Henkilökohtainen
on poliittista, vaikka Koko Hubara kirjoittaakin lapselleen
esseekokoelmassaan Ruskeat Tytöt,
että hänen (siis lapsen) henkilökohtainen ei tarvitse olla poliittista, ellei
hän itse niin halua. Hubara itse tekee henkilökohtaisestaan näkyvää, ja hyvä
niin. Ennen kaikkea hän kirjoittaa näkyväksi kokemansa arkipäivän rasismin. Ruskeat Tytöt pohjautuu pääosin useisiin
Hubaran samannimiseen blogiin kirjoittamiin teksteihin, joita hän on kirjaa
varten muokannut.
Vaikka
Hubara kertoo kirjoittaneensa kirjansa ruskeille tytöille, antaa se runsaasti
ajattelemisen aihetta esimerkiksi valkoihoiselle täti-ihmiselle. Suosittelen.
Koko
Hubara antaa kovaäänisen äänen kaikille vääränvärisille, ts. muille kuin
valkoihoisille, omien kokemustensa kautta. Hän vaatii – aiheellisesti – kaltaistensa
parempaa kohtelua niin kirjallisuudessa kuin kaduilla. Ruskeat tytöt halutaan
kyseenalaistaa ja sulkea pois, vaikka he ovat tavallisia. Mutta koska juuri
mikään asia maailmassa ei ole yksinkertaista, joutuu Hubara pohtimaan esimerkiksi
suhdettaan palestiinalaisiin omaa taustaansa vasten. Koko Hubara käsittelee
kirjassaan mm. seksuaalista väkivaltaa, jonka yksi muoto on eksotisoiminen.
Kirjallisuudesta
Hubara kaipaa kirjoihin lukijan samaistumisen kohteeksi enemmän kaltaisiaan,
koska hänen mukaansa kirjallisuus on pitkälti valkoisuuden määrittämää. Mikä
löytämisen riemu välittyykään kirjoituksesta, jossa Hubara kuvailee tilannetta
kun silmiin osui Toni Morrisonin romaani
Sinisimmät silmät.
Alkuperäinen
lily.fi-sivuilla julkaistu Ruskeat tytöt -blogi on kahden vuoden jälkeen
siirtynyt askeleen eteenpäin, omaksi mediakseen osoitteeseen www.ruskeattytot.fi. Uudessa
mediassa käsitellään kulttuuria, muotia, kauneutta, yhteiskuntaa jne., ja
vaikka se on ruskeilta tytöiltä ruskeille tytöille, sopivat sen julkaisut
kaikille aiheista kiinnostuneille.
Hubara,
Koko. Ruskeat tytöt. Tunne-esseitä. Like 2017. 235 s. Kirjastosta.
