Taidokas ranskalainen kertoja Édouard Louis
piirtää sanoillaan esikoisromaanissaan Ei enää Eddy eteemme hänen oman
ankean lapsuutensa syrjäseudulla asuvan köyhän perheen erilaisena lapsena.
Taantuvalla teollisuuspaikkakunnalla ei ole helppoa olla köyhä, eikä ainakaan
köyhä ja silmiinpistävästi homo. Eddy onnekseen on älykäs ja oppivainen, ja
koulutus avaa hänelle portit ulos lapsuuden maisemista. Mutta sekään ei ollut
itsestäänselvyys:
Äiti vakuutteli usein
minun olevan parempi kuin arabit ja rutiköyhät naapurimme, ja siksi tajusin
vasta yläkoulun jälkeen, etten ollutkaan niin etuoikeutettu kuin olin kuvitellut.
Olin kyllä tiennyt, että oli olemassa minua hyväosaisempia. Isän parjaamat
porvarit, kyläkauppias ja ystäväni Amélien vanhemmat. Ajattelin asiaa usein.
Mutta niin kauan kuin en sukeltanut siihen sisälle, tietämykseni siitä pysyi
vaiston ja mielikuvien tasolla.
Tutustuin tuohon
maailmaan myöhemmin, muun muassa keskustellessani entisten opettajieni kanssa –
yläkoulun opettajien, jotka surivat sikäläisten vanhempien kasvatusmenetelmiä
ja päivittelivät niitä opettajainhuoneessa. Ja se Bellegueulen poika, se on
fiksu, mutta jos se jatkaa tuolla lailla, jättää läksyt tekemättä ja on niin
usein poissa, se ei tule pärjäämään.
Eddy pääsee opiskelemaan, ja myöhemmin irtautuu
entisestä totaalisesti, nimeään myöten.
Louis ei kerro Ei enää Eddyssä vain itsestään,
vaan hyvin tarkkanäköisesti myös naisten asemasta yhteisössä, ja miesten rooleista. Lotta Toivasen
suomennos on sujuva.
Louis, Édouard. Ei enää Eddy (En finir avec Eddy
Bellegueule). Suom. Lotta Toivanen. Tammi 2019. 184 s.
