Kiistämättä
Miki Liukkosen kieli romaanissa O on
upeaa, suorastaan mestarillista. Liukkonen osoittaa myös muutakin osaamista ja
oppineisuutta kertomalla asioita, joista moni ei ole kuullutkaan. Runsaat
alaviitteet tuovat oman lisänsä tähän omalaatuiseen 858-sivuiseen järkäleeseen.
Häikäisevä suoritus kirjailijalta!
Pari
pientä näytettä:
Ikkunat olivat
pesemättömiä ja sumeita, niiden rasvaiset jäljet keräsivät tupakansavua
itseensä, jolloin taivas näytti rakeiselta ja tuhkanväriseltä, niin kuin taivas
sotaelokuvissa. Oli helppo jäljentää taivaanlaella lepäävä pilvi lasiruutuun,
katsoa milloin se eroaisi ääriviivoistaan ja arvioida tuulen nopeus siitä. (s.
365)
Hahmot Marcellin
takana olivat vetisiä eivätkä välttämättä edes Marcellin takana, mittasuhteet
ja etäisyydet kun olivat päin helvettiä. Linnut taivaalla olivat enemmän
huulipunatahroja ikkunassa kuin kurkia sinisessä. Lumihiutaleet olivat suuria
kuin pikarit jotka laskivat näkymättömiä puolikaaria alas, alas. Puiden
luurangot jäykkiä ja nälkäisiä. Lumikinokset muodostivat puhtaita ja
naisellisia kaaria puiden takana ja ympärillä, kinosten pinta näytti jotenkin
kireältä, sellaiselta että niissä oli kuori, jonka alla oli ihan pehmeää ja
kuuluisi nautinnollinen ääni jos tökkäisi kepin varovasti – (s. 374)
Mutta.
Olisi ehkä pitänyt pystyä lukemaan pitempiä yhtäjaksoisia aikoja ja siten ehkä
päästä paremmin mukaan henkilöiden tarinoihin. Vaati sinniä seurata
epäsäännöllisellä vuorovedolla tarkasteluun päässeitä henkilöitä, joita ovat
muun muassa kilpauimari, kummallisten vesiliukumäkien suunnittelija tai
post-it-lapuilla kommunikoiva poika.
Liukkonen,
Miki. O. WSOY 2017. 858 s. Kirjastosta.
