Juha Kauppinen ja Sampsa Oinaala: Talvivaaran vangit

Surullisenkuuluisan Talvivaaran kaivoksen toimintaa jatkaa valtion rahoilla Terrafame. ”Sillä on tuhannen taalan mahdollisuus osoittaa vääriksi lukuisten ihmisten mielipide, jonka mukaan Talvivaara ei voi toimia kannattavasti ympäristöluvan mukaisissa rajoissa. Mikäpä olisikaan hienompaa kuin se, että Talvivaaran kohdalla parin vuoden päästä toimisi kannattava, nikkeliä tasaisesti tuottava kaivos, joka sotkisi ympäristöä vain sen verran kuin lupa antaa myöten.” Näin kirjoittaa Juha Kauppinen tuoreessa Talvivaaran vangit -kirjassa. Mutta kirja kokonaisuutena ei vahvista luottamusta kaivosta tai jopa viranomaistoimintaa kohtaan. Kannattaa lukea.

   Julkisuus henkilöi asiat, ja Suomen tunnetuimmat Talvivaarasta kirjoittaneet toimittajat ovat ehdottomasti Juha Kauppinen ja Sampsa Oinaala. Etenkin Kauppinen on raportoinut kaivoksesta eri medioihin, kuten Suomen Luontoon ja Apuun, ja hänet on henkilönä nostettu esiin monessa yhteydessä.

   Talvivaara on kaivokseksi jättiläinen, ja samaa mittaluokkaa ovat sen ympärillä olleet ja olevat tapahtumat. Talvivaara imaisi miehet mukaansa ja he joutuivat sen vangeiksi tahtomattaan. Kaksikko on kirjoittanut itsensä vapaiksi Talvivaarasta käymällä läpi omat kokemuksensa ja tietonsa kaivokseen liittyvistä tapahtumista. Mutta Talvivaaran vankeja on muitakin: lupaviranomaiset, rahoittajat, valtio, paikalliset, maansa menettäneet, vastustajat, kaivoksen työntekijät ym.

Talvivaarassa sattuu ja tapahtuu tänäkin päivänä. Yle uutisoi vastikään nettisivullaan (Kotimaa 8.4.2016: Terrafame turvautuu taas lisäjuoksutuksiin Talvivaarassa – vesien vuotoriski korkea) kaivoksen käynnistävän jälleen jätevesien juoksutukset luontoon hallitsemattoman vuodon estämiseksi. Uutinen ei nostattanut mainittavaa kohua. On jo tapahtunut se, mitä kirjoittajat ennakoivatkin: epänormaalista on tullut uusi normaali.

   Tuore uutinen kertoo Vaasan hallinto-oikeuden antaneen määräaikaisen luvan jätevesien purkuputkelle. Todennäköisesti päätöksestä vielä valitetaan, sillä yhtiö haluaa laskea luvattua enemmän käsiteltyjä jätevesiä luontoon.

   Vastikään uutisoitiin yhtiön tarvitsevan vain viitisen miljoonaa lisärahaa, jotta uraanin talteenotto voidaan käynnistää. Viisi miljoonaa! Pikkurahoja siihen verrattuna, mitä valtio on jo sijoittanut kaivokseen. Aiemmin kansalaisia tyrmistytti tieto siitä, että Talvivaaran esiintymässä on myös uraania, mutta että siitä vaiettiin tyystin myös kaivoksen virallisessa lupaprosessissa, ympäristövaikutusten arvioinnissa. Kohu pimityksestä laantui pian, ja ennustan, ettei uraanin talteenotto synnytä mielenosoituksia. Ihmiset on väsytetty.

Juha Kauppinen kertoo taitekohdaksi loppuvuoden 2010. Keväällä tyhjäksi valunut kipsisakka-allas oli vain yhden palstan uutinen, mutta kun Kauppinen kirjoitti syksyllä, että vuoto sisälsi uraania, hän saikin yhtiön kimppuunsa. ”Tunnelma oli kuin Neuvostoliitossa, jossa tosiasioiden kertominen ei ollut sallittua ja ympäristönsuojelulla oli mitätön painoarvo yhteiskunnallisessa keskustelussa.” (s. 79). Mutta kun sama allas tyhjeni marraskuussa 2012, oli se ykkösuutinen koko valtakunnassa. Ihmiset olivat sitä mieltä, ettei järvien pilaaminen ja luonnon sotkemine ole ok, ja ettei tarvitse kuulua luontoväkeen ajatellakseen niin. ”Ei oltu enää kuin Neuvostoliitossa.” (s. 80)

   Marraskuussa 2013 Kainuun ELY-keskus totesi kaivoksen aiheuttaneen ympäristönsuojelulain tarkoittamaa merkittävää haittaa useille lähijärville. Joulukuussa 2015 ELY-keskus määräsi Talvivaaran ennallistamaan kaksi pilattua järveä. Oikeusprosesseja on edelleen kesken.

Talvivaara on sotkenut ympäristöä enemmän kuin sen piti. Enemmän kujin ihmisille luvattiin (s. 110). Talvivaara on pilannut tavallisia järviä, joissa ei ole merkittäviä suojeluarvoja. Mitä väliä muutamalla järvellä, kun maassa on kymmeniä tuhansia järviä? Mutta jos lähialueelle tulee hanke, ja kerrotaan ettei päästöjä tulisi tai ne olisivat vain vähäisiä, niin kannattaako uskoa? Jos yksi järvi voidaan pilata ennakkolupauksista huolimatta, ja jos pilaamista katsottaisiin läpi sormien, se tarkoittaisi, että sama voi tapahtua mille tahansa muulle järvelle.

Sinikka Peronius, jolla oli paikka Kivijärven rannalla, oli tehnyt valituksen ympäristöluvasta ja vaati korvausta haitoista. Alkuun Peroniuksen valitukset hylättiin, vastapuolella yhtiö ja valvova viranomainen Kainuun ELY-keskus. Myöhemmin KHO on todennut, että järvet pitää kunnostaa. Tarinan opetus: Jos järjestelmä ei suojele järviä, niitä ei suojele mikään (s. 122). Nimittäin järjestelmän pitäisi suojella ympäristöä. Laki sanoo, ettei järveä saa pilata, eikä yhdenkään järven luokitus saa huonontua. Peroniukselle luvattiin, ettei haittavaikutuksia tule, silti niitä tuli. Jos olisi etukäteen ollut tiedossa, että Kivijärvi menee huonoon kuntoon, asia ei olisi ollut mutkikas, yleisen edun nimissä järvi olisi ehkä voitu uhrata. Mutta niin ei todettu!

   Suomea pidetään yhtenä maailman vähiten korruptoituneista maista. Kuitenkin erilaisten lupaprosessien ennakkoasetelma on yleensä se, että kansalaiset kokevat olevansa osa ennalta käsikirjoitettua demokratian kulissia, Sampsa Oinaala kirjoittaa (s. 143).

   Periaatteessa ympäristöhallinnon tehtävä on luonnon- ja ympäristönsuojelu. Ympäristöhallinnon itsenäisyyttä heikennettiin hallinnon uudistuksessa, kun ympäristökeskukset liitettiin osaksi ELY-keskuksia, joita johdetaan työ- ja elinkeinoministeriöstä. Kuvaukset Kainuun ELY-keskuksen toiminnasta ja etenkin sen johtajan kytköksistä Talvivaaraan ovat karua luettavaa. Kauppinen kirjoittaa: ”…Talvivaara on yksinkertaisesti ollut liian iso ja elinkeinopoliittisesti elintärkeä hanke, jotta sen toimintaan olisi uskallettu riittävästi ja riittävän ajoissa puuttua. Ei ole riittänyt pokkaa eikä rohkeutta, kun liipasimella ovat olleet sadat työpaikat.” (s. 268) On valittu vaihtoehto, jonka mukaan toiminnan annetaan jatkua ympäristön pilaantumisesta piittaamatta. Toinen olisi ollut asettaa toiminnalle niin tiukat rajat, että se olisi kuihtunut omaan mahdottomuuteensa.

Kirjassa kumotaan sekin väite, että prosessia ei voitaisi pysäyttää ja että jos pysäytettäisiin, lopputyöt maksaisivat satoja miljoonia. Kauppisen haastattelema kaivosinsinööri on laskenut, että veden ja rikkihapon syöttämisen ja hapettamisen lopettaminen sekä kasojen peittäminen moreenilla maksaisivat 20 miljoonaa euroa (s. 329).

Karismaattisen Pekka Perän osuus Talvivaara-tarinassa on oma lukunsa. Perää käsitellään kirjassa monessa kohtaa, mutta Kauppinen tiivistää osuvasti: ”Jos Talvivaaran hankkeella olisi ollut varovaisempi, vähemmän vakuuttava keulakuva, se ei suuruudenhulluudessaan olisi koskaan voinut edes toteutua puhumattakaan siitä, että se olisi toteutunut niin täysin vailla kriittisiä ääniä kuin se nyt toteutui” (s. 159).

Talvivaaran syntejä:

·         Ei ole toiminut taloudellisesti kannattavasti. (Nikkelimalmista eivät kaikki puhu, sillä malmi käsitteenä sisältää taloudellisesti kannattavan hyödynnettävyyden.) Ei ole tuottanut läheskään niin paljon nikkeliä kuin suunnitelmissa esitettiin.

·         On liannut ympäristöä enemmän kuin lupasi. Puhtaaksi miellettyjä alueita ei haluta pilata, valmiiksi teollisen toiminnan piirissä olevat alueet ovat toinen asia. Kuten korkein hallinto-oikeus vuonna 2014 toteaa: ”Talvivaara Sotkamo Oy ei ole koko toimintansa aikana pystynyt toimimaan yhtiölle myönnetyn ympäristöluvan lupamääräysten mukaisesti vesistöön johdettavien vesien käsittelyn ja vesistöön johtamisen osalta.” (s. 275). Eikä ELY-keskuksen olisi pitänyt hyväksyä ylimääräisiä juoksutuksia poikkeustilanteeseen vedoten.

·         Bioliotukseen lähdettiin isolla volyymilla, vaikka kaivosalan ammattilehti epäili vielä vuonna 2007, että ennen bioliuotuksen teollista soveltamista tarvitaan paljon tekniikan ja käytännön ponnisteluja. Pienestä pilottikasasta harpattiin suoraan täyteen tuotantoon (s. 47–48).

·         Nikkelin maailmanmarkkinahinta oli kaivoksen alkuvaiheessa korkeimmillaan, romahtanut hinta ei osoita merkittäviä nousun merkkejä.

·         On luvannut panna asiat kuntoon, mutta ei ole pannut.

·         On peitellyt virheitään alusta lähtien ja jättänyt kertomatta ikäviä asioita, kuten vesistöpäästöt tai hajut.

·         Talvivaaran piti olla vesisyöppö (s. 71).

·         Uraanista oltiin alussa hiljaa. Uraani löydettiin jo vuonna 1977 ja koerikastuksissa todettiin uraanin liukenevan prosessissa, mutta sitä ei mainittu ympäristölupaa haettaessa. ”Keittiön kautta” Suomeen on tulossa Euroopan suurin uraanikaivos.

·         Tietoa pimitettiin alusta alkaen. Talvivaaran mustaliuske-esiintymä on ongelmallinen, sillä malmi – jos nyt sitä sanaa käytetään – reagoi rajusti joutuessaan kosketuksiin veden ja ilman kanssa, se happamoittaa veden. Rikastuskasat olisi pitänyt peittää, kuten koetilanteessa tehtiin ja kuten alkuperäisessä ympäristöluvassa edellytettiin.

·         ELY-keskus puolestaan on esimerkiksi jättänyt tiedottamatta merkittävistä päästöistä, toki tieto on ollut julkista, kun tarkkailuraportit on julkaistu netissä.

Juha Kauppinen ja Sampsa Oinaala osoittavat, kuinka yksikin toimittaja pystyy tekemään hienoa työtä ison asian kanssa ja valtavirtaa vastaan. Mitähän edes pieni ryhmä tutkivia toimittajia saisi yhteistyössä aikaan, ja väsyisikö ryhmätyössä toimittaja samalla tavalla kuin yksin puurtaessaan? Tutkittavia aiheita kyllä Suomesta löytyy muitakin kuin Talvivaara. Eikä Talvivaaran tarina ole vielä päättynyt.

Kauppinen Juha ja Oinaala Sampsa. Talvivaaran vangit. Siltala 2016. Kirjastosta.