maanantai 26. elokuuta 2019

Leena Lehtolainen: Valapatto


Leena Lehtolainen on hyvässä vireessä. Valapatto on nimeään myöten onnistunut paketti. Romantiikka kehystää somasti nykyhetkessä tapahtuvia jännittäviä ja pelottavia asioita, kun taas menneisyyden möröt kurkkivat kulmien takaa koko ajan, vaikka kuinka yrittäisi olla niitä ajattelematta.

Poliisityö on sivuosassa, kun täysin ilman omaa syytään rikollisten ajojahdin kohteeksi joutunut Tomas ja häntä – itselleenkin yllätykseksi – auttamaan ryhtynyt Aino joutuvat käyttämään kaiken kekseliäisyytensä selviytyäkseen ja selvittääkseen tilanteeseen johtaneet tapahtumat.

Valapatto on väärän valan vannonut tai valanrikkoja, kuten tässä jännärissä sanan merkitys tarkoittaa. Kunnollisen, kunniantuntoiset Aino ja Tomas, molemmat, kokevat olevansa valapattoja. Aino pidemmän aikaa, ja Tomas ei haluaisi alkaa. Teema antaa mukavan omanlaisensa sävyn kertomukseen. Joka tapauksessa he ovat samaa piiloutujien heimoa, ja heidän taustansa sitoo heidät tavalla tai toisella yhteen.

Manipuloinnin mestari puolestaan on Paavo, jonka kaikki luonteenpiirteet eivät ole miellyttäviä, vaikka juuri hänen ansiostaan Tomasin nuoruus ei ollut niin ankea kuin mitä se olisi voinut olla. 

Lehtolainen pyörittelee jossakin kohtaa henkipatto-sanaa, eli lainsuojatonta. Mitä pitää tehdä ollakseen henkipatto, se selviää tarinan edetessä.

Valapatto saattaisi olla tummanpuhuvan synkkä kertomus, mutta Ainon värikäs äiti ja omalaatuinen naapuri ja vuokraisäntä Kreivi muun muassa tuovat valoa ja huumoria, vaikka Ainon äidillä on omat tapansa torjua vaikeita asioita.

Pitkästä aikaa luin kirjaa, jonka lukeminen vei voiton kotiaskareista ja joka lyhensi yöunia, koska en olisi malttanut jättää sitä kesken.

Kirjan kansikuva, Leena Lehtolaisen jännäri Valapatto
Lehtolainen, Leena. Valapatto. Tammi 2019. 4040 s. Saatu kustantajalta.   


torstai 22. elokuuta 2019

Lauri Ahtinen: Eropäiväkirja


Jostakin luin kehuvan arvion oululaisen Lauri Ahtisen omakohtaisiin kokemuksiin perustuvasta sarjakuvaromaanista Eropäiväkirja. Ja kun se sattui silmään kirjaston uutuushyllyllä, nappasin sen lainaan.

Ahtinen raportoi sarjakuvaromaanissaan eronsa ja tilanteen, kun hyvin pian eron jälkeen hän löytää uuden rakkauden. Ahtinen kokee syyllisyyttä uudesta rakkaudesta. Monta muutakin tunnemyrskyä hän kokee, ja kertoo niistä avoimesti. Tarina kuitenkin kulkee, ja omansalainen huumori yhdistettynä rosoiseen piirrosjälkeen kantavat koko romaanin ajan.

Eropäiväkirjassa päähenkilö on tietenkin päiväkirjan pitäjä. Ja kuinka hän kieriskeleekin omassa itsessään! Päiväkirjaa ei (en) kestäisi hetkeäkään, ellei Ahtinen osaisi katsoa itseään vähän sivusta ja hieman virnuilla (toisella suupielellä?) itselleen. Lainaus: ”Totuuden nimissä lasten äiti oli ihan yhtä osallistuva. (Hän ei vain tehnyt siitä numeroa.)”

Pitää elää sellainen elämä, että siitä voi kirjoittaa kirjan, vai miten se menikään, se kuuluisa lausahdus. Ahtisen elämässä tapahtui tiiviiseen tahtiin ero, rakastuminen, terapian aloittaminen, matkan tekeminen räpiköiviin aikuisuusyritelmiin, seikkailumatka Roomaan ja välttävän silmämeikin tekemisen oppiminen. Vähemmästäkin voi tulla ongelmia.

Yksityiskohta Lauri Ahtisen sarjakuvaromaanista Eropäiväkirja

Ahtinen jatkaa: ”Olin viime aikoina itkenyt ainakin ilosta, kaipuusta, ikävästä, rakkaudesta, liikutuksesta, myötätunnosta, huojentuneisuudesta, sekä krapulaisesta talousahdinkokokemuksesta. Johdannoksi hän siteeraakin Pauliina Vanhataloa: ”Sokaiseeko tarina meidät kun sijaitsemme siinä? Onko meidän mahdollista nähdä vasta kun hyppäämme tarinasta ulos?”

Sekavien aikojen jälkeen elämä vaikuttaa tasaantuvan, ja lukija voi huojentuneena Ahtisen puolesta palauttaa kirjan kirjastoon.

Kansikuva kirjasta Lauri Ahtinen Eropäiväkirja

Lauri Ahtinen. Eropäiväkirja. Like 2019. Kirjastosta. 

tiistai 6. elokuuta 2019

Liv Srömquist: Nousu ja tuho


Hahaa, ruotsalainen Liv Strömquist on todella hyvässä vedossa! Hän ei todellakaan epäröi tarttua yleensäkään sarjakuvissaan tai tässä sarjakuva-albumissaan Nousu ja tuho sellaisiin aiheisiin kuin TTIP, tosi-TV luokkayhteiskunnan kuvaajana tai vasemmiston heikkoon vaalimenestykseen. Hän ruotii ajankohtaisia asioita omalla tyylillään: nyrkki pystyssä julistaen ja huutamalla paasaten. Mutta kaikkea muuta kuin kuivasti tai huumorintajuttomasti!

Tätä kirjoittaessa (elokuu 2019) ei TTIP:tä enää näe lehtien otsikoissa, eikä paljon muuallakaan, mutta kirjan alkuperäisen version julkaisemisen aikaan vuonna 2016 vapaakauppasopimus oli paljon puhuttu aihe. Hienoinen vanheneminen koskee vain osaa Nousun ja tuhon aiheista, eivätkä ajankohtaisuutensa menettäneiden aiheiden taustat ole muuttuneet miksikään.

Stömquist ei roiski mitä mieleen juolahtaa, vaan perustelee väitteensä ja mm. siteeraa usein eri tutkijoita.

Liv Strömquist parantaa maailmaa sarjakuva kerrallaan.

Kiinnstuin hänestä syksyllä 2018 lomareissulla Tukholmassa, kun tunnelbanan ikkunasta näin usein Slussenin asemalla silmiinpistävän kuvan, ja halusin tietää tekijän. Googlettamalla löytyi paljon lisää tietoa, ja jouduin tunnustamaan aukon sivistyksessäni, sillä en ollut aiemmin kiinnittänyt häneen mitään huomiota, vaikka hänen sarjakuviaan on suomennettu aiemminkin. Välittömästi reissun jälkeen löysin tuoreesta Voima-lehdestä Stömquistista tehdyn jutun!  Linkki netistä löytyvään juttuun tässä.

Lainasin kirjastosta myös Prinssi Charlesin tunne -nimisen sarjakuvakirjan, mutten pystynyt lukemaan sitä sen älyttömän pieneksi kutistuneen tekstin vuoksi. Jäin pohtimaan olisiko alkuperäinen sarjakuva-albumi julkaistu isommassa koossa. Sisältö jäi muodon jalkoihin. Mietin jo, että olenko tosiaan tullut vanhaksi, mutta kyllä se vanhan sanomalehti-ihmisen silmäänkin oli liian pientä pistekokoa, jos käsin tekstattua tekstiä voi pisteinä mitata. Nousu ja tuho toimii paremmin siinä suhteessa.

Aiemmin tänä vuonna suomeksi on ilmestynyt Einsteinin vaimo, mutta sitä en ole vielä lukenut.  
Suosittelen Strömquistia maailmanparantamisesta kiinnostuneille tai epäoikeudenmukaisuuksista suuttuville.

Sarjakuva-albumin kansi: Liv Strömquist: Nousu ja tuho
Stömquist, Liv. Nousu ja tuho (Uppgång och Fall). Suom. Helena Kulmala. Sammakko 2017. Kirjastosta.












Liv Strömquistin kuva Slussenin metroasemalla syyskuu 2018
Metron ikkunan läpi kuvattu Liv Strömquistin teos. Syyskuu 2018. Kuva: Tuula Leskinen.

maanantai 5. elokuuta 2019

Celeste Ng: Tulenarkoja asioita


Amerikkalaisen Celeste Ngn romaani Tulenarkoja asioita on kotimaassaan myynyt miljoonia ja siitä on tekeillä, ellei jo valmistunutkin, Reese Witherspoonin tähdittämä minisarja.

Romaanin asetelma on mielenkiintoinen: pikkuporvarilliseen pienehköön yhteisöön saapuu täysin erilainen Mia, taiteilija, isättömän tyttärensä kanssa. Richardsonin perhe vuokraa heille talonpuolikkaan, ja vuokraisännän lapset tutustuvat pian saman ikäiseen Pearliin.

Olkoonkin menestynyt romaani, mutta minä en hirveästi innostunut Ngn monisanaisesta tyylistä.

Toki romaanissa käsitellään isoja asioita, erityisesti vanhemmuutta.

Näyte:
Mutta silti Mia oli tuottanut Linda paralle hirveän järkytyksen ikään kuin Linda ei olisi kärsinyt jo tarpeeksi ja Mia muka kelpaisi esimerkiksi muille äideille. Mia raahasi isätöntä lastaan paikasta toiseen, teki hanttihommia henkensä pitimiksi ja selitteli touhujaan vakuuttamalla itselleen ja kaikille muillekin, että oli Taiteilija isolla T:llä. Hän tonki likaisilla käsillään muiden asioita. Aiheutti hankaluuksia. Kylvi piittaamattomasti kipinöitä ympärilleen. Rouva Richardsonin sappi kiehui, ja hänen huolellisesti sisimpäänsä peittämä kuuman raivon rahtunen leimahti liekkeihin. Mia teki mitä huvitti, ja mitä siitä seurasi? Sydäntä raastavia murheita rouva Richardsonin vanhimmalle ystävälle. Yleistä epäjärjestystä. Kukaan ei voi tehdä mitä huvittaa, rouva Richardson ajatteli. Miksi Mia saisi noudattaa mielihalujaan, kun muut eivät saaneet?

Kirjan kansi Celeste Ng: Tulenarkoja asioita
Ng, Celeste. Tulenarkoja asioita (Little Fires Everywhere). Suom. Sari Karhulahti. Gummerus 2019. Kirjastosta.

torstai 1. elokuuta 2019

Elizabeth Strout: Kaikki on mahdollista


Pidin yhdysvaltalaisen Elizabeth Stroutin romaanista Nimeni on Lucy Barton. Siksipä odotukset olivat korkealla kun sain käteeni tuoreen suomennoksen hänen seuraavasta romaanistaan Kaikki on mahdollista. Aivan yhtä varauksettoman innostunut en ole tästä romaanista kuin edeltäjästään, mutta sanotaanko, että ei huono.

Romaani etenee hypellen henkilöstä toiseen, mutta kokonaisuutena hallitusti. Yhdistävänä tekijänä on edellisen romaanin päähenkilö Lucy Barton ja kaupunki, jossa hän vietti lapsuutensa. Vilahtaapa Lucy itsekin kirjassa.

Romaanin kappaleet ovat novellimaisia, niin paljon henkilöt ja näkökulmat vaihtelevat. Silti romaani on kokonaisuus. Strout kirjoittaa läpi romaanin samaan tyyliin.

Ihmisille sattuu ja tapahtuu kaikenlaista. Kaikki on mahdollista. Elizabeth Strout ei julista amerikkalaisuuden ilosanomaa ja väitä kaiken olevan mahdollista, jos vain on pyrkyä.

Uskon romaanin lukemisen sujuvan, vaikkei olisikaan lukenut Nimeni on Lucy Bartonia, mutta ainakin se herättää uteliaisuutta Kaikki on mahdollista -romaanin edeltäjää kohtaan.

Kirjan kansi, Elizabeth Strout, kirjan nimi on Kaikki on mahdollista
Strout, Elizabeth. Kaikki on mahdollista (Anything is Possible). Suom. Kristiina Rikman. Tammi 2019. Kirjastosta.