Erikoisen
esikoiskirjailijan erikoinen vuosi, näinkin voisi tiivistää Saara Turusen toisen romaanin sisällön.
Sivuhenkilössä vahvasti
kirjoittajansa oloinen esikoiskirjailija käy läpi tapahtumia vuoden ajan
kirjansa ilmestymisen ajoista lähtien. Jonkinlaisesta todentuntuisuudesta
huolimatta todelliset tapahtumat voi mielestäni huoletta jättää sivuun, sillä
romaani kantaa itsensä hyvin. Huvittava ja vakava kulkevat käsi kädessä ja ne
ovat sopivasti tasapainossa.
Romaanihenkilö
erottuu massasta. Sinkku, ujo, köyhä ja itsensä ulkopuoliseksi kokeva
kirjailijanalku kulkee omia polkujaan siinä missä sisarukset etenevät
elämässään perinteisen kaavan mukaan olemalla töissä, menemällä naimisiin ja
tekemällä lapsia. Minimalistisesti elävän asunnossa on lähinnä patja, koukku
katossa ja pari viherkasvia. Romaanin kertoja suorastaan paisuttelee
yksinäisyyttään, vaikka sisarusten, ystävien ja vanhempien tukiverkosto on
lähellä.
Toisen
romaanin kirjoittaminen, tai kirjoittamisen aloittaminen, on varmastikin yksi
suurista kompastuskivistä monille ensimmäisen romaaninsa kirjoittaneille. Nuiviksi
tulkittavat arviot esikoiskirjasta eivät kauheasti kannusta ja inspiroi, vaan
lähinnä masentavat, sen ymmärtää. Arvioiden asettaminen mittasuhteisiinsa ja
sen huomaaminen, että kriitikotkin ovat vain ihmisiä, vie Turusen romaanin
päähenkilöltä aikansa. Vaan kyllä se siitä, kun hän oivaltaa: ”Kirjoitan samalla tavalla kuin toisen
siskoni poika, joka piirsi isänpäiväkorttiin lehtipuhaltimen, oksasilppurin ja
kaksi palohälytintä, asiat jotka merkitsivät hänelle eniten.”
Vuoden
kuluessa kirjailija saa kutsuja erilaisiin kekkereihin ja häntä pyydetään esiintymään
erilaisiin tilaisuuksiin. Turunen kuvaa osuvalla tavalla sitä
esiintymisjännitystä ja niitä osaamattomuuden kokemuksia, joita todennäköisesti
useimmat joskus missään esiintymään päässeet kokevat.
Loppuvuodesta
kirjailijan elämään tulee iso käänne, kun hän saa tiedon merkittävän
kirjallisuuspalkinnon saamisesta. Kutsuja alkaa sadella, sähköposti ja Facebook
täyttyvät. Kirjailijan olotila on kuitenkin ristiriitainen: ”Olin tottunut ajattelemaan, että
kirjallisuudessa olisi jotakin ylevää ja hienoa, jotakin sellaista, joka
singauttaisi ihmisen arjen yläpuolelle, jonnekin sielujen syvyyksiin. Mutta nyt
kaikki sellainen on hävinnyt. Minut on ainoastaan singottu tähän junanvaunuun,
jossa leijuu kosteista kengistäni kantautunut märän koiran haju.”
Romaani päättyy valoisiin tunnelmiin.
Turunen,
Saara. Sivuhenkilö. Tammi 2018. 236 s. Kirjastosta.
