Suoranaista suomen akrobatiaa on Anna-Kaari
Hakkaraisen uutuusromaani Dioraama. Hakkaraisen kieli on taiturimaista,
runsasta, vivahteikasta ja kuitenkin tarkkaa.
Hakkarainen myös osoittaa oppineisuutensa vaikuttavasti,
tavalla, jota tällainen tavallisen sivistynyt lukija voi vain ihailla.
Papukaijan häkki on tyhjä,
pöly on peittänyt orren ja kaltereiden kultaisen pinnan. Ehkä olen kuvitellut
koko linnun, päästänyt sen unistani vapaaksi, puhtaan sanan ilmentymän,
logoksen symbolin, voisin viisastella ja sanoa, minä ikuisesti näsäviisas,
ikuisesti itseään korottava pätijä. Terve terve Julia, terve terve Sirkku,
sirkkuseni. Terve terve Loulou.
Allegorian lukeminen on
aina unelmoimista. Astumista vieraalle maalle, koskemattomalle hangelle.
Allegorian lukeminen on aina itsensä lukemista, salaisten salien avaamista.
Hakkarainen kuljettaa Juliaa, Karlia ja Juhanaa ajassa
ja paikoissa. Julian ajatukset ja tunteet tulevat myös tutuiksi. Kertomuksen ydin vain uhkaa kadota tähän runsauteen. Päähenkilö alkaa ongelmineen käydä vähitellen
rasittavaksi, hän esimerkiksi tarvitsee jonkun muun piirtämään hänelle ääriviivat.
Tosikkona feministinä minua ovat vanhemmiten alkaneet
ärsyttää naispuoliset romaanihenkilöt, joka asettavat rakkauden ja (usein)
miehen etusijalle kaikesta muusta. Mikä määrä lahjakkuutta ja osaamista
heitetään hukkaan hullun rakkauden vuoksi, miten naiset voivatkin pienentää itsensä
sillä tavalla. Äitiys sitten usein tuo mukanaan uusia sävyjä asetelmaa. Älkääkä
puhuko minulle kiltin tytön tai huijarisyndroomasta.
Dioraama ei avaudu lukijalle
helposti, sillä se vaatii kertaamista ja pysähtymisiä. Sellaisesta tyylistä pitävät
romaani palkitsee varmasti.
Hakkarainen, Anna-Kaari. Dioraama. Tammi 2019.
Arvostelukappale.
