Stephanie
Mailerin katoaminen on sujuvasti kerrottu, mutta olisi sen
voinut toteuttaa lyhyemminkin. Vähän yli 700 sivua meni kyllä yllättävänkin
sukkelaan.
Pidin
paljon Joël Dickerin vuonna 2014 suomeksi ilmestyneestä Totuus Harry
Quebertin tapauksesta, jonka tosin sain luettua vasta viime vuonna. Siksi
teki mieli jatkaa tuoreen suomennoksen, Stephanie Mailerin katoamisen
kanssa.
Kolme
poliisia, Anna, Jerry ja Derek alkavat selvittää toimittajan katoamista Orphean
kaupungissa, joka tunnetaan vuodesta 1994 lähtien järjestetystä
teatterifestivaalistaan. Tuoreeseen katoamiseen liittyvät olennaisella tavalla
tapahtumat festivaalin perustamisvuodelta. Tapahtumien vyyhti paljastuu
vähitellen nykyhetkeen sijoittuvien tapahtumien lomassa. Dicker vaihtelee
aikatasoja ja näkökulmia rytmikkäästi, mutta siten, että lukija pysyy hyvin
mukana. Hän myös harhauttaa lukijaa monta kertaa syyllisten henkilöllisyydestä
ennen heidän paljastamistaan. Joidenkin rikosten tekijät käyvät ilmi saman
tien.
Jäin
pohtimaan Dickerin ratkaisuja eri tekojen tekijöistä ja heidän motiiveistaan.
Toisaalta, sehän juuri saattaa olla kirjailijan tarkoitus, eli saada lukija
pohtimaan kertomustaan sen sijaan, että sen vain lukisi ajankuluna ja unohtaisi
saman tien. Eräänlaisena lukijan härnäämisenä pidän kirjan alussa olevaa
luetteloa kirjan tärkeimmistä henkilöistä. Luettelossa on monta vähemmän
tärkeää
tai
vain sivuroolissa vilahtavaa henkilöä.
Periaatteessa
Dickerin henkilöhahmot ovat aivan ok tyyppejä jokainen, vaikka ohuiksi hahmot
jäävätkin. Ainoastaan kirjallisuuslehden päätoimittaja ja hänen
rakastajattarensa Dicker on kirjoittanut ääliöiksi.
Kertoahan
Dicker kyllä osaa, mutta mielestäni romaanin paisuttelu meni brassailun
puolelle, ja kääntyi itseään vastaan. Ryhdyin mielessäni romaania lukiessani
kustannustoimittajaksi, ja käytin mielikuvituspunakynää monessa kohtaa.
Dicker, Joël. Stephanie Mailerin katoaminen. (La
Disparition de Stephanie Mailer) Suom. Kira Poutanen. Tammi
2019. 716 s.
