Leena Lehtolainen
on hyvässä vireessä. Valapatto on nimeään myöten onnistunut paketti.
Romantiikka kehystää somasti nykyhetkessä tapahtuvia jännittäviä ja pelottavia
asioita, kun taas menneisyyden möröt kurkkivat kulmien takaa koko ajan, vaikka
kuinka yrittäisi olla niitä ajattelematta.
Poliisityö on sivuosassa, kun täysin ilman omaa
syytään rikollisten ajojahdin kohteeksi joutunut Tomas ja häntä – itselleenkin yllätykseksi
– auttamaan ryhtynyt Aino joutuvat käyttämään kaiken kekseliäisyytensä
selviytyäkseen ja selvittääkseen tilanteeseen johtaneet tapahtumat.
Valapatto on väärän valan vannonut tai valanrikkoja, kuten
tässä jännärissä sanan merkitys tarkoittaa. Kunnollisen, kunniantuntoiset Aino
ja Tomas, molemmat, kokevat olevansa valapattoja. Aino pidemmän aikaa, ja Tomas
ei haluaisi alkaa. Teema antaa mukavan omanlaisensa sävyn kertomukseen. Joka tapauksessa
he ovat samaa piiloutujien heimoa, ja heidän taustansa sitoo heidät tavalla tai
toisella yhteen.
Manipuloinnin mestari puolestaan on Paavo, jonka kaikki
luonteenpiirteet eivät ole miellyttäviä, vaikka juuri hänen ansiostaan Tomasin
nuoruus ei ollut niin ankea kuin mitä se olisi voinut olla.
Lehtolainen pyörittelee
jossakin kohtaa henkipatto-sanaa, eli lainsuojatonta. Mitä pitää tehdä
ollakseen henkipatto, se selviää tarinan edetessä.
Valapatto
saattaisi olla tummanpuhuvan synkkä kertomus, mutta Ainon värikäs äiti ja omalaatuinen
naapuri ja vuokraisäntä Kreivi muun muassa tuovat valoa ja huumoria, vaikka
Ainon äidillä on omat tapansa torjua vaikeita asioita.
Pitkästä aikaa luin kirjaa, jonka lukeminen vei voiton
kotiaskareista ja joka lyhensi yöunia, koska en olisi malttanut
jättää sitä kesken.
