuman oikusta tai tieten tahtoen lähtevien ajatuksia ja kokemuksia. Pian henkilökaarti leviää käsiin, mutta Leine jääkin seuraamaan kohtuullisen suppeaa, tylsää joukkoa.

Luin kirjaa puoliksi väkisin, sillä olin itse pyytänyt kustantajalta arvostelukappaleen. Tammen Keltainen kirjasto on usein tarkoittanut hyvää luettavaa, mutta ei tällä kertaa. Minua kertomus ei saanut mukaansa. Mikään ei mennyt parempaan suuntaan, eikä missään näkynyt merkkejä toivosta. Ehkä Leinen mainostettu huumori on liian mustaa minulle.

Periaatteessa en ole hirveän innostunut oikean historian kertomisesta uudelleen fiktion keinoin, mutta Grönlannin historiasta olisi ollut mielenkiintoista tietää enemmän.

Leine, Kim. Punainen mies, musta mies (Rød mand / sort mand). Suom. Katriina Huttunen. Tammi 2019. 680 s.

Jane Harper: Kuiva kausi ja Luonnonvoimat

Kuuntelin peräkkäin Jane Harperin Australiaan sijoittuvat jännärit Kuiva kausi ja Luonnonvoimat. Kuiva kausi on Harperin esikoisdekkari, ja se esittelee Aaron Falkin, talousrikoksia tutkivan poliisin.

Pieni Kiewarran maaseutukaupunki kituu pitkään jatkuneen kuivuuden kourissa. Falkin lapsuudenystävä Luke Hadler on epätoivoissaan tappanut perheensä ja itsensä, ja Falk saapuu hautajaisiin Luken isän kutsusta, josta ei voinut kieltäytyä. Luken isä pyytää/vaatii Falkia tutkimaan tarkemmin poikansa ja tämän perheen (toinen lapsista jää eloon) kuolemia. Falk lupaa jäädä muutamaksi päiväksi, vaikkei mikään väkivaltarikostutkija olekaan.

Falkin ilmestymistä kaupunkiin ei katsota hyvällä, ja hän saa tuntea nahoissaan vuosien takaiset tapahtumat.

Harper lomittaa taitavasti menneitä tapahtumia ja nykyhetkeä.

Kuiva kausi on jännittävä, ja niin on Luonnonvoimatkin.

Luonnonvoimissa Aaron Falk on enemmän taka-alalla, kun kertomuksen pääosan vievät viisi naista, jotka lähtevät työpaikan yhteyshengen nostatusviikonloppua viettämään vaellukselle erämaahan. Yksi naisista katoaa kesken matkan. Mitä tapahtui?

Harper, Jane. Kuiva kausi (The Dry). Suom. Mari Hallivuori. Äänikirjan lukija Iikka Forss. Tammi 2019.

Harper, Jane. Luonnonvoimat (Force of Nature). Suom. Tuulia Tipa. Äänikirjan lukija Toni Kamula. Tammi 2020.  

Annastiina Storm: Kerro, kerro

Nelikymppinen kirjailija Aliisa on ollut aina sitä mieltä, ettei hän ole vanhempiensa lapsi. Jotakin selviää pitkästä, osin sekavasta kirjeestä, jonka hänen äitinsä Lumikki jättää hänelle kuolinvuoteellaan. ”Kirje on kuin kryptinen tehtävänanto, jonka pohjalta minun on määrä muotoilla jotakuinkin ehyt tarina Lumikin elämästä.”

Lumikinkaan isästä ei ole tietoa, paitsi lukijalle asia paljastetaan heti alussa.

Aliisa matkaa Hukan kirkonkylälle, paikkaan, jossa Lumikki aloitti työuransa sosiaalityöntekijänä. Kirjoitusrauhan hakeminen on hyvä tekosyy asettua kylään, ja seurata äidin nuoruuden jälkiä. Miten eri sukujen tarinat kietoutuvat yhteen, vai kietoutuvatko lainkaan, ja mitä menneisyydessä oikeastaan tapahtui?

Annastiina Storm kertoo suhteellisen tiiviissä muodossa (vähän yli 200 sivua) jännittävän monitahoisen kertomuksen. Minä pidin tästä Kerro, kerro -romaanista.

Edellinen Stormin kirja, esikoinen Me täytytään valosta, oli sekin oivallinen. 

Storm, Annastiina. Kerro, kerro. Kustantamo S&S 2019. 207 s.

Kristiina Saha: Minäpäivät

Kristiina Sahan Minäpäivät on mukava kasvukertomus aikuisesta naisesta, joka saa äitinsä kuoltua vihdoin tilaa itselleen. Vähän vierastin jatkuvaa itsensä mitätöintiä, jota päähenkilö Hellevi eli Hoo, kuten hänen pomonsa häntä kutsuu, jatkuvasti harrastaa.

Hellevin elämä keskittyy työpaikalle, jossa hän on väliportaan esimies, ja hänen äitinsä luokse sairaalaan. Muutos käynnistyy esimiehen työssäolovuosien kunniaksi lahjoittamasta itsensä kehittämisen kurssista.

Kertomus loppui sopivasti vaiheeseen, joten lukija saa itse kuvitella mieluisan lopun tarinalle.

Kun Pirjo Heikkilä on lukijana, on tiedossa huumoria. Pidin Kristiina Sahan Minäpäivistä enemmän kuin esimerkiksi myös melko tuoreesta Anni Saastamoisen romaanista Sirkka, jossa päähenkilön ominaisuudet eivät ole enää terveitä.

 

Saha, Kristiina. Minäpäivät. Äänikirja, lukija Pirjo Heikkilä. Otava 2019,

Max Seeck: Uskollinen lukija

Huh! Olipa niin jännittävä äänikirja, että illalla kuunneltuna se tuli uniin asti mukaan. En ole pitkään aikaan nähnyt painajaisia, mutta nyt pystyin yhdistämään uneni jännäriin.

Kotimaisia jännäreitä en olekaan vielä kuunnellut, en ennen kuin otin listalle Max Seeckin psykologiseksi jännitysromaaniksi luonnehditun Uskollisen lukijan.

Kertomus piti otteessaan niin hyvin, että se piti kuunnella muutaman päivän kuluessa.

Kuuluisa jännityskirjailija Roger Koponen on samaan aikaan Savonlinnassa kirjailijaillassa, kun hänen vaimonsa murhataan pariskunnan ökytalossa Helsingissä. Murhatutkintaa johtaa Jessica Niemi, joka antaa ymmärtää olevansa tavallinen poliisi, ja asuvansa vaatimattomasti yksiössä, kun todellisuudessa hän on hyvin varakas. Raha vain ei tuo onnea. Lukija odottaa mielenkiinnolla, minkälaiseen tragediaan päättyy nuoren Jessican Italian-romanssi. Näinhän voi päätellä nykyhetken tilanteesta, Jessicahan on sinkku. Mistä hänen aiemmin syntyneet vammansa, jotka vieläkin välillä vaivaavat, ovat syntyneet?

Seeck paljastaa menneisyyden tapahtumia vähän kerrallaan. Vähän kerrallaan etenevät myös monimutkaiseksi rikosvyyhdiksi paisuneet murhatutkimukset. Jännitys tihenee monella suunnalla. Jessican menneisyyden ja nykyhetken rikosten ohella seurataan Jessican esimiehen, Erne Miksonin terveystilaa.

Loppuratkaisu on niin mielikuvituksellinen, ja niin kaukaa haettu, että pelko tulevista painajaisista väistyy. Loppu myös töksähtää niin yllättäen, että minun piti käydä ekirjan puolella lukemassa loppuratkaisu, koska epäilin keskittymiseni herpaantuneen juuri ratkaisevassa kohdassa (ei ollut herpaantunut).

Uskollisen lukijan julkaisuoikeudet on myyty kustantajan mainoksen mukaan 30 maahan. Hienoa, sillä ei sitä tarvitse hävetä vähääkään muiden rinnalla.

Seeck, Max. Uskollinen lukija. Lukija Satu Paavola. Tammi 2019.

Maylis de Kerangal: Maailma käden ulottuvilla

Koristemaalarin työtä on taikoa todellisuus kuvaksi. Marmoria puulevylle, tai illuusio paikasta elokuvalavasteisiin, esimerkiksi. Illuusion taide vaatii mm. fysiikkaa, teknistä osaamista, kädentaitoa ja silmää. Todellisuuden jäljentäminen ei kuitenkaan anna koristemaalarille vapautta olla luova, tehdä omaa taidetta. Työ myös on epävarmaa pätkätyötä. Työuran alussa on otettava vastaan se työ, jonka sattuu saamaan, eikä tehtävä välttämättä ole kovin hohdokas.

Koristemaalari ei ole vain maalari, jokainen heistä on luonnollisesti oma yksilönsä. Ranskalainen Maylis de Kerangal kertoo romaanissaan Maailma käden ulottuvilla Paulan kasvutarinan nuoresta haahuilijasta aikuiseksi ja omaa urapolkuaan hapuillen etsivästä rautaiseksi ammattilaiseksi.

Romaanissa Paula, Jonas ja Kate ovat ystäviä ja samassa brysseliläisessä opinahjossa opiskelleita koristemaalareita. Kertomuksen alussa he tapaavat pariisilaisessa baarissa opintojen päättymisestä muutaman vuoden jälkeen. Paula on juuri tullut Moskovasta ja Katella on tiedossa useita tuottoisia tilaustöitä. Jonas kuitenkin on saanut mahdollisuuden tehdä taidetta, oikeaa taidetta. Suuri tilaustyö on originaalifresko, aiheenaan trooppinen viidakko. Lukiessa voi melkein kuulla, kuinka Kate ja Paula henkäisevät kateudesta ja ihailusta.

Lukija voi henkäistä ihaillen de Kerangalia lukiessa. Hän kertoilee kuin ohimennen tuhdin tietopaketin koristemaalaamisesta. Ajatellaanpa vaikka marmoreita, tyypillistä koristemaalarin aihetta. Koristemaalari ei maalaa mitä marmoria tahansa, vaan esimerkiksi portoria tai cerfontainea. Myös hänen tapansa kertoa on sellaista, että tekee mieli lukea hitaasti ja moneen kertaan. Esimerkiksi otan kohdan tiiviin opiskelujakson loppuajoilta.

”… Heidän piti nyt jättää ateljee niin kuin jätetään lapsuus ja löytää takaisin ulkomaailmaan, palata maailmaan, jonka he olivat jättäneet taakseen itse sitä tajuamatta. Kaikki oli lopullisesti muuttunut. Silloinkin kun he seurasivat, miten Wounda kääntyi vielä viimeisen kerran katsomaan Janea ennen kuin katosi viidakkoon, he ajattelivat sitä, ja kumpikin oli toisen apina, vuorotellen tai yhtä aikaa, apinoita uuden elämän kynnyksellä.”

Lopulta Paula pääsee tekemään äärimmäistä kopiota, Lascauxin luolan jäljennöstä, ”esihistorian Sixtuksen kappelia”.

Pidin Maylis de Kerangalin edellisestä suomennoksesta, Haudataan kuolleet,paikkaillaan elävät, josta on muuten tehty Suomenkin teattereissa kiertänyt elokuva, mutta pidin tästä vielä enemmän. Etenkin henkilöt ovat tässä uudemmassa elävämpiä ja romaanin henkilöt muodostavat sopivan kompaktin joukon.

Maailma käden ulottuvilla on ehdolla vuoden 2019 parhaaksi käännöskirjaksi ja Jarl Hellemann -palkinnon saajaksi yhdessä neljän muun ehdokkaan kanssa. Suomen kirjasäätiö jakaa palkinnon kirjan suomentajalle Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaalin yhteydessä toukokuussa.  

De Kerangal, Maylis. Maailma käden ulottuvilla. (Un monde à portée de main) Suom. Ville Keynäs ja Anu Partanen. Siltala 2019. 255 s.  

Niina Mero: Englantilainen romanssi

Kaipasin kevyempää kuunneltavaa, ja valitsin Instagramista vastaan tulleiden suositusten perusteella Niina Meron Englantilaisen romanssin. Tarinaa voi luonnehtia elokuvakielellä perinteiseksi romanttiseksi komediaksi, romaanina siis viihdekirjallisuutta. Mukavaa twistiä tarinaan tuovat ympäristön, hienon englantilaiskartanon ja suomalaisten epäsuhtaisuus. Perinteiseksi sen tekee ennalta-arvattavuus.

Komedienne Pirjo Heikkilä näköjään myös lukee komediallisia kirjoja. Olen viime aikoina kuunnellut muitakin hänen lukemiaan vastaavantyyppisiä kirjoja, kuten Anni Saastamoisen Sirkan.

Päähenkilö Nora on ”vaiheessa” oleva opiskelija, joka on vaihtanut journalismin opinnot kirjallisuuteen, mutta joka mielellään kertoo olevansa freelance-journalisti, joka on Noran ikäiselle naiselle kunniallisempi titteli kuin opiskelija. Maiharit ja mustat vaatteet ovat hänen univormunsa. Runsaat tatuoinnit täydentävät kuvaa, joka on vastakohtainen hänen Englannissa asuvalleen kauniille sisarpuolelleen Helille, joka on menossa naimisiin aidon brittiläisen aristokraatin kanssa. Nora on kateellinen sisarpuolelleen, koska tämä asuu Englannissa, jota Nora suorastaan rakastaa. Kirjallisuuden graduaan hän työstää romantiikan brittiklassikoista, kuten Keats ja Shelley, mutta persoonalliseen tyyliinsä heidän kuolemankäsityksestään.

Kun sisarpuoli pakottaa Noran tulemaan hyvissä ajoin luokseen valmistelemaan häitään, ei Noraa huvittaisi lähteä, mutta mentävä on. Nora ei tavoiltaan tai habitukseltaan kovin hyvin istu aristokraattien kuvioihin, mutta siitähän tarina saa huumorinsa.

Joitakin Meron ratkaisuja jäin miettimään, kuten tarinan jännityspuoli, joka on vahvasti mukana, mutta joka kuitenkin jää laimeaksi. Myös Noran tatuoinnit piti alkuun peittää vaatetuksella, mutta myöhemmin paljastavampi vaatetus ei aiheuttanut hienostoväen keskuudessa mitään, kirjaan asti päätynyttä reaktiota (tai sitten kyseinen kohta meni ohi).

Mutta kaiken kaikkiaan mukava kuunneltavaa.

Mero, Niina. Englantilainen romanssi. Gummerus 2019. Äänikirja, lukija Pirjo Heikkilä.

Emmi-Liia Sjöholm: Paperilla toinen

Emmi-Liia Sjöholm kertoo esikoisromaanissaan Paperilla toinen kompleksisesta suhteestaan miehiin ja kasvustaan äidiksi.

93 napakkaa lukua kattavat ajan 14-vuotiaana tehdystä abortista vähän yli kolmekymppiseen kypsään äitiyteen. Väliin mahtuu monenmoista miestä ja miessuhdetta, mutta abortti kummittelee tavalla tai toisella taustalla. Dramaattinen tapahtuma on herpes, josta tulee toinen ikävä seuralainen, mutta jonka kanssa hän oppii elämään.

Sjöholmilla on mainio lakoninen tyyli, joka miellyttää ainakin minua. Kuten esimerkiksi herpestartunnan jälkeen.

Minä olin surullinen, koska en tiennyt enää miten olla itseni kanssa. Olin surullinen, koska en tiennyt olisiko kukaan enää koskaan kanssani.

Koska pelkäsin jääväni kaikesta nautinnosta paitsi.

Seksuaaliterapeutilla käynti ei tuonut lohtua, mutta käynti gynekologilla muutti kaiken.

…”Sulla on tosi kaunis pimppi, käytä sitä.” Sitten hän määräsi reseptin estolääkkeisiin.

Kotimatkalla ratikan ikkunan heijastuksesta katsoi eri nainen mutta silti ihan sama.

Kävin maistraatissa ja lisäsin ensimmäisen ja toisen nimeni väliin viivan. Uusi identiteetti maksoi 25 euroa.

Sjöholm on valitsema näkökulma ei ole tavallisin, eikä varmasti miellytä kaikkia lukijoita. Valinta on kuitenkin perusteltu ja onnistunut.

Tästä lähtien alan bongata teksteistä ääriviivoja, ne ovat tämänkin tarinan kertojalla. 

Sjöholm, Emmi-Liia. Paperilla toinen. Kosmos 2020. Kirjastosta.  

Maja Lunde: Sininen

Australiassa riehuvat maastopalot ja Norjassa tehtiin lämpöennätys, siinä pari viime aikojen uutista, jotka ikävällä tavalla osoittavat ilmastonmuutoksen olevan totta. Norjalaisen Maja Lunden romaani Sininen osuu ajan hermoon.

Romaanissa nuori isä David tyttärensä Loun kanssa on joutunut lähtemään kiireellä eteläisestä Ranskasta pohjoisemmas, kun liekit ovat tuhonneet niin työpaikkana toimineen meriveden puhdistamon ja koko kaupungin. Viiden vuoden ajan jatkunut kuivuus on tehnyt alueista elinkelvottomia, veden loppumisella on dramaattiset seuraukset. Isä ja tytär päätyvät ankealle pakolaisleirille. Takaisin ei ole paluuta, siellä on vastassa ympäristötuhon ohella sotatila. Pohjoisessa, niissä maissa, joissa on vielä vettä, on pantu rajat kiinni.

Davidin ja Loun pakolaistaival tapahtuu vuonna 2041. Lähempänä nykyaikaa, vuoteen 2017, sijoittuu romaanin toisen päähenkilön Signen nykyhetki. Suoran toiminnan luonnonsuojelija on viemässä Norjan jäätiköstä etelän rikkaiden drinkkilaseihin tarkoitettua jäätä entiselle miehelleen, joka on syypää nyt jo hupenevan jäätikön louhimiseen ja kauppaamiseen.

Signen ja Davidin tarinat leikkaavat toisiaan, kuten odottaa saattoi. Mielestäni romaanin rakenne on onnistunut. Vuorotellen molempien kertomukset etenevät. Signe muistelee lapsuuttaan ja nuorta aikuisuuttaan veden, jään, luonnontilaisten jokien, jäätiköiden, luonnonsuojelun, purjehduksen ja suoran toiminnan kautta. Signen lapsuudenkoti ei ollut ongelmaton, ja syynä olivat vanhempien erilaiset näkemykset luonnon hyväksikäytöstä.

Davidin pakolaisuudessa on lohduttomuutta. Lunde kuvaa hyvinkin mahdollisen tapahtumien kehityksen. Ei ole sanottu, että kehittyneissä länsimaissa oltaisiin turvassa ekokatastrofeilta ja niiden aiheuttamilta konflikteilta.

Vesi on Signeä ja Davidia yhdistävä tekijä. Signelle meri on tärkeä, mutta myös vapaana virtaava vesi. David puolestaan kokee veden puutteen elämäänsä eniten vaikuttavana asiana. Sininen on Signen veneen nimi, ja Davidille sininen taivas on jotakin jota vihata, koska siniseltä taivaalta ei sada.

Vaikuttava romaani aiheensa puolesta, ja hyvin kerrottu, se piti ahmia loppuun. Sininen on Maja Lundenin ilmastoaiheisen kvartetin toinen, itsenäinen teos. Ensimmäinen osa, Mehiläisten historia, ilmestyi suomeksi vuonna 2016.

Lunde, Maja. Sininen. (Blå) Suom. Katriina Huttunen. Tammi 2019. 350 s.   

Joël Dicker: Stephanie Mailerin katoaminen

Stephanie Mailerin katoaminen on sujuvasti kerrottu, mutta olisi sen voinut toteuttaa lyhyemminkin. Vähän yli 700 sivua meni kyllä yllättävänkin sukkelaan.

Pidin paljon Joël Dickerin vuonna 2014 suomeksi ilmestyneestä Totuus Harry Quebertin tapauksesta, jonka tosin sain luettua vasta viime vuonna. Siksi teki mieli jatkaa tuoreen suomennoksen, Stephanie Mailerin katoamisen kanssa.

Kolme poliisia, Anna, Jerry ja Derek alkavat selvittää toimittajan katoamista Orphean kaupungissa, joka tunnetaan vuodesta 1994 lähtien järjestetystä teatterifestivaalistaan. Tuoreeseen katoamiseen liittyvät olennaisella tavalla tapahtumat festivaalin perustamisvuodelta. Tapahtumien vyyhti paljastuu vähitellen nykyhetkeen sijoittuvien tapahtumien lomassa. Dicker vaihtelee aikatasoja ja näkökulmia rytmikkäästi, mutta siten, että lukija pysyy hyvin mukana. Hän myös harhauttaa lukijaa monta kertaa syyllisten henkilöllisyydestä ennen heidän paljastamistaan. Joidenkin rikosten tekijät käyvät ilmi saman tien.

Jäin pohtimaan Dickerin ratkaisuja eri tekojen tekijöistä ja heidän motiiveistaan. Toisaalta, sehän juuri saattaa olla kirjailijan tarkoitus, eli saada lukija pohtimaan kertomustaan sen sijaan, että sen vain lukisi ajankuluna ja unohtaisi saman tien. Eräänlaisena lukijan härnäämisenä pidän kirjan alussa olevaa luetteloa kirjan tärkeimmistä henkilöistä. Luettelossa on monta vähemmän tärkeää  

tai vain sivuroolissa vilahtavaa henkilöä.

Periaatteessa Dickerin henkilöhahmot ovat aivan ok tyyppejä jokainen, vaikka ohuiksi hahmot jäävätkin. Ainoastaan kirjallisuuslehden päätoimittaja ja hänen rakastajattarensa Dicker on kirjoittanut ääliöiksi.

Kertoahan Dicker kyllä osaa, mutta mielestäni romaanin paisuttelu meni brassailun puolelle, ja kääntyi itseään vastaan. Ryhdyin mielessäni romaania lukiessani kustannustoimittajaksi, ja käytin mielikuvituspunakynää monessa kohtaa.

Dicker, Joël. Stephanie Mailerin katoaminen. (La Disparition de Stephanie Mailer) Suom. Kira Poutanen. Tammi 2019.   716 s.