On
siinä rajoilla, että Kuutti Kosken
esikoisromaanissaan Kaira käyttämä
kieli on rasittavaa, yliampuvaa, itsetarkoituksellista ja tekotaiteellista,
mutta kun päähenkilön tavoitteena on tulla paikymppisenä laajalti tunnetuksi proosarunoilijana
(tai vaihtoehtoisesti muusikkona), niin kieli asettuukin luontevasti Kosmo
Ylinivan päähän. Kuten esimerkiksi:
”Eino-Ilves hymysi ja naksutteli pitkiä
sormiaan. Sen nappisilmät pysähtyivät muutamaksi sekunniksi tuijottamaan,
sitten pupillit lähtivät taas pyörimään. Se oli kläpinkasvoinen sälli, vaikka
ikäiseni, muutoinkin mitenkuten miekkoseksi ronskistunut ihmistaimi. Katseeni
siirtyi soittotilan ikkunan takana kituvan pihlajan taustavalaistukseen. Kevät
valmisteli jo näytteillepanoaan, eikä auringonkehrä ollut tähän tiu’unlyömään
vielä lyyhistynyt Korkalovaaran takaisille jättömaille. Se vilkutteli
paakkuuntuneiden luminökäreiden painamien puunruotojen väleistä.” (s. 27)
Koski
piirtääsanoillaan huvittavan tarkasti Rovaniemen ja sen yksityiskohtia. Muutoinkin on
hauska seurata nuoren Kosmon tekemisiä, vaikka kertomuksessa on myös vakavampia
sävyjä, kuten sydänsuruja, porukoiden kuulumiset tai hyväveliverkostot.
Koski,
Kuutti. Kaira. Like 2016. 249 s. Kirjastosta.
