Hannu Paloniemi: Lumiluolapoika

Hannu Paloniemi onnistuu erinomaisesti omakohtaisessa esikoisromaanissaan Lumiluolapoika (Like 2023).

Hän tavoittaa hyvin varhaisteini-ikäisen pojan tuskan äidin sairastuessa ja lopulta kuollessa. Isosisko kipuilee kiukuttelemalla. Pienellä paikkakunnalla pojasta tuntuu, että ihan kaikki tietävät hänen olevan se poika, jonka äiti on sairas ja sitten poika, jonka äiti on kuollut.

Kovin hyvin en Torniota tunne, mutta miljöön kuvaus vaikuttaa pätevältä. Yhdistettynä ajankuvaan, 80-luvun alkuun, romaanin puitteet ovat kunnossa. Vaikka totinen paikka olikin kyseessä, oli kuvaus perheen automatkasta läpi helteisten maakuntien Oulun eteläpuolelle kohti suurta herätystilaisuutta mainio. Nimiä ei mainita, mutta muistan tunnetun karismaattisen saarnaajan ja ihmisten kaatajan kiertäneen Suomessa pohjoista myöten. Toinen tiettyyn aikaan liittyvä tapahtuma oli Rauhanjuna-kulttuurikiertue.

Romaanin aikaikkuna rajaa juuri sopivasti keskeiset tapahtumat.

Paloniemi ei jää vellomaan ikävään, hienovarainen huumori ja pojan kasvu ensi-ihastuksineen keventävät kertomusta roimasti. Musiikilla ja soittamaan opettelulla on tärkeä roolinsa romaanissa!

Pohjoisen ihmisenä pidin itälappilaisesta alkutilanteesta kovasti. Siinäkin tuli heti ajankuvaa, samoin kuin Tornioon asettumisessa. Juurten kertominen oli perusteltua.

Kuuntelin kirjan äänikirjana Jukka Pitkäsen lukemana.

 

Laila Hirvisaari: Vienan punainen kuu

E- ja äänikirjapalvelussa tuli vastaan Laila Hirvisaaren (ent. Hietamies) romaani Vienan punainen kuu. En ole historiallisten (viihde)romaanien ylin ystävä, vaikka nuorempana muistan lukeneeni ainakin joitakin Kaari Utrion ja Ursula Pohjolan-Pirhosen romaaneja. Laila Hietamiestä en muista lukeneeni, vaikka kotona kirjahyllyssä jokunen Hietamies olikin.

Vienan punainen kuu kiinnosti tapahtumapaikkojensa vuoksi, olenhan asunut jo muutaman vuoden kivenheiton päässä Vienasta.

Hirvisaari oli tehnyt taustatyönsä hyvin. Päätapahtumat sijoittuvat kuohuviin vallankumouksen vuosiin 1917–1918. Valkoista Suomea edustaneiden tahojen pyrkimykset Vienan ”vapauttamiseen” vaikuttavat henkilöiden kohtalohin samoin kuin Venäjällä vallankumousta tehneiden bolsevikkienkin.

Yllättävintä oli se, että karjalan kieli mainitaan noin kerran ja sivulauseessa silloinkin, tosin Hirvisaari ripottelee sanoja puheisiin ja tekstiin.

Romaanissa seurataan Anna-Liisan, kutsumanimeltään Aniviisun, kasvua kymmenkesäisestä parikymppiseksi. Orvoksi jäänyt Aniviisu asuu kotitilallaan Suomesta Suomussalmelta tulleen tätinsä ja kahden palkollisen kanssa. Samalle kylälle Uhtuan suunnalla kesänviettoon tulee muutaman vuoden vanhempi poika Kaarlo, joka hurmaa Aniviisun viulunsoitollaan. Lapset ystävystyvät. Aniviisun ystäviin kuuluu myös Anja.

Aniviisun elämä muuttuu, kun isoisä saapuu Kanadasta kotikonnuilleen rakennuttamaansa suureen taloon ja haluaa ottaa tytön huoltajuuden. Sortavalassa vietettyjen kouluvuosien jälkeen Anna-Liisa palaa kotiseudulleen opettajaksi, samoin kuin Anja.

Romaani ei ollut niin viihteellinen tai romantiikkaan painottuva kuin etukäteen oletin. Olin todella positiivisesti yllättynyt. Lisäksi romaani on kestänyt aikaa hyvin.

 Hirvisaari, Laila. Vienan punainen kuu. Äänikirja 2015, lukija Erja Manto. Otava. Alkuteos 1992, uusintapainos 2010.

Sirpa Kähkönen: Vihreä Sali

Tunnustan, en ole lukenut Sirpa Kähkösen koko Kuopio-sarjaa. Ehkä pitäisi. Sarjan aloittava Mustat morsiamet (alun perin ilmestynyt 1998) jäi jostakin syystä kesken, muistaakseni pokkariversion pieni fontti ärsytti. Hyppäsin suoraan Muistoruohoon (2019), jonka äänikirjaversiosta jäi niin hyvä mieli, että tartuin innoissani tuoreeseen Vihreään saliin.

Ilmeisesti sarjaa ei tarvitsekaan lukea järjestyksessä, sillä Vihreä sali sijoittuu aikaisempaan ajankohtaan kuin Muistoruoho ja se muutenkin toimii oikein hyvin itsenäisenä romaanina.

Romaanissa eletään vuotta 1964, mutta tärkeässä roolissa ovat vuosisadan alkuvuodet Pietarissa ja Terijoella. Santeri Juurinen menettää yhteyden sisareensa yhteiskunnan kuohunnoissa. Terijoelta muistoksi jäävät toisiaan seuraavat Terry-koirat. Sieltä alkaa Santerin ja Linnean yhteiselo. Pariskunta asettuu Kuopioon pitämään kukkakauppaa.

Kukkakaupan lähettityttö Irene Rauhanviita asuu äitinsä kanssa, eikä tilanne ole herkälle tytölle helppo. Äiti muuttuu toisinaan pelottavaksi ja rasittavaksi Etel Frediksi. Koulunsa kesken jättänyt ja parturinoppiin Arturille lähtenyt Jaakko Vihma on ollut lapsesta saakka Irenen ystävä, mutta nykyään haluaisi olla enemmänkin. Leo on kolmesta nuoresta ystävyksistä eniten eksyksissä.

Kukkakaupassa työskentelee myös Anna Tuomi, jonka mies Lassi on kommunisti. Lassi on Neuvostoliiton ystävä, kun taas Santerin tuntemukset ovat omien kokemustensa vuoksi täysin päinvastaiset. Silti Santeri lähtee Lassi Tuomen seurueessa matkalle Leningradiin. Molemmilla on menneisyytensä ja syynsä matkaan, ja irti osattava päästää.

Aatteet törmäävät. Hankauksia aiheuttavat myös mielenterveyden ongelmat ja sukupolvien väliset erot. Jokaisella on taakkansa. Vihreän salin vanhemman polven henkilöiden motiiveihin vaikuttaa menneisyys yllättävälläkin tavalla, joista nuoremmilla ei voi olla mitään käsitystä. Henkilöiden tiet risteävät monin tavoin ja monessa ajassa.

Sirpa Kähkönen kuvaa taitavasti ihmisen ajatukset ja saa lukijan ymmärtämään niiden yhteyden kulloiseenkin yhteiskunnalliseen tilanteeseen, eikä hänen tarvitse vääntää rautalangasta asioita. Eri-ikäiset ja erilaisista taustoista tulevat henkilöt hän osaa kuvata aivan yhtä taitavasti kaikki.

 Kähkönen, Sirpa. Vihreä Sali. Otava 2021. 315 s. Saatu kustantajalta.

Ville Jaako: Länsikairan koltiaiset

Ensivaikutelma kolarilaislähtöisen Ville Jaakon esikoisromaania Länsikairan koltiaiset lukeissa on, että lukeeko tässä uutta, mutta hieman karkeampaa versiota Napapiirin sankareista. Tiedättehän sen menestyselokuvan, jossa hieman reppanat nuoret miehet juurikin länsikairan suunnalta joutuvat monenlaisiin seikkailuihin ja vaikeuksiin.

Jaako vetää kaikki mahdolliset kliseet överiksi. Viinaa juodaan, kännissä ajetaan, naapuripitäjän miesten kanssa tapellaan verisesti eikä Helsingin reissun lopputulosta tarvitse arvailla. Räväkkä mummo ei niinkään närästä, mutta kakkahuumori ei mene edes huonosta huumorista. Humoristinen Länsikairan koltiaiset ehdottomasti on.

Naiskuva sen sijaan on, mikäli mahdollista, tunkkaistakin tunkkaisempi.

Neljässä päähenkilössä on kuitenkin sopivasti särmää ja sympaattisia piirteitä, jotta kaverusten koheltamista jaksaa seurata. Jaako on hyvä tarinankertoja ja saa lukijan päähenkilöiden Heikin, Oskun, Tonin ja Voiton puolelle, onhan hän itsekin hahmojensa tukena.

Oskun itsemurhakohtaus tuo romaaniin sellaista twistiä ja syvyyttä (!), että oma kiinnostukseni käännähti aivan uuteen asentoon, kun siihen saakka olin kuunnellut kertomusta vähän jopa epäillen jutun onnistumista.

Lappilaismystiikalla höystetty jännittävä loppukohtaus toimii kirsikkana kakun päällä. Ja huipennuksena vielä aivan lopussa Voitto kirjoittaa päiväkirjaansa näin: ”Nyt kun katson ulos junan ikkunassa viliseviä maisemia ymmärrän, etteivät nämä merkinnät oikeastaan olleet minun tarinani. Ne ovat kuvauksia tästä ajasta ja pienestä paikkakunnasta, johon synnyin.”

Jaako, Ville. Länsikairan koltiaiset. Tammi 2021. Äänikirjan lukija Eero Ritala.

Rosa Liksom: Väylä

 Rosa Liksomin leveällä Tornionjokilaakson (tarkemmin ehkä Ylitornion järvikylien) murteella kirjoittama Väylä ihastuttaa kielellään ja kertomuksena tekee suuren vaikutuksen. Liksom on tavoittanut jotakin hyvin olennaista nuoren ihmisen kasvamisesta, sota-ajasta ja pienestä ihmisestä.

En ihmettele, jos joku vierastaa tornionjokivartista murretta, koska se on niin omintakeista ja lainaa paljon ruotsista. Minulle rovaniemeläistaustaisena kirjan murre ei ole omaa murretta, mutta olen aina pitänyt siitä, minusta se on jollakin tavalla hupaisaa. Uskon, että tätä kirjaa minä en voisi kuunnella äänikirjana, vaikka viime aikoina olen kirjoja paljon kuunnellut, koska lukiessa voi viipyillä omaan tahtiin tekstissä ja nautiskella juuri murteesta ja kirjailijan upeasta sanankäytöstä. Mistä tahansa kirjan kohdasta voisi ottaa näytteen. Tässä näyte, joka on otettu ”avataan kirja sattumanvaraisesta kohdasta ja valitaan sopivan mittainen kappale” -menetelmällä.

Muutaman päivän ko torkuskelin siinä rauhassa maailmalta ja sain monenlaista räsähtilääkettä ja rohtoa, niin kaikki kipu polvesta, sölästä ja persseestä katosi. Kuvittelin, että pääsen jatkamhaan matkaa, mutta minut pallautettiin parakhiin.

Kirjan päähenkilö on melkein neljäntoista vanha tyttö, karjapiika, joka joutuu paimentamaan perheen lehmät ja vasikat evakkomatkalle Ruotsiin. Lapin sodan (ja talvi- ja jatkosotien) jaloista evakuoitiin ihmisten lisäksi karja, jonka evakukointitehtävä annettiin yleensä nuorille tytöille. Meilläkin on suvussa jokin vuosi sitten kahdeksankymppisenä edesmennyt täti, joka sai rintamamiestunnuksen vietyään karjaa Kuusamosta. Romaanissa lehmät, vasikat ja sonnit ovat persoonallisia yksilöitä.

Liksom piirtää hyvin todentuntuisen kuvan kulttuurieroista ja evakoiden kohtelusta Ruotsissa. Talvi oli karu, koska ruotsalaiset eivät olleet varautuneet kovin pitkään pakolaisten oleiluun maassa.

Ilman toivorikasta loppua ja päähenkilön usein lakonisen toteavaa suhtautumista kipeisiinkin asioihin Väylä saattaisi olla murheellinen tarina. Onko kurjempaa kasvaa kuin joutua kasvamaan oman äitinsä hyljeksimänä? Päähenkilömme saattaa siitäkin selvitä, kuten sodasta ja evakkomatkasta.

 

 Liksom, Rosa. Väylä. Like Kustannus 2021.267 s. Kirjastosta.

Marianna Kurtto: Seitsemäs piste

Vuonna 1980 syntynyt Marianna Kurtto on julkaissut useita runokokoelmia, ja kyky käyttää kieltä näkyy myös hänen romaaneissaan. Seitsemäs piste on ilmestynyt vuoden 2021 alkupuolella Wsoy:n kustantamana.

Kurton kieli on rikasta, ja romaanin alku saa lukemaan pidemmälle. Jotakin kamalaa on tapahtunut, laumoittain leppäkerttuja on hyökännyt ihmisten kimppuun, ja jälkeen on jäänyt laajaa hävitystä. Vainajia on tullut, fyysisten vammojen ohella psyykkisiä vaurioita on monella. Kaikkiin leppäkertut eivät iskeneet.

Mitä ovat nämä kammottavan pelottavat somat pikku hyönteiset? Se selviää vähitellen, tai ainakin selviää vähän. Seitsemännen pisteen tarina on ohut, samoin kuin sen henkilöhahmotkin. Kurton kerronta jättää hyvin paljon aukkoja, mielestäni liikaa. Esimerkiksi. Taustalla häärii jokin Komitea, mutta ei siitä sen enempää.

Tässä tapauksessa muoto jättää sisällön varjoonsa, jos ajatellaan muodolla kieltä ja sisällöllä itse tarinaa.

Esimerkin voisi ottaa mistä tahansa lyhyehköstä luvusta.

Jos mies voisi peruuttaa sen joukkuemäen kilpailun, hän tekisi niin. Jos hänellä olisi sellainen valta. Eipä siitä lopulta tullut mitaliakaan, viides sija tai kuudes, yhdentekevää hyppelyä typerät laudankappaleet jalassa, tuomarit kopeissaan kuin varpuset eksyneinä liian suuriin pönttöihin. Mäkiviikko, joululomaviikko, tytöt roikkumassa lahkeissa sokerin tahma suupielissään, puuroa niille olisi pitänyt keittää ja hernesoppaa syöttää vaikka väkisin tummuneella lusikalla. Hiljaisuutta ei ollut, ei hetkeäkään. Ja telemark-alastulot siihen keskelle. Ne rauhoittivat, jotenkin. Mäkimontun suoraviivainen rieha. Sitä katsellessa voi mies vaipua hypnoosiin, niin mies ajatteli, jälkeenpäin, kun kaikki kilpailijat olivat laskeutuneet tornista ja vaimo kirkunut eteisessä kuin äkillisen surmatyön todistaja.

Seitsemäs piste on scifiä maustettuna rippusella kauhua, taustalla kasvu- ja perhetarinaa. Hienosti omanlaisensa.

 

Kurtto, Marianna. Seitsemäs piste. Wsoy 2021. 283 s.  Kirjastosta.

Pirjo Hassinen: Hämärän aika

Pirjo Hassinen on ajan hermolla tarkastellessaan uusimmassa romaanissaan Hämärän aika (Otava 2020) yksilöitä äärioikeistolaisessa liikkeessä, liepeillä tai ylipäätään populistisen ja oikeistolaisen ilmapiirin vaikutuspiirissä. Romaani on kolmas osa teemaa käsittelevää trilogiaa. Tunnustan. En ole lukenut aikaisempia osia. Itse asiassa olen jättänyt aika monta Hassisen romaania väliin yhden pettymyksen jälkeen. Pidin Hämärän ajasta, vaikka esimerkiksi kovinkaan monesta sen henkilöhahmoista ei voi pitää tai sympatisoida.

Hassisen romaani ei ole mikään kepeä ja valoisa  kertomus, mutta sen loppuratkaisu jättää lukijalle mahdollisuuden kuvitella henkilöille tulevaisuudessa parempaa.

Romaanin kolme miestä, Jaakko, Jesse ja Tomi eivät suoranaisesti tapaa, mutta heidän tarinansa leikkaavat toisiaan, ja taustalla on kaiken yhdistävä teema. Leskeksi jäänyt Jaakko lähtee Italiaan tapaamaan tytärtään, joka on naimisissa paikallisen populistipoliitikon kanssa. Jesse puolestaan jännittää yliopiston pääsykokeiden tuloksia ja lähtee serkkunsa pyynnöstä viemään ostajalle Italiaan vielä uniikkikappaleena olevaa sähkömoottoripyörää ajamalla. Useammallakin tavalla marginaalissa oleva Jesse kokee värikkään matkan. Tomi on yksinkertaisesti typerys. Tomin tarina osoittaa, kuinka sanat ja teot ovat lähellä toisiaan.

”… Ja kun sanat oli kerran mielessään hyväksynyt ja lausunut, oli samalla hyväksynyt sanoista johdettujen tekojen seurauksetkin.”

Hassinen, Pirjo. Hämärän aika. Otava 2020. 349 s. Kirjastosta.

 

Liisa Louhela: Kaikkeus on meidän

 Liisa Louhelan esikoisromaani Kaikkeus on meidän on onnistunut kurkistus lähes sadan vuoden takaisen maaseudun elämään ja luokkarakenteeseen.

Romaanin päähenkilö Reeta yrittää pyristellä ennalta annettua kohtaloaan vastaan. 1930-luvun lopun Kainuussa köyhän lapsella ei ollut helppoa, ei kouluttautumismahdollisuuksia eikä juuri vaihtoehtoja. Tilannetta ei ainakaan parantanut se, että punaisten puolella ollut isä lahdattiin Kajaaninjoen jäälle.

Äitinsä kuoltua orpo Reeta päätyy piiaksi uskovaiseen Haikolan taloon. Hän kuitenkin haaveilee jostakin muusta. Paremmasta elämästä kaupungissa, vapaudesta, helpommasta elämästä.

”… En halunnu lähteä yhenkään rengin matkaan. Mitä siitä seuraisi – senpä tiesi. Vähintään kaheksan kakaraa, jotka joutuisivat jokainen vuorotellen toisten töille liian aikasi. Sama puute oisi minullahi päällä läpi elämän mitä oli äitillä kotosalla.”

Reeta kuitenkin rakastuu köyhälistöä vieläkin alemmalla tasolla yhteiskunnan hierarkiassa olevaan mustilaiseen.  

Kainuulaislähtöinen Louhela kirjoittaa taitavasti ja henkilöiden suuhun sopivaa murretta, mutta kuitenkin sen verran maltillisesti, että toiselta murrealueelta kotoisin oleva lukija viihtyy mainiosti tekstin parissa.

Louhela piirtää tiiviissä kerronnassaankin ajankuvan tarkasti. Muutamalla lauseella ollaan ajan hengessä kiinni, samoin yleinen asenneilmapiiri käy selväksi. Lapsenpäästämiseen liittyviä vanhoja taikoja Reeta pääsee kuulemaan ja tekemään emännän synnytyksen tukemiseksi.

Romaanin loppu jää ovelalla tavalla avoimeksi. Vihdoinkin Reeta pääsee kohti kaupunkia, muttei ehkä sillä tavalla kuin hän olisi odottanut.

Louhela, Liisa. Kaikkeus on meidän. Wsoy 2021. Arvostelukappale.

Jyrki Erra: Lyijyvalkoinen

 Ilman Vuoden johtolanka -palkintoa ja palkinnosta uutisointia Jyrki Erran Lyijyvalkoinen olisi saattanut mennä minulta ohi. Hyvä ettei mennyt.

Suomalainen taiteilija Alex Wallas on erityisesti perehtynyt italialaiseen Caravaggion teoksiin ja työtapaan, ja kansainvälistä mainetta hän on saanut tehtyään rekonstruktion eräästä Caravaggion tuhoutuneesta teoksesta.

Asiantuntemus vie hänet Roomaan ja Vatikaaniin selvittämään mahdollisesti aidon ja ennen tuntemattoman Caravaggion maalauksen provenienssia (tärkeä sana tässä tarinassa!) Aitona äärettömän arvokasta maalausta havittelevat useat tahot, eikä likaisia keinoja kaihdeta.

Naiset ovat täysin sivuroolissa ja silloinkin osana on olla uhri. Alexin naisystävä Laura on menehtynyt vuosia aiemmin Italiassa epämääräisessä onnettomuudessa. Romaanin käynnistävät perheystävän, taidehistorian emeritaprofessori Riitan raaka surma ja Alexin vaimon Elinan katoaminen työmatkallaan Roomassa.

Vaikka romaani on mielikuvituksen työtä, on siinä monia löyhiä yhtymäkohtia todellisuuteen, kuten esimerkiksi Caravaggion työn rekonstruktion (ks. Caravaggio suomenkielisestä Wikipediasta). Rooman kadut ja Villa Lante muodostavat aidon näyttämön osalle jännittäviä tapahtumia.

Kaksi aikatasoa kietoutuvat hyvin yhteen. Caravaggion apulaisen muistiinpanot kertovat isännän värikkäästä elämästä ja paljastavat lopulta tärkeän salaisuuden. Loppuvaiheessa kertomus otti aivan uutta vauhtia ja vaaralliset tilanteet seurasivat toistaan.

Omaperäinen, laajaa sivistystä ja huolellista taustatyötä osoittava Lyijyvalkoinen on pienistä puutteistaan huolimatta palkintonsa ansainnut.

Erra, Jyrki. Lyijyvalkoinen. Otava 2020. Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen.

 

 

 

Anu Heiskanen: Salateitse Saksaan

Kun Saksan sotaonni kääntyi toisen maailmansodan loppupuolella, tuli sille lähtö vuonna 1944 myös pohjoisesta Suomesta. Sitä ennen, vuodesta 1941 lähtien, oli eletty aseveljeyden aikaa. Suuri joukko suomalaisia naisia ehti työskennellä saksalaisten palveluksessa erilaisissa tehtävissä. Luonnollisesti romanssejakin syntyi.

Saksalaisten oli lopulta lähdettävä nopealla tahdilla pois pohjoisesta Suomesta, Neuvostoliiton vaatimuksesta ja lopulta Suomen ajamana. Pohjoinen Suomi evakuoitiin siviiliväestöstä. Tilanne muuttui kaoottiseksi, ja pelko karusta kohtelusta etenkin saksalaisille työskennelleiden keskuudessa oli suuri. Suhtautuminen vihollisen hyväksi työskennelleisiin tai suhteissa olleisiin muuttui salamavauhtia sotatilanteen muuttuessa, tästä oli esimerkkejä Ranskasta. Myös Neuvostoliiton miehittämisen pelko oli suuri.

Anu Heiskasen arvion mukaan noin tuhat suomalaista naista lähti Suomesta kohti Saksaa. Vuonna 2018 tarkastettuun poliittisen historian väitöskirjaan pohjautuvassa kirjassa Salateitse Saksaan Heiskanen selvittää lähteneiden naisten taustoja, lähtösyitä ja kokemuksia sodan loppuvaiheista Saksassa ja sodanjälkeisessä, pahoin raunioituneessa maassa. Enemmistö heistä palasi Suomeen, huoran leima otsassaan.

Parisuhteessa Saksan armeijan palveluksessa olevan kanssa olevat lähtivät perääntyvän armeijan mukana helpoimmin. mutta myös töitä armeijalle tehneitä lähti joukoittain jatkamaan työtään esimerkiksi hoitajina. Sattuman tai tilanteen viemänä lähti moni. Joukossa oli myös puhtaasti seikkailumielellä liikkeelle lähteneitä. Osa naisista lähti eteläisestä Suomesta laivoilla, pohjoisesta kuljettiin Norjan kautta.

Paluu Suomeen kävi Hangon leirin kautta, ja leirin "ansiosta" jälkipolville on taltioitu kuulustelupöytäkirjoihin näiden naisten tarinat.

Yhtymäkohtia nykypäivän Suomeen voi nähdä vaikkapa saksalaisten (ja itävaltalaisten) suhtautumisessa ulkomaalaisiin, samanlaista epäluuloa ja erikoisia asenteita ulkomaalaisia kohtaan kun valitettavasti esiintyy yhä enemmän. Samoin Suomeen palaavat naiset nähtiin jopa turvallisuusuhkana, samaan tapaan kuin nyt suomalaiset isis-naiset. Pieni osa saattoi ollakin.

 

Heiskanen, Anu. Salateitse Saksaan. Hitlerin valtakuntaan 1944 lähteneet suomalaiset naiset. Otava 2019.

 

Tuula Väisänen: Uula-Antin tekohampaat

Minulla ei ole omakohtaisia kokemuksia norjalaisista kalatehtaista, mutta varmasti jokaisella lappilaisella vähintään johonkin ikään ehtineillä on joku tuttu, joka siellä on ollut, tai ainakin on kuullut juttuja siellä käyneistä. Oma mielikuvani kalatehdastyöstä on ollut raskasta työtä, hyvä palkka ja raskaat huvit. Tuula Väisäsen kalatehdasromaani Uula-Antin tekohampaat vahvistaa käsitystäni ja vieläkin enemmän: Väisänen vie lukijan mukanaan kokemaan kalatehdasduunarin elämää.

Moni pohjoisen nuori lähti Norjaan kalatehtaiden kulta-aikana töiden houkuttelemana ja työttömyyden tai opintojen välivuosien työntämänä. Lähtösyitä saattoi olla muitakin, mutta tuskin kovin moni lähti mielessään jääminen. Toki osa jäikin, vaikka ihmisiä tuli ja meni.

Väisänen saa henkilöihinsä eloa. He ovat todentuntuisia, vaikka Väisäsen mukaan mielikuvituksen tuotetta romaanissa ovatkin, niin tapahtumat kuin ihmiset.

Väisänen kiteyttää olemisen ytimen kohdassa, jossa normaalista poikkeava ääni – saksofoni – ja Utsjoen ukon lennokas saavat päähenkilö Lennen pohtimaan näin:

Saksofonin haikeus ja ukon elämänriemuisa askel sointuivat yhteen; elämä saattoi sattumanvaraisia palasia yhteen väläyttäen hetkessä väreilevän valoisan kuvan, kirkkaan sirun elämän sisäisestä mielekkyydestä ja kauneudesta kalanhajuisen, rikkinäisen ja roskakasoja keräävän kaaoksemme keskellä, jossa välinpitämättömyys, väliaikaisuuden ja juurettomuuden tunteet saivat meidät lonksumaan ja tipahtamaan pois raiteiltamme.

Lenne on poikkeuksellinen siinä mielessä, että hän palaa Norjaan kesätöihin yhä uudestaan, kunnes lopulta elämässä on siirryttävä uuteen vaiheeseen. Eivätkä kalat ja kalatehtaatkaan ole enää entisellään.

Lievästä epätasaisuudestaan huolimatta mukavasti kerrottu. Alku oli minulle hankala, olin vähällä jättää lukemisen ensimmäiseen virkkeeseen: ”Poika näytti enkeliltä, joka tarjosi meille viinaa.”

Väisänen, Tuula. Uula-Antin tekohampaat. Kalatehdasromaani. Atrain&Nord 2019. 239 s. Kirjastosta.

 

Hanna Velling: Kutsumaton

 Hanna Velling käsittelee romaanissaan Kutsumaton avioeroa monesta eri näkökulmasta. Vakavasta aiheesta huolimatta Velling kirjoittaa sujuvasti ja sopivan humoristisesti. Toimelias Mirja järkyttyy, kun hänen miehensä Mikko (joka tosin ei mikään malliaviomies ole ollut) rakastuu yksinhuoltajaäiti Siruun. Mukana kuvioissa on myös Mikon äiti sekä lapset Miisa, Linda ja Topi. Lapsista teini-ikään on ehtinyt Miisa.

Onnekseni en itse ole kokenut avioeroa, mutta mielestäni Velling käsittelee aihetta uskottavasti ja tuo eri osapuolten tyypillisiä reaktioita esiin.

Pieni näyte:

”… Tämä koti ei ollut enää Mikon varasto, vaikka mies virallisesti olikin hänen aviopuolisonsa. Heillä ei ollut vielä edes harkinta-aika meneillään. Mirja aloitti kuitenkin oman harkintansa saneeraamalla Mikon tavarat. Samalla hän voisi laittaa kiertoon tyttöjen vanhat vaatteet, tarpeettomiksi käyneet harrastusvälineet ja hylätyt lelut. Sekamelska sai nyt loppua.

   Mirja kietaisi hiukset kiinni, puki vanhan tuulitakin päälleen ja laittoi käteensä parhaat päivänsä nähneet nahkahanskat. Sakari Sauso, niissä luki kultakirjaimin. Ne olivat joskus olleet pehmeää nahkaa, mutta nyt ne olivat työrukkaset. Erosiivousvaruste.”

 

Velling, Hanna. Kutsumaton. Bazar 2020. 288 s. Kirjastosta.

Markku Rönkkö: Ilmalinna

 Lukematta olisi jäänyt Markku Rönkön viime vuonna ilmestynyt Ilmalinna, ellei tuttava olisi kehunut sitä somessa. Kirjastossa ei ollut jonoa, joten pääsin heti lukemaan. Ihan yhteen putkeen en Ilmalinnaa ahmaissut, mutta ohitti muut kesken olevat kirjani.

Erityisesti pidin kirjan lopusta, joka antaa lukijalle vapaat kädet kehitellä onnellisia loppuja.

Sanni ja Fogeli ovat nuoria, ehkä hieman hukassa olevia, nuoria aikuisia. Viisikymppinen Sonja menettää työnsä ja jo aiemmin hän on menettänyt kosketuksen tyttäreensä Sanniin. Muita henkilöitä ovat herra Haarla ja sivuroolissa Leijona.

Rönkkö kirjoittaa enemmän kuin sujuvasti, sortumatta kuitenkaan turhaan verbaaliakrobatiaan, vaikka siihenkin hänellä varmasti olisi kykyjä.

 

Rönkkö, Markku. Ilmalinna. Like 2019. Kirjastosta.

 

 

Annastiina Storm: Kerro, kerro

Nelikymppinen kirjailija Aliisa on ollut aina sitä mieltä, ettei hän ole vanhempiensa lapsi. Jotakin selviää pitkästä, osin sekavasta kirjeestä, jonka hänen äitinsä Lumikki jättää hänelle kuolinvuoteellaan. ”Kirje on kuin kryptinen tehtävänanto, jonka pohjalta minun on määrä muotoilla jotakuinkin ehyt tarina Lumikin elämästä.”

Lumikinkaan isästä ei ole tietoa, paitsi lukijalle asia paljastetaan heti alussa.

Aliisa matkaa Hukan kirkonkylälle, paikkaan, jossa Lumikki aloitti työuransa sosiaalityöntekijänä. Kirjoitusrauhan hakeminen on hyvä tekosyy asettua kylään, ja seurata äidin nuoruuden jälkiä. Miten eri sukujen tarinat kietoutuvat yhteen, vai kietoutuvatko lainkaan, ja mitä menneisyydessä oikeastaan tapahtui?

Annastiina Storm kertoo suhteellisen tiiviissä muodossa (vähän yli 200 sivua) jännittävän monitahoisen kertomuksen. Minä pidin tästä Kerro, kerro -romaanista.

Edellinen Stormin kirja, esikoinen Me täytytään valosta, oli sekin oivallinen. 

Storm, Annastiina. Kerro, kerro. Kustantamo S&S 2019. 207 s.

Kristiina Saha: Minäpäivät

Kristiina Sahan Minäpäivät on mukava kasvukertomus aikuisesta naisesta, joka saa äitinsä kuoltua vihdoin tilaa itselleen. Vähän vierastin jatkuvaa itsensä mitätöintiä, jota päähenkilö Hellevi eli Hoo, kuten hänen pomonsa häntä kutsuu, jatkuvasti harrastaa.

Hellevin elämä keskittyy työpaikalle, jossa hän on väliportaan esimies, ja hänen äitinsä luokse sairaalaan. Muutos käynnistyy esimiehen työssäolovuosien kunniaksi lahjoittamasta itsensä kehittämisen kurssista.

Kertomus loppui sopivasti vaiheeseen, joten lukija saa itse kuvitella mieluisan lopun tarinalle.

Kun Pirjo Heikkilä on lukijana, on tiedossa huumoria. Pidin Kristiina Sahan Minäpäivistä enemmän kuin esimerkiksi myös melko tuoreesta Anni Saastamoisen romaanista Sirkka, jossa päähenkilön ominaisuudet eivät ole enää terveitä.

 

Saha, Kristiina. Minäpäivät. Äänikirja, lukija Pirjo Heikkilä. Otava 2019,

Max Seeck: Uskollinen lukija

Huh! Olipa niin jännittävä äänikirja, että illalla kuunneltuna se tuli uniin asti mukaan. En ole pitkään aikaan nähnyt painajaisia, mutta nyt pystyin yhdistämään uneni jännäriin.

Kotimaisia jännäreitä en olekaan vielä kuunnellut, en ennen kuin otin listalle Max Seeckin psykologiseksi jännitysromaaniksi luonnehditun Uskollisen lukijan.

Kertomus piti otteessaan niin hyvin, että se piti kuunnella muutaman päivän kuluessa.

Kuuluisa jännityskirjailija Roger Koponen on samaan aikaan Savonlinnassa kirjailijaillassa, kun hänen vaimonsa murhataan pariskunnan ökytalossa Helsingissä. Murhatutkintaa johtaa Jessica Niemi, joka antaa ymmärtää olevansa tavallinen poliisi, ja asuvansa vaatimattomasti yksiössä, kun todellisuudessa hän on hyvin varakas. Raha vain ei tuo onnea. Lukija odottaa mielenkiinnolla, minkälaiseen tragediaan päättyy nuoren Jessican Italian-romanssi. Näinhän voi päätellä nykyhetken tilanteesta, Jessicahan on sinkku. Mistä hänen aiemmin syntyneet vammansa, jotka vieläkin välillä vaivaavat, ovat syntyneet?

Seeck paljastaa menneisyyden tapahtumia vähän kerrallaan. Vähän kerrallaan etenevät myös monimutkaiseksi rikosvyyhdiksi paisuneet murhatutkimukset. Jännitys tihenee monella suunnalla. Jessican menneisyyden ja nykyhetken rikosten ohella seurataan Jessican esimiehen, Erne Miksonin terveystilaa.

Loppuratkaisu on niin mielikuvituksellinen, ja niin kaukaa haettu, että pelko tulevista painajaisista väistyy. Loppu myös töksähtää niin yllättäen, että minun piti käydä ekirjan puolella lukemassa loppuratkaisu, koska epäilin keskittymiseni herpaantuneen juuri ratkaisevassa kohdassa (ei ollut herpaantunut).

Uskollisen lukijan julkaisuoikeudet on myyty kustantajan mainoksen mukaan 30 maahan. Hienoa, sillä ei sitä tarvitse hävetä vähääkään muiden rinnalla.

Seeck, Max. Uskollinen lukija. Lukija Satu Paavola. Tammi 2019.

Niina Mero: Englantilainen romanssi

Kaipasin kevyempää kuunneltavaa, ja valitsin Instagramista vastaan tulleiden suositusten perusteella Niina Meron Englantilaisen romanssin. Tarinaa voi luonnehtia elokuvakielellä perinteiseksi romanttiseksi komediaksi, romaanina siis viihdekirjallisuutta. Mukavaa twistiä tarinaan tuovat ympäristön, hienon englantilaiskartanon ja suomalaisten epäsuhtaisuus. Perinteiseksi sen tekee ennalta-arvattavuus.

Komedienne Pirjo Heikkilä näköjään myös lukee komediallisia kirjoja. Olen viime aikoina kuunnellut muitakin hänen lukemiaan vastaavantyyppisiä kirjoja, kuten Anni Saastamoisen Sirkan.

Päähenkilö Nora on ”vaiheessa” oleva opiskelija, joka on vaihtanut journalismin opinnot kirjallisuuteen, mutta joka mielellään kertoo olevansa freelance-journalisti, joka on Noran ikäiselle naiselle kunniallisempi titteli kuin opiskelija. Maiharit ja mustat vaatteet ovat hänen univormunsa. Runsaat tatuoinnit täydentävät kuvaa, joka on vastakohtainen hänen Englannissa asuvalleen kauniille sisarpuolelleen Helille, joka on menossa naimisiin aidon brittiläisen aristokraatin kanssa. Nora on kateellinen sisarpuolelleen, koska tämä asuu Englannissa, jota Nora suorastaan rakastaa. Kirjallisuuden graduaan hän työstää romantiikan brittiklassikoista, kuten Keats ja Shelley, mutta persoonalliseen tyyliinsä heidän kuolemankäsityksestään.

Kun sisarpuoli pakottaa Noran tulemaan hyvissä ajoin luokseen valmistelemaan häitään, ei Noraa huvittaisi lähteä, mutta mentävä on. Nora ei tavoiltaan tai habitukseltaan kovin hyvin istu aristokraattien kuvioihin, mutta siitähän tarina saa huumorinsa.

Joitakin Meron ratkaisuja jäin miettimään, kuten tarinan jännityspuoli, joka on vahvasti mukana, mutta joka kuitenkin jää laimeaksi. Myös Noran tatuoinnit piti alkuun peittää vaatetuksella, mutta myöhemmin paljastavampi vaatetus ei aiheuttanut hienostoväen keskuudessa mitään, kirjaan asti päätynyttä reaktiota (tai sitten kyseinen kohta meni ohi).

Mutta kaiken kaikkiaan mukava kuunneltavaa.

Mero, Niina. Englantilainen romanssi. Gummerus 2019. Äänikirja, lukija Pirjo Heikkilä.

Emmi-Liia Sjöholm: Paperilla toinen

Emmi-Liia Sjöholm kertoo esikoisromaanissaan Paperilla toinen kompleksisesta suhteestaan miehiin ja kasvustaan äidiksi.

93 napakkaa lukua kattavat ajan 14-vuotiaana tehdystä abortista vähän yli kolmekymppiseen kypsään äitiyteen. Väliin mahtuu monenmoista miestä ja miessuhdetta, mutta abortti kummittelee tavalla tai toisella taustalla. Dramaattinen tapahtuma on herpes, josta tulee toinen ikävä seuralainen, mutta jonka kanssa hän oppii elämään.

Sjöholmilla on mainio lakoninen tyyli, joka miellyttää ainakin minua. Kuten esimerkiksi herpestartunnan jälkeen.

Minä olin surullinen, koska en tiennyt enää miten olla itseni kanssa. Olin surullinen, koska en tiennyt olisiko kukaan enää koskaan kanssani.

Koska pelkäsin jääväni kaikesta nautinnosta paitsi.

Seksuaaliterapeutilla käynti ei tuonut lohtua, mutta käynti gynekologilla muutti kaiken.

…”Sulla on tosi kaunis pimppi, käytä sitä.” Sitten hän määräsi reseptin estolääkkeisiin.

Kotimatkalla ratikan ikkunan heijastuksesta katsoi eri nainen mutta silti ihan sama.

Kävin maistraatissa ja lisäsin ensimmäisen ja toisen nimeni väliin viivan. Uusi identiteetti maksoi 25 euroa.

Sjöholm on valitsema näkökulma ei ole tavallisin, eikä varmasti miellytä kaikkia lukijoita. Valinta on kuitenkin perusteltu ja onnistunut.

Tästä lähtien alan bongata teksteistä ääriviivoja, ne ovat tämänkin tarinan kertojalla. 

Sjöholm, Emmi-Liia. Paperilla toinen. Kosmos 2020. Kirjastosta.  

Jukka Takalo: Kuoleman nimi on Saab 96

Vuoden lyhyimmän päivän tapahtumat alkavat Jukka Takalon romaanissa Kuoleman nimi on Saab 96 klo 13.55, jolloin abiturientit opiskelevat ja opettaja kertoo tärppejä ylioppilaskirjoituksiin. (Nykyisen) Oulun pohjoisessa kaupunginosassa nimettömäksi jäävä päähenkilö kaverinsa Kölnin kanssa suuntaa koulupäivän jälkeen muutaman mutkan jälkeen illansuussa kaupungin keskustaan mukanaan repullinen viiniä ja omatekoisia pienlehtiä. Mielessä nuorilla miehillä on päihtymisen lisäksi liike, tai ehkä rakkaus, tai sitten juuri se. Pohjoisen pakkanen ja viima hyydyttävät, vaan eivät estä lystinpitoa.

Pojat laittavat itsetehdyn Lipsu Teutori -pienlehden myyntitulot heti menemään hyvää tarkoitukseen, eli juomiin paikallisissa baareissa. Ylenpalttinen alkoholin nauttiminen tietenkin kostautuu, vaan niin päähenkilömme siitä tokenee ja jatkaa illan viettoa. Tyttöjäkin näkyy.

1980-luvulla Oulussa opiskelleena minulle oli moni paikka tuttu Takalon kuvauksesta, ja moni muukin asia muistui mieleen sinistä enkeliä myöten. Ajankuvaa muusikkonakin tunnettu Takalo täydentää luonnollisesti musiikilla.

Takalo osaa kertoa mukavalla tavalla laveamman tarinan kuin mitä yhden illan ja yön tapahtumien kuvaaminen vaatii. Mielestäni hän tavoittaa hyvin nuorten ajatusmaailman.

Takalo Jukka. Kuoleman nimi on Saab 96. Nisperon kahvilakirjat 2018.

Hyppe Salmi: Aaltoja ja asiattomuuksia

Aikuisen naisen ikään itsekin ehtineenä tartuin mielenkiinnolla Hyppe Salmen esikoisromaaniin Aaltoja ja asiattomuuksia, kertoohan se kansitekstin mukaan elämänvaiheesta, joka naisia itseään harvoin naurattaa, mutta lukijaa kyllä.

Vaihdevuosioireista kärsivä Rimma panee elämäänsä uusiksi. Avioero ja uusi koti. Uusi suunta elämälle? Rimmalla ei todellakaan ole helppoa. Hän ponnistelee tietääkseen mitä haluaa, hän ei voi vain olla ja katsoa mitä vastaan tulee. Hän arvelee itse näin:

”Johtuuko se siitä, että pelkään asioiden, ihmisten, ajatusten, aikomusten ja ennen kaikkea ajan valuvan käsieni läpi. Pelkäänkö huomaavani liian myöhään, että en ole osannut tarttua, pitää kiinni, kiinnittyä. Pelkäänkö, että palvelukodin asukashaastattelussa määrittelen itseni: yksinäinen, osaton, merkityksetön.”

Pikaisesti luettuna Salmen teksti on huumoripitoista ja kevyttä. Pian kuitenkin romaanin tummat sävyt nousevat pintaan. Onneksi Rimma aina toisinaan, hetkittäin, tietää missä ja kuka on.

Kovin paljoa en lämmennyt tälle kertomukselle. Siinä oli hyvin paljon otoksia keski-ikäisen naisen elämästä, mutta kertomuksen suuri kaari oli hukassa. Tyyli kyllä kuvastaa Rimman ajattelumaailmaa:

”Jos elämä olisi tarina, olisi siinä juoni, joku päätepiste, jota kohti kulkisin johdonmukaisesti ja varmasti. Muutamat sivuloikat toisivat väriä ja monipuolisuutta, mutta muuten puksuttaisin eteenpäin suunnitelman mukaisesti, kunnes saapuisin loppuun ja siihen laittaisin pisteen.

…

Sen sijaan poukkoilen, teen yhtä, ajattelen toista. Olen tänään tätä mieltä ja huomenna jotain ihan muuta. Tai en ole mitään mieltä, ajelehdin ja huomaan olevani jossain, enkä edes tiedä missä.

Elämä koostuu fragmenteista, epämääräisistä palasista, sinkoilevista suunnista, päätöksiin ajautumisista ja niistä luistamisista.”

Oma taustani ja nykyinen elämäntilanteeni on aivan erilainen kuin romaanin Rimmalla, joten en pystynyt samaistumaan päähenkilöön oikeastaan lainkaan. Mutta koska me naiset emme ole samanlaisia, löytää varmasti joku samaistumiskohteita tästä romaanista.

Salmi, Hyppe, Aaltoja ja asiattomuuksia. Tammi 2019. 257 s.