Pitkään
Ranskassa asuneen oululaislähtöisen kuvataiteilijan ja kirjailijan Hannu Väisäsen alter ego Antero kokee
nyt Pariisia Väisäsen uusimmassa romaanissa Elohopea.
Trilogia Vanikan palat (2004), Toiset kengät (2007) ja Kuperat ja koverat (2010) on saanut
luontevan, mutta myös omillaan toimivan jatko-osan.
Elohopea ei ala rohkaisevasti kun Anteron musiikkiura
ei lähde liikkeelle ja uutta suuntaa on lähdettävä etsimään pohjoisesta
syntymäkaupungista muotokuvamaalarina. Taiteilijan sisältä löytyvä elohopea rohkaisee,
suorastaan pakottaa miehen lähtemään, ja nyt on kohteena Pariisi.
Musiikki,
Pariisi, ystävyys ja rakkaus ovat Elohopean keskeisiä, läpileikkaavia teemoja.
Romaani on hieno kehityskertomus itseään ja
suuntaansa etsivästä nuoresta miehestä. Väisäsen tyyli ei varmasti miellytä
jokaista lukijaa, mutta minäkin joskus Pariisin näyteikkunoiden edessä
haltioituneena luin kuvailuja mielelläni. Hyvä esimerkki Väisäsen tyylistä on
kuvaus hänen aamuöisestä pyörälenkistään ensin hiljaisessa ja sitten uuteen
aamuun heräilevässä kaupungissa:
”Kaikenlaiseen hedonismiin taipuvainen
kaupunki vääntelehti vielä vuoteissaan, ja kuitenkin jo värisyttää
nenäkarvojaan, koska salvokukon ja villisian makkaran aihio leijuu ilmassa. Ja
juusto, hyvänen aika, juustot! Millaisella kolinalla niitä juoksutetaankaan
pakettiautojen takamuksista myyntitiskeille varta vasten tuotuja lankkuja
pitkin. Sieltä tulee tomme de montagne, vuorten volyymi, munster, ja valtava
cantal. Kaikki näyttävät leppoisten munkinkäsien hyväilemiltä. Millaista
huomista meille ollaankaan valmistelemassa.” (s. 201)
Antero
Pariisiin saavuttuaan pääsee heti käsiksi työhön löydettyään ateljeen ja
muotokuva-asiakkaan pariisilaisen ystävänsä myötävaikutuksella. Hän tutustuu
kaupunkiin, tapaa ystäviään ja etsii rakkautta sen ajan Tinderin – sanomalehden
seuranhakupalstan – avulla. Romaani päättyy alun vaikeuksien jälkeen
positiivisessa hengessä, elohopeankin Antero on saanut siirrettyä kankaalle.
Väisänen,
Hannu. Elohopea. Otava 2016. 363 s. Kirjastosta.
