keskiviikko 29. marraskuuta 2017

Saituri Oulun kaupunginteatterissa



Klassikon tietää siitä, että se toimii yhä. Ranskalaisen Molièren (1622–1673) näytelmistä moni on jäänyt elämään yhä uusina esityksinä. Oulun kaupunginteatteri on ottanut nyt syksyllä 2017 ohjelmistoonsa yhden Molièren tunnetuimmista komedioista, Saiturin. Mielestäni esitys (23.11.2017) on kaikin puolin onnistunut. Esitys rullaa hyvin läpi reilun parituntisen kestonsa.

Näyttelijät tekevät hyvää jälkeä. Kokenut Puntti Valtonen pääroolissa Harpaginina on mainio. Myös Tampereen yliopiston näyttelijätyön laitoksen (Näty) opiskelijat Oliver Kollberg Cléantena, Sara-Maria Heinonen Élisenä, Atte Antikainen Valèrena ja Elina Saarela Mariannena ovat mainioita. On näyttämöllä oululaistakin osaamista, niin ettei sitä pelkästään vierailijavoimin esitetä. Saiturin on ohjannut ja sovittanut Kari-Pekka Toivonen.

Erityisesti pidin Tellervo Syrjäkarin suunnittelemista puvuista, jotka mielestäni olivat juuri sopivan övereitä ja kullekin hahmolle sopivia.

Esityksen piti olla tuoksuton, mutta eikös vain vinosti edessäni istuneesta vanhemmasta rouvasta leijunut tympeä hajuveden tuoksu juuri suuntaani. Rouva oli iäkäs ja hänen seurassaan ollut mies vaikutti vähintäänkin sotaveteraanilta, joten minulla ei riittänyt pokkaa huomauttaa rouvalle tuoksusta. Ehkä hän oli suihkauttanut hajustetta joskus aikaisemmin ja se sitten lemusi yhä. 

Kuvituskuva on otettu käsiohjelman sivulta, mukana myös oma pääsylippu. (Näytöksessä käyty omalla rahalla)





maanantai 27. marraskuuta 2017

Jenni Linturi: Jälleenrakennus



Jenni Linturin tuoreen romaanin nimi Jälleenrakennus vie ajatukset toisen maailmansodan päättymisen jälkeiseen aikaan. Romaanissa liikutaan paljon myös sota-ajassa ja sitäkin edeltävissä ajoissa. Minkään asian jälleenrakentamista romaanissa ei oikeastaan tapahdu, sillä niin raskaina painolasteina kokemukset sodan ja sitä edeltävältä ajalta ovat.
                     
Lettu katsoi Kalevia, laihoja hartioita, kumaraa ryhtiä. Kalevi käänsi katseensa, pudisti päätänsä, sama virsi kuin lapsena, ei hänkään, jos ei Olavi. Lettu tunsi väsymyksen kulkevan lävitseen. Hän ei enää jaksanut tapella. Silti hän tiesi, että pahimmat tappelut olivat vasta edessä. Sota ja sen tuoma yhtenäisyys katoaisivat pian, kuukausissa pikemminkin kuin vuosissa. Ei ihme, ettei Oiva ollut sitä kestänyt. Lettu avasi oven, jäi pitämään sitä Ingeborgille. Miten hänelle kävikin aina samalla tavalla, kun hän yritti ajatella Olavia tai Kalevia, ajatus kiertyi johonkin kolmanteen, heidän isäänsä?

Linturin romaani saa miettimään sodan vaikutuksia siviileihin ja sotilaisiin, mutta myös perheiden sisäistä dynamiikkaa. Ja elämää, joka ei mene kuin toivoisi, mutta se menee.

Pidin Linturin tavasta liikkua ihmisten ajatuksissa ja aikatasosta toiseen. Kaikkea ei tarvitse raportoida juurta jaksain, vähempikin riittää. Ja varmasti riittää, kun teksti on melko niukkaa määrällisesti, mutta sisältä täyteläistä.

Linturi, Jenni. Jälleenrakennus. Teos 2017. 231 s. Kirjastosta.






keskiviikko 22. marraskuuta 2017

Elly Griffiths: Januksen kivi



Sarjassaan toinen Ruth Galloway -dekkari on saatu suomeksi, hienoa! Januksen kivi on viihdyttävä, jännittävä ja vähän erilainen, mutta sopivalla tavalla perinteinen kirja. Päähenkilö on nelikymppinen, arvostettu vanhojen luiden asiantuntija ja yliopiston arkeologisen laitoksen johtaja. Kirjailija Elly Griffiths panee päähenkilönsä keskittymään laitoksen johtamista enemmän alkuvaiheessa olevaan raskauteensa, mieskuvioihin ja vastikään löydettyihin vanhoihin luihin. Griffiths osaa yhdistää todella vanhoja asioita vähän tuoreempiin rikostapahtumiin sekä tapahtumiin tässä hetkessä. Ihmissuhdekiemurat ovat mukavan kiemuraisia, ja vaikka monesti kysymys on periaatteessa vakavasta asiasta, osaa Griffiths keventää tilanteeseen sopivalla huumorilla.

Kolmas Ruth Galloway -dekkari on kirjan kansipaperin mukaan tulossa keväällä 2018. Toivottavasti kustantaja antaa kääntäjälle tarpeeksi aikaa tehdä hyvä suomennos, me lukijat kyllä jaksamme odottaa!

 Griffiths, Elly. Januksen kivi (The Janus Stone). Suom. Anna Lönnroth. Tammi 2017. 335 s. Kirjastosta.






maanantai 20. marraskuuta 2017

Mikael Bergstrand: Omenalaakson guru



Huumoria ja hyvää mieltä riittää ruotsalaisen Mikael Bergstrandin intialaistrilogian kolmannessa osassa, aivan samaan tapaan kuin kahdessa edellisessä osassa (Delhin kauneimmat kädet ja Sumua Darjeelingissa - ja teetä). Omenalaakson gurun voi hyvin lukea ilman että olisi tutustunut trilogian aiempiin osiin.

Tällä kertaa tapahtumat sijoittuvat Intian sijasta pääosin Ruotsiin. Viisikymppinen työtön toimittaja Göran Borg saa kesäksi tekemistä äitinsä miesystävän talonvahtina Omenalaaksossa, jonne hänen intialainen ystävänsä Yogi saapuu hämmentämään ja ihastuttamaan. Bergstrand hauskuuttaa lukijaa kulttuurieroilla ja ruotsalaisuuksilla.

Harmikseni ehtinyt (syksyllä 2017) katsoa Ylen Areenasta kuin yhden jakson Delhin kauneimmat kädet -televisiosarjasta, mutta jo senkin perusteella vaikuttaa siltä, että televisioversiossa on onnistuttu siirtämään romaani ruudulle.


Bergstrand, Mikael. Omenalaakson guru (Gurun in Pomonadalen). Suom. Sanna Manninen. Bazar 2017. 429 s. Kirjastosta.

tiistai 14. marraskuuta 2017

Essi Kummu: Hyvästi pojat



Hyviä sanoja ja hyvin kerrottu koskettava kertomus löytyvät Essi Kummun tuoreesta romaanista Hyvästi pojat. En tarkoita hyvillä sanoilla sitä, että sanat olisivat jotenkin parempia tai huonompia kuin toiset sanat, vaan sitä kuinka Kummu on osannut valikoida minua lukijana miellyttäviä sanoja ja osannut laittaa ne osuvaan järjestykseen. Jo romaanin nimi on mainio, se lupaa kehityskertomuksen josta ei puutu huumoria. Takakanteen on laitettu romaania luonnehtimaan lainaus tekstistä, jonka olisin itsekin nostanut, eli: ”Rakas lukija. Tämä ei ole niitä teoksia, joiden lopussa on kasvettu ihmisinä. Tämä on niitä, joissa tehdään kierros, ja kun tullaan maaliin, ollaan epäonnistuttu ihmisinä ja kasvattajina ja tarvitaan ryyppy.”

Parhaiten mielestäni myös itse romaania kuvaa päähenkilön, kirjailijan, luonnehdinta omasta työn alla olevasta tekstistään. ”- - Luin kynttilän valossa viimeistä versiota käsikirjoituksesta ja teksti oli yhä epäsymmetristä ja huojuvaa, mutta jostain syystä se oli myös kohonnut tauon aikana kuin pullataikina. Sanojen ja lauseiden väliin oli tullut happea ja vastoin kaikkia odotuksia aloin lukiessa nähdä, mikä proosan keskeltä nousisi vielä joskus kirkkaana etualalle ja mikä siitä jäisi jäljelle. - -”

Toden totta, teksti on paikoin huojuvaa ja miksei epäsymmetristäkin, mutta sanojen ja lauseiden välissä on happea ja proosasta nousee asioita etualalle.

Kummu, Essi. Hyvästi pojat. Tammi 2017. 314 s. Kirjastosta.