Sekalaista vuodelta 2019, lyhyesti

Vuonna 2019 kävin katsomassa enemmän elokuvia kuin vuosiin. Muistinpanoja tuoreeltaan tein vain muutamasta. Parista kirjotin pidempään. Äänikirjat löysin kesällä lehtitilauksen myötä saamani kokeilujakson myötä. Olen kirjoittanut melkein jokaisesta lukemastani tai kuuntelemastani kirjasta, vähintäänkin lyhyen muistiinpanon, mutta melko monta on myös jäänyt ilman mitään merkintää.  

Elokuva: Blinded by the Light

Pidin todella paljon samaisen ohjaajan monta vuotta sitten tekemästä elokuvasta Parempi kuin Beckham. Vähän samoja teemoja on tässäkin, huumoria, maahanmuuttoa, voimaannuttamista. Tällä kertaa voimaa tuovat Bruce Springsteenin biisit. Oli aivan kiva hyvän mielen elokuva, mutta ei jättänyt kummoista muistijälkeä.

Elokuva: Tarhapäivä

Ihan kiva jatko-osa, hmmmm, mikäs sen elokuvan nimi olikaan. Joka tapauksessa Petteri Summanen näyttelee hyvin, ja Tiina Lymi on onnistunut ohjauksessa. Jossakin näin moitittavan leffan naiskuvaa, mutta minua ei haitannut. Olisi naispuolinen osapuoli voinut aikanaan aivan hyvin ottaa aloitetta käsiinsä.

Elokuva: Rocketman

En ole Elton Johnin fani, mutta en kovasti inhoakaan hänen musiikkiaan. Pidin elokuvasta, koska siinä oli hyvä käsikirjoitus. Elokuvassa käsiteltiin sopiva jakso hänen elämäänsä. Miinusta oli se, että vanhempien tunnekylmyys tuli todellakin alleviivaten ja moneen kertaan selväksi. Elokuva oli sopivasti yksinkertaistettu ja sopivan överi.

Thomas Gads: Pirulainen

Kotimaisen jännityskirjallisuuden kentälle astelee vahvoin askelin ryhmä Halme, luojanaan Thomas Gads. Nimen takana ovat Satu Roos ja Kaisa Nummela. Kirjan tietojen mukaan toinen ryhmä Halme -jännäri olisi tekeillä. Pirulainen päättyykin aitoon cliffhangeriin. Sitä en olisi muistanut, ellen olisi kerrannut tätä varten kirjan tapahtumia. Itse asiassa päällimmäiseksi mielikuvaksi tästä jännäristä jäi se, että se on hyvin kirjoitettu ja suunniteltu. Henkilöissä on särmää, ja lukijaa hämätään sopivalla tavalla. Tapahtumat ja henkilöt katosivat päästä turhan nopeasti, eli olisi pitänyt tästäkin kirjasta kirjoittaa heti, eikä lykätä kirjoittamista viikkojen päähän.

Gads, Thomas. Pirulainen. Bazar Kustannus Oy 2019. Sähkökirja. Luettu lehtitilauksen kylkiäisenä.

Jarmo Huhtala: Perseennuolijan hirviseura. Atrain & Nord 2019. Kirjastosta.

Tämän pienen huumoriromaanin sain kuin sainkin lukaistua. Rippunen tottakin lienee mausteena tässä suuren yhtiön ja alueviranomaisten touhussa ja kuvioissa. Loppua kohti yhdyssana- ja muut kielivirheet lisääntyivät.

Marianne Cedervall: Svinhugg

Selasin e-kirjatarjontaa maksullisessa palvelussa, ja silmään pisti tämä ruotsalaiskirjailija. Summanmutikassa valitsin Svinhugg-nimisen kirjan, ja se osoittautui sarjansa aloittajaksi reilun kymmenen vuoden takaa. Ikä ei haitannut, kertomus ei ollut vanhentunut, ja luin sen ihan mielelläni. Ehkä luen Cedervallilta muitakin, sopivaksi välipalaksi. Tämän luin kännykän näytöltä iltalukemisena.

Sirpa Kähkönen: Muistoruoho, äänikirja

Tästä olisi pitänyt kirjoittaa heti tuoreeltaan, pidempään ja omana postauksenaan! Pidin aivan mahdottomasti tästä usean sukupolven tarinasta. Kähkönen kuvasi hienosti niin pioneeritytön ajatusmaailmaa kuin varttuneempien, kovia kokeneiden naisten mietteet. Tunnustan, etten ole lukenut sarjan aiempia kirjoja, ja nyt ne jäävät lukematta, koska Kähkönen tuo entiset tapahtumat tiivistetysti lukijalle vanhempien naisten muistojen kautta.

Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei, äänikirja

Ihan kiva vaihteeksi norjalainen romaani, vaikkakin yleisinhimillinen tarina olisi voinut sijoittua minne tahansa. Pitkään aviossa olleen pariskunnan lapset ovat aikuistumassa, ja avioliitto tuntuu väljähtyneeltä, ainakin nuorempaan naiseen rakastuvan miehen mielestä. Romaani on vaimon, ja siis pian ex-vaimon kasvutarina, sillä häntä eivät rassaa vain saamattomat lapset, vaan myös yhä huonontuva työelämä koulumaailmassa.   

Anni Saastamoinen: Sirkka, äänikirja

Kuuntelin äänikirjana Sirkan nolojen tilanteiden koomikon Pirjo Heikkilän lukemana. Tunnetun henkilön ääni vei väistämättä ajatuksia Heikkilän aikaisempiin töihin. Kyllähän Anni Saastamoinen tekee teräviä havaintoja elämästä, mutta en pitänyt Sirkasta. Hänen äärimmäisyyksiin viedyt omituisuutensa veivät vaivaannuttavasti mielenterveyden ongelmiksi, enkä minä kokenut myötätuntoa tai myötäelämistä Sirkan kanssa. En viihtynyt Sirkan seurassa vähääkään. Kuuntelin alusta neljäsosan ja vielä parikymmentä minuuttia lopusta.

Luise Penny: Kylmän kosketus ja Kuolema kiitospäivänä, äänikirjat

Mukavalla tavalla erilainen jännärisarja, ja mukavaa kuunneltavaa ajomatkoille.

Nämä jätin kesken:

Fred Vargas: Kalmankuoriaiset (Gummerus 2018)

Tuhti jännäri jäi lähes alussa kesken, kun murhaaja tuli vastaan, ei aivan leima otsassa, mutta oli niin ilmiselvä, että menetin mielenkiintoni.

Pascal Engman. Patriootit (Patrioterna) Suom. Pekka Marjamäki. (Wsoy 2019).

Joskus ei vain jaksa väkivaltaa. Jotenkin odotin kirjalta enemmän.

Aleksanteri Kovalainen. Kansallinen herätys. Teos 2018.

Taitavaa kielenkäyttöä, mutta aihe tuli liian lähelle.

Mohsin Hamid: Kuinka lyödä rahoiksi nousevassa idässä

Mohsin Hamidin uusin suomennettu romaani Kuinka lyödä rahoiksi nousevassa idässä on loistava. Pidän Hamidin hieman lakonisesta tyylistä, jolla hän kertoo mitä uskomattomampia tarinoita yhdistettynä karuun realismiin. Exit West -romaanissaan Hamid käsitteli pakolaisuutta, tämän uusimman teemana on jossakin päin Aasiaa pikkukylän köyhistä oloista parempaa elämää tavoittelevan pojan ja saman kylän tyttären elämäntarinat. Edistys edistyy, nuoret kulkevat omia polkujaan, ja molemmat menestyvät.

Jos syntymälahjaksi ei ole saanut hyvää taustaa, eli varallisuutta ja koulutusta, on nousu vaikeaa, mutta ei mahdotonta. Moshin Hamid opastaa lukijaa päähenkilön kertojanäänellä varallisuuden tavoitteluun. Onnea ei ole yhtä helppo saavuttaa.

Hamid tekee taitavasti pilkkaa itseapuoppaista, otsikoimalla luvut tyypilliseen itseoppaiden tapaan. Esimerkiksi: Muuta kaupunkiin, Hanki koulutus ja Älä rakastu. Suomentaja Jaakko Kankaanpää on kääntänyt hyvin Hamidin käyttämän sinä-passiivin.

Tyylinäyte kuudennesta luvusta. Tee työtä omaan laskuusi alkaa näin:

Kaikkien kirjojen tapaan myös tämä itseapukirja perustuu yhdessä luomiseen. Kun katselet TV-ohjelmaa tai elokuvaa, se, mitä edessäsi näet, näyttää juuri siltä, mitä se esittää. Mies näyttää mieheltä. Mies, jolla on iso hauis, näyttää mieheltä, jolla on iso hauis. Ja mies, jolla on iso hauis ja siihen tatuoituna ”Mami”, näyttää mieheltä, jolla on iso hauis ja siihen tatuoituna ”Mami”.

Mutta kun luet kirjaa, näetkin mustia kiemuroita paperitehtaassa käsiteltyjen puukuitujen pinnalla tai, nykyään yhä useammin, tummia pikseleitä vaalealla ruudulla. Jotta saisit nämä merkit muuttumaan ihmisiksi ja tapahtumiksi, sinun pitää kuvitella. Ja kuvitellessasi luot. Kirjasta tulee kirja vasta, kun se luetaan. Ja miljoonalla erilaisella lukukerralla kirjasta tulee miljoona erilaista kirjaa samalla tavalla kuin munasolusta voi tulla miljoona erilaista ihmistä, kun sitä lähestyy riuska ja voimiensa tunnossa uiva siittiöparvi.

Lukijat eivät tee työtä kirjailijan laskuun. He tekevät työtä omaan laskuunsa. Juuri siinä, jos suot anteeksi kiistämättä puolueellisen mielipiteeni, on lukemisen rikkaus, Samaten juuri siinä on tienviitta rikkauksiin myös muualla. Sillä jos tosiaan haluat lyödä rahoiksi nousevassa idässä, kuten tässä vaiheessa näyttää jo selvältä, sinun on ennen pitkää ryhdyttävä tekemään työtä omaan laskuusi.

Hamid, Mohsin. Kuinka lyödä rahoiksi nousevassa idässä. (How to Get Filthy Rich in Rising Asia). Suom. Jaakko Kankaanpää. Otava 2019.

Jukka Takalo: Kuoleman nimi on Saab 96

Vuoden lyhyimmän päivän tapahtumat alkavat Jukka Takalon romaanissa Kuoleman nimi on Saab 96 klo 13.55, jolloin abiturientit opiskelevat ja opettaja kertoo tärppejä ylioppilaskirjoituksiin. (Nykyisen) Oulun pohjoisessa kaupunginosassa nimettömäksi jäävä päähenkilö kaverinsa Kölnin kanssa suuntaa koulupäivän jälkeen muutaman mutkan jälkeen illansuussa kaupungin keskustaan mukanaan repullinen viiniä ja omatekoisia pienlehtiä. Mielessä nuorilla miehillä on päihtymisen lisäksi liike, tai ehkä rakkaus, tai sitten juuri se. Pohjoisen pakkanen ja viima hyydyttävät, vaan eivät estä lystinpitoa.

Pojat laittavat itsetehdyn Lipsu Teutori -pienlehden myyntitulot heti menemään hyvää tarkoitukseen, eli juomiin paikallisissa baareissa. Ylenpalttinen alkoholin nauttiminen tietenkin kostautuu, vaan niin päähenkilömme siitä tokenee ja jatkaa illan viettoa. Tyttöjäkin näkyy.

1980-luvulla Oulussa opiskelleena minulle oli moni paikka tuttu Takalon kuvauksesta, ja moni muukin asia muistui mieleen sinistä enkeliä myöten. Ajankuvaa muusikkonakin tunnettu Takalo täydentää luonnollisesti musiikilla.

Takalo osaa kertoa mukavalla tavalla laveamman tarinan kuin mitä yhden illan ja yön tapahtumien kuvaaminen vaatii. Mielestäni hän tavoittaa hyvin nuorten ajatusmaailman.

Takalo Jukka. Kuoleman nimi on Saab 96. Nisperon kahvilakirjat 2018.

Hyppe Salmi: Aaltoja ja asiattomuuksia

Aikuisen naisen ikään itsekin ehtineenä tartuin mielenkiinnolla Hyppe Salmen esikoisromaaniin Aaltoja ja asiattomuuksia, kertoohan se kansitekstin mukaan elämänvaiheesta, joka naisia itseään harvoin naurattaa, mutta lukijaa kyllä.

Vaihdevuosioireista kärsivä Rimma panee elämäänsä uusiksi. Avioero ja uusi koti. Uusi suunta elämälle? Rimmalla ei todellakaan ole helppoa. Hän ponnistelee tietääkseen mitä haluaa, hän ei voi vain olla ja katsoa mitä vastaan tulee. Hän arvelee itse näin:

”Johtuuko se siitä, että pelkään asioiden, ihmisten, ajatusten, aikomusten ja ennen kaikkea ajan valuvan käsieni läpi. Pelkäänkö huomaavani liian myöhään, että en ole osannut tarttua, pitää kiinni, kiinnittyä. Pelkäänkö, että palvelukodin asukashaastattelussa määrittelen itseni: yksinäinen, osaton, merkityksetön.”

Pikaisesti luettuna Salmen teksti on huumoripitoista ja kevyttä. Pian kuitenkin romaanin tummat sävyt nousevat pintaan. Onneksi Rimma aina toisinaan, hetkittäin, tietää missä ja kuka on.

Kovin paljoa en lämmennyt tälle kertomukselle. Siinä oli hyvin paljon otoksia keski-ikäisen naisen elämästä, mutta kertomuksen suuri kaari oli hukassa. Tyyli kyllä kuvastaa Rimman ajattelumaailmaa:

”Jos elämä olisi tarina, olisi siinä juoni, joku päätepiste, jota kohti kulkisin johdonmukaisesti ja varmasti. Muutamat sivuloikat toisivat väriä ja monipuolisuutta, mutta muuten puksuttaisin eteenpäin suunnitelman mukaisesti, kunnes saapuisin loppuun ja siihen laittaisin pisteen.

…

Sen sijaan poukkoilen, teen yhtä, ajattelen toista. Olen tänään tätä mieltä ja huomenna jotain ihan muuta. Tai en ole mitään mieltä, ajelehdin ja huomaan olevani jossain, enkä edes tiedä missä.

Elämä koostuu fragmenteista, epämääräisistä palasista, sinkoilevista suunnista, päätöksiin ajautumisista ja niistä luistamisista.”

Oma taustani ja nykyinen elämäntilanteeni on aivan erilainen kuin romaanin Rimmalla, joten en pystynyt samaistumaan päähenkilöön oikeastaan lainkaan. Mutta koska me naiset emme ole samanlaisia, löytää varmasti joku samaistumiskohteita tästä romaanista.

Salmi, Hyppe, Aaltoja ja asiattomuuksia. Tammi 2019. 257 s. 

Sally Salminen: Katrina

Topakkaa luonnetta ja vahvaa ruumista tarvitaan, kun mieheen ja hänen suuriin puheisiinsa langennut Katrina luulee menneensä naimisiin varakkaan ahvenanmaalaisen kanssa, mutta totuus on toisenlainen. Koti onkin matala, maalaamaton mökki, eikä luvatuista omenapuista näy jälkeäkään, koska pienellä pihalla ei edes ole multaa sen verran että siinä puu kasvaisi. Mies häipyy heti merille, ja Katrina joutuu saaren rikkaille töihin, mitätöntä korvausta vastaan tietenkin.

Sally Salmisen (1906–1976) alun perin vuonna 1936 ilmestynyt Katrina alkaa synkästi, eikä jatko ole sen helpompaa. Vaikka Katrina kokee suuria menetyksiä ja elää äärimmäisessä köyhyydessä, osaa Salminen kertoa Juha Hurmeen suomentamana tarinan niin lämpimästi, että suorastaan haikein mielin luovuin sen seurasta sivujen loputtua ja Katrinan tarinan päätyttyä.

Klassikoksi romaanin tekee muun muassa epäoikeudenmukaisen kohtelun vaikutukset eri ihmisiin. Katrinassa käsitellään paljon luokkaeroja, mutta ne eivät ole ainoat epäreiluudet, joita Katrina ja hänen perheensä kohtaavat. Koulutus on ainoa keino päästä etenemään, mutta ei koulutuksenkaan hankkiminen ole helppoa. Kertomuksen edetessä yhteiskunta kehittyy, ja maailma muuttuu, mutta sitten Katrina alkaakin olla vanha.

Ahvenanmaalla syntynyt, mutta pääosan elämästään ulkomailla asunut Sally Salminen oli aikanaan suosittu kirjailija. Esikoisromaani Katrina käännettiin monille kielille. Suomeksi se ilmestyi Aukusti Simojoen kääntämänä nimellä Katriina.

Juha Hurmeen uusi suomennos on vuodelta 2018.

Luin Hurmeen suomennoksen kännykältä e-kirjana, maksulliselta palvelulta. Simojoen suomennoksen (15. painos vuodelta 1994) ostin Hurmeen suomennoksen ilmestymisen aikoihin SPR:n Kontista, nimenomaisena ajatuksena vertailla suomennoksia.

Kannesta kanteen en vanhempaa versiota jaksanut, mutta sieltä täältä luettuna asia tuli selväksi: Hurmeen suomennos on sujuva, raikas ja sopivasti sekä vanhoissa ilmauksissa että nykykielessä kiinni.

Vertailun vuoksi kappale aivan kirjan lopusta. Ensin Hurmeen käsialaa:

     

Hän nautti istumisesta ja levosta. Oli varjoisaa ja ihanaa korkeiden, rauhoittavasti suhisevien, tuuhealatvaisten lehmusten suojassa. Harvat ihmiset, jotka kulkivat ohi, astelivat hiljaa ja laiskasti, eivätkä kadun autot ja hevospelit huolettaneet häntä tällä rauhallisella paikalla. Niin, hän lepuutti jäseniä, mutta sielulleen hän ei saanut siinä rauhaa, Kaikki oli niin vierasta, ja hän oli liian väsynyt yrittääkseen ymmärtää sitä. Hän oli vanha, ja elämä oli liukumassa hänen ulottuviltaan, siinä syy. Hän etsi vain vainajien joukosta ystäviään, ja sinne hän nyt itsekin kuului. Oliko elämä kärsimisen arvoista, kun kaikki katosi tällä tavoin kuin kaste auringonpaisteessa, niin että mitään ei jäänyt jäljelle? Mitään ei jäänyt jäljelle! Oliko se totta? Ei, totisesti ei ollut niin. Eikö Vanha Kapteeni ollut jo kauan sitten alkanut muuttua mullaksi maassa, ja nyt hän kuitenkin näki Kapteenin isokokoisen hahmon kulkevan tuolla promenadilla, ja hän kuuli Kapteenin naurun kajahtelevan puiden välissä. Eikä Kapteeni kulkenut vain yhdessä vaan useassa hahmossa kaupungin läpi johtamassa ja järjestämässä elämää maissa ja merellä.

Simojoen tyylinäyte:

Katriina nautti istumisesta ja lepäämisestä. Korkeiden, rauhoittavasti humisevien tuuhealatvaisten lehmusten juurella oli varjoisaa ja ihanaa. Ne harvat ihmiset, jotka kulkivat ohitse astelivat hiljaa, verkalleen, eivätkä katujen autot ja hevoskyydit tuottaneet hänelle levottomuutta tällä rauhallisella paikalla. Niin, hän lepuutti jäseniään, mutta ei hänen sielunsa saanut siinä rauhaa. Kaikki oli ylen vierasta, ja hän oli liian väsynyt koettaakseen ymmärtää sitä. Hän oli vanha, ja elämä häipyi häneltä pois, siinä syy. Vain vainajien joukosta hän etsi ystäviään, ja sinne hän nyt itsekin kuului. Olikohan elämä kärsimisen arvoista, kun kaikki katosi tällä tavoin, kuten kaste auringon paistaessa, niin ettei mitään jäänyt jäljelle? Mitään ei jäänyt jäljelle! Oliko se totta? Ei, totisesti ei niin ollut. Olihan Vanha Kapteeni jo kauan ollut maassa, mullaksi muuttumassa, ja nyt hän kuitenkin näki hänen korkean vartalonsa kulkevan tuolla kävelytiellä ja kuuli hänen naurunsa kajahtelevan puiden lomitse. Eikä Vanha Kapteeni kulkenut ainoastaan yhtenä vaan monen henkilönä halki kaupungin, johtamassa ja järjestämässä elämää maalla ja merellä.

Salminen, Sally. Katrina. Suom. Juha Hurme. Teos 2018.

Anna-Kaari Hakkarainen: Dioraama

Suoranaista suomen akrobatiaa on Anna-Kaari Hakkaraisen uutuusromaani Dioraama. Hakkaraisen kieli on taiturimaista, runsasta, vivahteikasta ja kuitenkin tarkkaa.

Hakkarainen myös osoittaa oppineisuutensa vaikuttavasti, tavalla, jota tällainen tavallisen sivistynyt lukija voi vain ihailla.

Papukaijan häkki on tyhjä, pöly on peittänyt orren ja kaltereiden kultaisen pinnan. Ehkä olen kuvitellut koko linnun, päästänyt sen unistani vapaaksi, puhtaan sanan ilmentymän, logoksen symbolin, voisin viisastella ja sanoa, minä ikuisesti näsäviisas, ikuisesti itseään korottava pätijä. Terve terve Julia, terve terve Sirkku, sirkkuseni. Terve terve Loulou.

Allegorian lukeminen on aina unelmoimista. Astumista vieraalle maalle, koskemattomalle hangelle. Allegorian lukeminen on aina itsensä lukemista, salaisten salien avaamista. 

Hakkarainen kuljettaa Juliaa, Karlia ja Juhanaa ajassa ja paikoissa. Julian ajatukset ja tunteet tulevat myös tutuiksi. Kertomuksen ydin vain uhkaa kadota tähän runsauteen. Päähenkilö alkaa ongelmineen käydä vähitellen rasittavaksi, hän esimerkiksi tarvitsee jonkun muun piirtämään hänelle ääriviivat.

Tosikkona feministinä minua ovat vanhemmiten alkaneet ärsyttää naispuoliset romaanihenkilöt, joka asettavat rakkauden ja (usein) miehen etusijalle kaikesta muusta. Mikä määrä lahjakkuutta ja osaamista heitetään hukkaan hullun rakkauden vuoksi, miten naiset voivatkin pienentää itsensä sillä tavalla. Äitiys sitten usein tuo mukanaan uusia sävyjä asetelmaa. Älkääkä puhuko minulle kiltin tytön tai huijarisyndroomasta.

Dioraama ei avaudu lukijalle helposti, sillä se vaatii kertaamista ja pysähtymisiä. Sellaisesta tyylistä pitävät romaani palkitsee varmasti.

Hakkarainen, Anna-Kaari. Dioraama. Tammi 2019. Arvostelukappale.