tiistai 13. syyskuuta 2016

Mooses Mentula: Jääkausi



Koulukiusattu tyttö. Yksi ajattelematon vihapäissään tehty teko, valheellinen viesti verkkoon, ja yhden ihmisen elämä suistuu raiteiltaan. Mooses Mentula käsittelee uudessa romaanissaan Jääkausi isoja asioita. Koulukiusattuja on keskuudessamme paljon, ja vielä enemmän kiusaajia ja heidän tukijoitaan. Nykyaikana levitetään verkossa valheita ihmisryhmistä, mutta kirjassa kuvatun kaltaisia tilanteita, joissa nimeltä mainitusta ihmisestä levitetään perättömyyksiä, tapahtuu myös.

Jääkausi alkaa todentuntuisella kuvauksella kiusaamistilanteista, mutta loppua kohti kertomus saa jopa farssimaisia piirteitä.

Mentula tarkastelee uskottavasti huhujen kohteen epäuskoa ja stressireaktiota. Asiat kalvavat jos niitä ei selvitetä. Vähemmän uskottavasti kirjan Juha jättää kertomatta asiasta vaimolleen ja napsii rauhoittavia alkoholin kera yhä suurempia määriä.

Mentula kirjoittaa jouhevasti ja koukuttavasti – Jääkausi oli luettava yhteen putkeen –  mutta jäin kuitenkin kaipaamaan syvällisempää otetta näihin kahteen isoon ilmiöön. Pidin loppuratkaisusta, siinä kertomus ikään kuin käännähti uuteen, positiiviseen asentoon.  
  
Mentula, Mooses. Jääkausi. Wsoy 2016. 263 s. Kirjastosta.


torstai 8. syyskuuta 2016

Vladimir Sorokin: Telluuria

Ei voi kuin ihastella Vladimir Sorokinin mielikuvitusta ja sanataituruutta. Telluuria on futuristinen ja fantasiaa.

Telluuri on alkuaine, joka tässä romaanissa naulana päähän iskettynä saa aikaan uskomattoman hyvänolontunteen ja antaa henkilön liikkua ajassa. Läpi romaanin telluuri on tavalla tai toisella liikkeellepanevana voimana. Telluuria puolestaan on telluurilla vaurastunut valtio, mutta romaanissa siellä vain käväistään. Telluuria koostuu luvun mittaisista kertomuksista, katkelmista tai kohtauksista kuvitteellisessa tulevaisuudessa. Joitakin piikkejä nykyajan poliitikoiden ja maailmanmenon suuntaan löytyy. Mitään selkeää juonenkulkua on turha odottaa Paikat ja kertojafiguurit vaihtelevat niin hurjasti, että lukiessa saa olla tarkkana yrittäessään pysytellä Sorokinin vauhdissa mukana. Minulle Telluuria on hitaasti luettavia kirjoja.

Omalaatuisuudestaan ja sekavuudestaankin huolimatta Telluuria on mielikuvitusrikkaana kertomuksena palkitseva lukukokemus. Kiittäkäämme Anna Taittoa suomennoksesta ja Likeä julkaisusta.

Sorokin, Vladimir. Telluuria. Suom. Anna Taitto. Like 2015. 344 s. Kirjastosta.

tiistai 6. syyskuuta 2016

Annamari Marttinen: Vapaa


Kirjailija Annamari Marttinen tarttuu uusimmassa, jo seitsemännessä romaanissaan Vapaa mitä ajankohtaisimpaan aiheeseen, Suomeen saapuviin pakolaisiin. Vapaan päähenkilö ja minäkertoja on Suomeen pakolaisena saapunut irakilainen Mahdi, joka sijoitetaan entisestä vankilasta vastaanottokeskukseksi muutettuun Konnunsuon vankilaan odottamaan turvapaikkakuulustelua ja -päätöstä sekä opiskelemaan suomea Katariina-opettajan johdolla. Aika kuluu, vuodenajat vaihtuvat, piinaava odotus turvapaikkapäätöksestäkin loppuu joskus. Samalla Mahdin ja Katariinan välille kehittyy jotakin. Kertomuksessa ovat mukana myös Patu ja Sakke, aikoinaan Konnunsuolla tuomiotaan kärsineet miehet.

Hienosti Marttinen eläytyy eri henkilöihinsä, joiden määrän hän on pitänyt pienenä, ehkä jopa liiankin pienenä. Eikö todellakaan Mahdilla ole lähipiirissään ketään muuta kuin veljensä ja vanhempansa? Romaanin henkilöt ovat uskottavia, ja Marttinen kiittääkin jälkisanoissaan niitä turvapaikanhakijoita, jotka ovat kertoneet hänelle haastattelussa kokemuksistaan. Marttisella on omakohtaista kokemusta vastaanottokeskuksesta, sillä hän on työskennellyt suomen kielen opettajana juuri Joutsenon vastaanottokeskuksessa, entisessä Konnunsuon vankilassa.

Keväämmällä käytiin keskustelua siitä, kuka saa kirjoittaa kenenkin puolesta. Onko valtaväestöön kuuluvan lupa kirjoittaa johonkin vähemmistöön kuuluvan näkökulmasta, eikö pitäisi eri ryhmien antaa itse kertoa tarinansa? Viedäänkö heikommassa asemassa olevilta äänikin? Keväinen keskustelu tuli mieleen Vapaata lukiessa, mutta mielestäni Marttisen romaani lunastaa paikkansa. Kysymys on kirjailijan – ei dokumentaristin – eläytymisestä toisen nahkoihin. Totta kai jokainen pakolainen on yksilö, ja jokaisen tarina on erilainen, mutta silti, ja etenkin näinä maahanmuuttajavastaisina aikoina tarvitsemme näitä kertomuksia, joissa asetutaan pakolaisen asemaan. Tai vaikka vangin.
  
Marttinen Annamari. Vapaa. Tammi 2016. 314 s. Kirjastosta.


maanantai 5. syyskuuta 2016

Philip Kerr: Saksalainen sielunmessu


Pari vuotta sitten (2014) ilmestyi suomeksi skotlantilaisen Philip Kerrin 1930- ja 40-lukujen Saksaan sijoittuvan Berlin Noir -trilogian kolmas osa, Saksalainen sielunmessu, jonka teemana on sotienjälkeiseen vakoiluun ja vastavakoiluun. Dekkari on itsenäinen osa sarjasta, jonka edelliset osat ovat Liekit Berliinissä ja Kalpea rikollinen

Loppuvuodesta 1947 Berliini on yhä suurelta osin raunioina ja puutetta oli kaikesta, ruuastakin, mutta elämä jatkui, ja yksityisetsivä Bernie Guntherille riitti tekemistä. Maailmansodan voittajamaat pitivät valtaa kaupungissa, jonka jako alkoi näkyä. Kerr kuvaa erityisesti iivanat ikäviksi tapauksiksi, mutta kehuja eivät juuri saa muutkaan. Guntherin saama tehtävä vie hänet pian Berliiniin verrattuna erilaiseen ympäristöön, Wieniin. Työtehtävä ja tapahtumat eivät ole yhtä leppoisia kuin itse kaupunki, sillä ruumiita syntyy eri maiden tiedustelutoimtojen peitellessä jälkiään tai hankkiessa tietoja. Keneenkään ei voi luottaa, eikä kenestäkään voi varmasti tietää minkä hyväksi joku on toimimassa. Kerr on tehnyt kotiläksynsä vakoilusta ja agenttien toiminnasta. Mielestäni taustakuviot ovat liian monimutkaiset, ja mieluummin olisin nähnyt Berliinin pääasiallisena tapahtumapaikkana.

Kerr, Philip. Saksalainen sielunmessu (A German Requiem). Suom. Jukka Jääskeläinen. Atena 2014. Kirjastosta.