Tätä
romaania ei lue arkihuolet karkottavana viihteenä tai todellisuuspakona. Kaikki anteeksi käy kiinni
väkivaltaiseen parisuhteeseen, mutta Laura
Manninen tekee sen hyvin, ikävästä aiheestaan huolimatta. Lukija jää
koukkuun heti: miten Laura-kertoja päätyy konkreettisesti veitsi kurkulla
pelkäämään henkensä puolesta, ja miten hän selviää?
Lauran
tapaus ei ole ainutkertainen, sillä Suomessa tutkitusti on paljon pari- tai
lähisuhdeväkivaltaa. Eikä hänen polkunsa rakastuneesta naisesta raiskatuksi ole
ainutlaatuinen, koska usein lähisuhdeväkivallan kehittyminen etenee tiettyjä
kaavoja pitkin. Väkivallan tekijät, jotka usein ovat erittäin hurmaavia,
toimivat samaan tapaan, ja uhrit myös omalla tavallaan. Häpeä on usein uhriksi
joutuneen päällimmäinen tunne. Miksi en tunnistanut vaaran merkkejä ajoissa ja
lähtenyt heti, on yksi tavallisimmista kysymyksistä. Häpeä ja ihmetys:
Koska Mikko oli
solahtanut yhteiskunnan turvaverkon läpi kuin alimittainen ahven, yritin
selvittää mikä häntä vaivasi ja miten sitä voisi hoitaa. Kaipasin myös
järkeenkäypää selitystä kaikelle tapahtuneelle, unelmieni kevätprinssin
muuttumiselle vaaralliseksi hirviöksi, jota minun ylitsevuotava rakkautenikaan
ei parantanut.
Tukalasta
parisuhteesta voi päästä irti ja toipua. Siihen tarvitaan apua, mutta kynnys
hakea apua on korkea, eikä sitä välttämättä edes löydy helposti. Ja toisinaan,
kun auttajan luokse pääsee, ei auttajasta olekaan todellista hyötyä. Onnekseen
Laura löytää oikean ihmisen ohjaamaan häntä uudelle tielle. Mutta miksi
huonosta suhteesta on niin vaikea irrottautua? Laura muistuttaa myös hyvistä
hetkistä ja unelmien toteutumisesta, tai ainakin melkein:
Hyvinä päivinä
me olimme se vihreän puutarhan onnellinen perhe, ja niiden päivien takia minä
jäin, niiden perustavanlaatuisten unelmien, jotka olivat tavoitettavissa, ne
olivat aivan käden ulottuvissa mutta karkasivat kerran toisensa jälkeen ennen
kuin ehdimme niitä saavuttaa.
Manninen
välttää taustamateriaalilta tuoksahtavan luennoimisen lähestulkoon täysin. Osaavana
kertojana Manninen välttää karikot. Mielestäni romaani on hyvin kirjoitettu ja
kerrottu. Esimerkki:
Riemastuinko,
kun kevätprinssini kolisteli VR:n rautaratsulla luokseni, helkkyen intoa yhteisestä
seikkailusta, viskaten järjen taivaan sinisiin tuuliin, olinko otettu? Vai
vaivaannuinko kahden kosmoksen yllättävästä ohilennosta, pelkäsinkö
kiertoratojen litistyvän ja hapen loppuvan ilmakehästä?
Aivan
näin runollista ei teksti pääosiltaan ole, mutta kauttaaltaan sujuvaa ja
rikasta.
Pitää
panna kädet kyynärpäitä myöten ristiin, ja olla kiitollinen, ettei lähipiirissä
ole parisuhdeväkivaltaa. Tilastojen mukaan sitä voisi olla, ja jossakin sitä
aivan varmasti esiintyy. Siksi Mannisen romaani on tärkeä puheenvuoro vakavasta
asiasta.
Manninen,
Laura: Kaikki anteeksi. Wsoy 2018. 321 s. Arvostelukappale kustantajalta.
