Vain
108 sivua, kaksi aikatasoa, kuusi naista. Cristina Sandun Vesileikit
kertoo vähäisyydessään paljon. Kuviouintia harrastaneet tytöt saavat
mahdollisuuden voittaa jotakin, mutta voittavatko he?
Sandu
näyttää kuuden naisen elämästä hetken, ja paljastaa vain osia näiden
historiasta ja nykyhetkestä. On siinä ja siinä, jääkö kertomus liiankin
viitteelliseksi. Tyttöjen kotiseutu on erityisen viitteellinen.
Pienoisromaani
ei avaudu lukijalle suoraa päätä, ei avautunut ainakaan minulle. Eikä se, että Vesileikit
jätti jälkeensä ikävän tunnelman, tee siitä huonoa. Pidin kyllä enemmän
Cristina Sandun esikoisteoksesta Valas nimeltä Goliat (2017).
Sandun
kieli on kaunista, ja sitä lukee mielellään hitaasti. Esimerkki kertomuksen
lopusta:
Kun aurinko alkoi
nousta mutta kylä nukkui vielä, koirat astuivat esiin piiloistaan ja
merkitsivät sen, mikä kuului niille: aidat, portit, sähkötolpat ja talojen
seinät. Ne haistelivat vesimeloninkuorta, suklaapaperin käärettä ja toistensa
peräaukkoja. Tie pöllysi niiden ympärillä.
Sandu,
Cristina. Vesileikit. Otava 2019. 118 s.
