Vaikuttava.
Mielestäni tämä yksi sana riittää kuvaamaan hyvin Katja Ketun uutta romaania Rose
on poissa.
Kiehtova
tarina, jossa huolellinen taustatyö on solahtanut sen täydellisen luontevaksi
osaksi, moniulotteiset henkilöhahmot ja Katja Ketun taiturimainen kieli
muodostavat täydellisen kokonaisuuden.
Kertomus
etenee kahdessa ajassa, nykyhetkessä ja 45 vuotta taaksepäin, jolloin Rose
katosi. Mysteeri avautuu vähitellen, paljastaen paljon aikakausistaan.
Lempi
on intiaani Rosen ja suomalaistaustaisen Ettun tytär, joka sekä vanhempiensa
erilaisten taustojen ja lapsuuden kokemustensa vuoksi tuntuu olevan elämässään
eksyksissä.
Tekstinäytteen
voisi ottaa melkeinpä mistä tahansa kirjan kohdasta, mutta erityisesti tämä
nousi esille.
tämä on tummin kaikista
tunneista, hetki jolloin valo ei vielä osu musteenvoipaan vedenpintaan, pimeään
neulasmetsään ja suonsilmät ovat tyystin sammuneet. Bussipysäkin rautakatoksen
ulkopuolella kiiluvat tuntemattomien eläinten sokeat silmät, ja minua kammottaa
ajatella että ne tunnistavat minut mutta minä en niitä. Tällaisella hetkellä
menettää uskonsa siihen, että aurinko koskaan palaa taivaanrantaan eikä yön
raskasleukainen hirviö ole sitä ammentanut kitaansa. Tällaisena hetkenä
hiljaisuus on koko maailman mykkyyttä ja tuulessa tuntuva syksyn ensimmäinen
aavistus saa mielen epätoivoon.
Sitten, samaan aikaan ensi kajastuksen kanssa
kuulen tutun äänen. Taivaanrantaan on juuri syttymässä mantelinvihreä juopa,
joka varovaisesti paljastaa ruohokarvaisen ojanpientareen ja ajaa syksyn
tuulahduksen mennessään. Tähystän usvaista tienmutkaa kohden, ja kuvittelen,
kuinka saavut minua hakemaan. Kuulen Thunderbird-moottorin hurinaa, kesäisen
aamuyön se halkaisee muttei riko, tuleepahan lävitse luokseni. Kaarrat eteeni niin että sandaalieni kärkiin
iskee kipinä. Ja huitaiset velmusti epäuskolleni: Tottakai tulin.
Kyllä
on romaani Finlandia-ehdokkuutensa ansainnut!
Kettu,
Katja. Rose on poissa. WSOY 2018. Kirjastosta.
