maanantai 30. tammikuuta 2017

Katja Petrovskaja: Ehkä Esther


Kaunokirjallinen teos, dokumentti, sukutarina, henkilöhistoria. Katja Petrovskajan Ehkä Esther -romaanin voi luokitella monella tavalla. Tammen Keltainen kirjasto -sarjassa julkaistu teos ansaitsee paikkansa laatukirjojen suomennosten joukossa.

Lähtöasetelma on kiehtova. Sattumalta juutalainen Katja Petrovskaja on neuvostoliittolaissyntyinen, mutta niin saksalaistunut, että kirjoittaakin saksaksi. Petrovskajan suku on lähtöisin Puolasta, ainakin jokin sukuhaaroista. Sukulaisia on vaikuttanut eri puolilla Eurooppaa ja he ovat kokeneet monenlaisia kohtaloita. Petrovskajan sukulaisissa on ollut paljon erikoisia tyyppejä.

Katja kasvaa pienen sukulaispiirin ympäröimänä. Tuskin hänen sukunsa on siitä ainutlaatuinen, että menneistä vaietaan, eikä nuorempi sukupolvi osaa kysyä. Suvun menneisyys koostuu pienistä repaleista, joistakin tarinoista, valokuvista, arkistojen asiakirjoihin päätyneistä tiedoista. Teoksen nimi on hieno, ja se toki saa selityksensä. Sekin selviää miksi Katjan sukunimi on Petrovskaja eikä Stern. Kirja on osuvasti kuvitettu valokuvilla, joista suurin osa on vanhoja perhekuvia.

Katjan kiinnostus omaa sukua ja sen tarinaa kohtaan iän myötä kasvaa, ja se vie hänet matkoille esimerkiksi Babi Jariin, paikkaan, jossa käsittämättömän suuri määrä juutalaisia ja muita natsi-Saksan tuhottavaksi määrättyjä ihmisiä menetti henkensä. Juutalaisuus, josta kertoja on itse erkaantunut, on voimakkaasti läsnä suvun tarinassa. Ja koska kyseessä on eurooppalainen suku, ei holokaustia voi ohittaa. Esimerkiksi:
”En ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että kun Ozjel lähti Varsovasta, hänen äitinsä ja sisarensa jäivät sinne, mutta yksi lause raivasi vähitellen tiensä tajuntaani. Kun Ozjel vuonna 1939 kuoli, me emme lähettäneet siitä tietoa Varsovaan hänen äidilleen, joka oli jo yhdeksänkymmenenyhden. ja sitten mieleeni tuli vielä yksi lause. Me lähetimme Varsovaan paketteja vielä vuonna 1940, sen jälkeen niitä ei enää otettu vastaan. Kuinka monta vuotta nämä kaksi lausetta piilivät minussa ennen kuin kuulin ne?

Petrovskaja löytää arkistosta isosetäänsä koskevat kuulustelu- ja oikeudenkäyntiaineistot. Asiakirjat jättävät paljon asioita avoimiksi, joita hän täydentää arvuuttelemalla ja otaksumalla kirjoittaessaan. Isosedästä jäi teloituksen jälkeen tallelle valokuva ja kaksi luotia. Katjan veli kommentoi sisarelleen lähettämässään kirjeessä osuvasti koko kirjan olemusta. Kirjeessä viitataan em. isosetään.

…”Heidät kaikki ammuttiin. Meitä piinaa yhä kysymys, millä tavalla heidät ammuttiin, se piinaa meitä ehkä juuri sen takia että me kaikki ilmeisesti ymmärrämme, ettei mitään toivoa ollut. Mutta sankarimme uskoo siihen yhä, toivoo sitä, lasipurkkiin pantu koppakuoriainen kiertää kehää aivan kuin olisi yhä vapaana, kuin ei huomaisi sitä että on vangittu. Kuolema voi tulla nyt tai se voi tulla myöhemmin, sama se. Juuri nuo odottamattomat purkaukset, Sternin tai sinun, hänen kiihkeytensä kuoleman edessä, kaikki se toivo, vaikka se olisikin vain sinun, se on mielenkiintoista, kummallista ja piinaavaa, ja se on se piste, jossa historia muuttuu kirjallisuudeksi. Mihin sinä sitä ihmistä tarvitset? Mikset anna hänen olla haudassaan? Ja millaista on olla yhteydessä häneen?”

Petrovskajan kirja on tärkeä. Nykysukupolvet menettävät helposti edellisten sukupolvien historian ja tarinat, vaikka niiden tietäminen olisi tärkeää, ei vain sukuhistorian tallentamisen takia, vaan yhteiskunnallisen historian takia. Asioita ei tapahdu sattumalta, vaan ne ovat kytköksissä aikaansa.

Hieno kirja.

Petrovskaja, Katja. Ehkä Esther (Vielleicht Esther). Suom. Ilona Nykyri. Tammi 2015. Kirjastosta.