Voimalause
”tämäkin menee ohi” ei olekaan totta barcelonalaiselle nelikymppiselle
Blancalle, joka ikävöi kuollutta äitiään. Espanjalaisen Milena Busquetsin romaanin Tämäkin
menee ohi päähenkilö tietää elävänsä ilman äitiään lopun elämäänsä.
Romaani alkaa äidin hautajaisista, mutta
pian Blanca ja sekalainen seurakunta muuta väkeä siirtyy äidiltä perittyyn
lomapaikkaan Cadaquésiin. Blanca raportoi ja puhelee ajatuksissaan äidilleen
sujuvasti läpi romaanin. Tässä kerronnassa piilee mielestäni romaanin viehätys,
kesken (pitkän) kappaleen Blanca siirtyy nykyhetken tapahtumien kuvailusta yks
kaks kommentoimaan asioita äidilleen.
Blancan elämässä seksi ja miehet näyttelevät
isoa roolia ja ne ovat myös kertomuksessa valitettavan keskeisessä osassa.
Onnistunut loppu nostaa romaanin ihmissuhdesotkujen suosta. Busquets ripottelee
rönsyilevään tekstiinsä osuvia huomioita, tähän tapaan:
”…Paikalla on paljon väkeä. Musiikkia,
huumeita siroteltuina pitkin kahta matalaa pöytää, alkoholia ja nahistuneiden
hedelmien rippeitä isoissa värikkäissä kulhoissa. Tunnistan joitakin muitakin
kylän haaksirikkoisista, kylän ensimmäisiin siirtokuntiin kuuluneiden lapsia,
niiden taiteilijoiden ja intellektuellien, joka kuusikymmentäluvulla saapuivat
Cadaquésiin ja houkuttelivat sinne puoleensavetäviä ja lahjakkaita ihmisiä,
jotka halusivat muuttaa maailman ja ennen muuta pitää hauskaa. Tunnistan heti
tuon sukupolven lapset, nuo villi-ihmiset joiden vanhemmat olivat omien
vanhempieni tavoin fiksuja, nerokkaita, menestyksekkäitä ja kiireisiä, aikuisia
jotka halusivat ehdottomasti että maailma on juhla, heidän juhlansa. Olemme,
niin luulen, viimeinen sukupolvi jonka täytyi ponnistella vanhempiensa
mielenkiinnon tai huomion saadakseen. Monissa tapauksissa saimme sen vasta kun
oli jo liian myöhäistä. Nämä vanhemmat eivät ajatelleet että lapset olivat
ihme, vaan este, puolittain riesa. Ja meistä tuli menetetty sukupolvi joka oli
täynnä mestarillisia viettelijöitä. Meidän täytyi keksiä paljon kehittyneempiä
metodeja vanhempiemme huomion saamiseksi kuin hihasta vetäminen tai itkuun
puhkeaminen. Meiltä vaadittiin samaa tasoa kuin aikuisilta, tai ainakin sitä
ettemme häirinneet heitä tai puhuneet heille. Kun ensimmäisen kerran näytin
sinulle kirjoittamaani ainetta, joka oli saanut koulussa palkinnon – olin
varmaan kahdeksanvuotias – sanoit etten saisi näyttää sinulle mitään ennen kuin
minulla olisi tuhat sivua kirjoitettuna, sillä sitä vähempi ei ollut vakava
yritys…” (s. 177–178)
Busquets,
Milena. Tämäkin menee ohi (También esto pasará). Suom. Tarja Härkönen.Otava
2016.196 s. Kirjastosta.
