Pitkään
Kolarissa asuneen ja siellä toimittajana työskennelleen Milla Ollikaisen jännäreissä parasta on kieli. Hän osaa tallentaa
seudun puhetavan jouheviksi repliikeiksi niin että lukija kuulee puheen
korvissaan. Tai ainakin minä kuulen, vaikken ihan sieltä päin olekaan kotoisin.
Samalla tavalla voi kuvitella eteensä maisemia, joihin Ollikaisen kolme kirjaa
sijoittuvat. Uusin jännäri Pirunkuru
käsittelee lisäksi uskottavalla tavalla kolarilaisittain ja laajemminkin
lappilaisittain ajankohtaista aihetta, kaivoksia.
Kaikki Pirunkurun juonenkäänteet tai
henkilöt eivät ole kovin uskottavia, mutta kokonaisuutena kertomus on tiivis,
sopivan monipolvinen ja jännittävä.
Ollikaisen kolmea julkaistua jännäriä
mainostetaan trilogiana. Veripailakat
(2013), Vesiraukka (2014) ja Pirunkuru kyllä yhdessä käyvät
kattavasti läpi pohjoisia teemoja, mutta Pirunkuru
päättyy eräänlaiseen cliffhangeriin: jääkö Kristiina pohjoiseen, vai palaako
etelään, ja jos palaa, niin seuraavatko pohjoisen tapahtumat häntä?
Ollikainen,
Milla. Pirunkuru. Like 2015. 223 s. Kirjastosta.
