Kovin surullinen on taitavan kirjoittajan Riikka Pulkkisen Paras mahdollinen maailma. Isä, äiti ja tytär sekä puhumattomuus ovat kertomuksen keskiössä. Isä ei enää pysty, äiti ei saa sanoa, eikä tytär muista. Tytär, lahjakas nuori näyttelijä Aurelia, harjoittelee Itä-Saksaan liittyvää näytelmää. Saksalaistaustainen ohjaaja puolestaan työstää omaa kipeää historiaansa näytelmän avulla. Kukaan ei tunnu olevan kohdallaan tai kokonainen. Pulkkisen kieli kannattelee kertomusta niin hyvin, ettei sitä halua jättää kesken, vaikken hajallaan olevien ihmisten seurassa kovin hyvin viihtynytkään. Esimerkki Pulkkisen hienosta sanankäytöstä sattumanvaraisesti valikoituneelta sivulta:
”Kävelimme
hetken aikaa vaiti, Eirasta keskikaupungille. Vaaleanpunaisen hehku oli jo
sammunut. Theo tarttui minua kädestä. Minulla oli outo olo. Yhtäältä ajattelin,
että muutaman tunnin aikana olin oppinut tuntemaan Theon paremmin. Toisaalta
minusta tuntui, että hän oli uudella tavalla vieras. Hän ei kysynyt, mitä
mieltä olin hänen perheestään. Hän vaikutti hilpeältä. Eiran sairaalan kohdalla
hän veti minut lähelleen ja suutelimme pitkään. Levottomuuteni suli
iltahämärään.”
Pulkkinen.
Riikka. Paras mahdollinen maailma. Otava 2016. 358 s. kirjastosta.
