Lyhyesti
luetuista ja kesken jätetyistä sekä muutamista katsomistani elokuvista vuonna
2018
 |
| Typografialla on merkitystä luettavuuden kannalta. |
Samuel
Bjørk: Minä matkustan yksin (Otava 2016, suom. Päivi Kivelä)
Äh,
luin ensin Samuel Bjørkin jännärin Yölinnun,
eikä aiemmin julkaistu Minä matkustan
yksin saanut minussa aikaan ainakaan mitään wau-tunnelmaa. Kirjastosta.
Ananda
Devi: Näistä raunioista (Fabriikki kustannus 2018, suom. Saana Rusi)
Synkkäja
surullinen tarina Mauritiukselta, vaatimattomista oloista lähtöisin olevista
nuorista. Ympäristön ja muun yhteiskunnan kuvaaminen on sivuosassa, kun
henkilöt vuorollaan ovat ajatuksissaan. Kirjastosta.
Elly
Griffith: Jyrkänteen reunalla (Tammi 2018, suom Anna Lönnroth)
Tässä
kolmannessa Ruth Galloway -jännärissään Elly Griffith alkaa toistaa tutuksi
tullutta kaavaa. Historiatausta tulee tällä kertaa toisesta maailmansodasta.
Edelleen minua vähän häiritsee preesensin käyttö kerronnassa, ja kun totean
että se häiritsee, on se vain mielipide. Uutta intoa Griffithsin jännäreihin
sain lukemalla niitä englanniksi. Ks. The Chalk Pit ja The Dark Angel, joista
on omat tekstinsä.
Taina
Haahti: Siperian unia
Kun
luettavaa on yllin kyllin, eikä aikaa riitä kaikkien mielenkiintoiselta
vaikuttavien kirjojen lukemiseen, voi hyvinkin pieni seikka vaikuttaa
lukupäätökseen, tai lukemisen jatkamiseen. Vaikka minulla on hyvät silmälasit,
en jaksanut lukea pitkään romaanin tiivistä ja pienifonttista tekstiä. Sisältö
jäi tällä kertaa muodon varjoon! Kirjastosta.
Kaisa
Haatanen ja Sanna-Mari Hovi: Monarkian muruset (Johnny Kniga 2018)
Jostakin
luin kehuja tästä kirjasta ja tietenkin halusin sen itsekin lukea. Ihan hauska
kooste maailman monarkeista, paljon kuvia ja ennen kaikkea nippelitietoa! Mutta
ei niin innostava, että hankkisin kotikirjastoon. Kirjastosta.
Henna
Helmi Heinonen: Pala omaa taivasta (Tammi 2018)
Ei
lähtenyt vetämään. Luin alusta viitisenkymmentä sivua sekä lopun, ja se tuntui
riittävän. Kirjastosta.
Simo
Hiltunen: Ihmisen kuoressa (Wsoy 2018)
Harmi,
mutta lukeminen ei lähtenyt vetämään. Olosuhteilla ehkä oli vaikutusta, joten
en syytä romaania. Kirjastosta.
Juha
Hurme: Niemi
Jonotin
tätä pitkään kirjastosta, enkä sitten ehtinyt lukea kokonaan neljän viikon
laina-aikana. Kirja oli pakko palauttaa muiden varausten takia. Hurmeen teksti
on omanlaistaan, runsasta ja viihdyttävää, muttei kovin nopealukuista. Pidin,
ja yritän lukea joskus loppuun. Kirjastosta.
Shirley
Jackson: Linna on aina ollut kotimme (Fabriikki kustannus 2018)
Goottilaisen
kirjallisuuden klassikko (We Have Always Lived in the Castle) vuodelta 1962 on
saatu suomeksi. Ei ole minun juttuni. Kirjastosta.
Mari
Jungstedt: Viimeinen näytös
Miksi
yhä edelleen naiset esiintyvät romaaneissa etunimellään ja miehet
sukunimellään? Tämä jäi päällimmäiseksi mieleen ruotsalaisen Mari Jungstedtin
dekkarista Viimeinen näytös. Nappasin 2016 julkaistun pokkarin kirjaston
kierrätyskärrystä matkalukemiseksi. Alun perin Otavan 2015 julkaisema jännäri
on perinteinen ja ihan kiva. Paikka on Gotlanti ja siellä Visby. Ruotsalaisille
tärkeällä Almedal-viikolla kuuluisa toimittaja löytyy tapettuna
hotellihuoneestaan. Vihjeitä annetaan paljon, mutta silti syyllinen on yllätys.
Jungstedt kertoo rikostapahtuman ohella myös muun muassa päähenkilöiden
välisistä suhteista, poliisit Karin ja Knutas eli Karin Jacobsson ja Anders
Knutas nimittäin tuntevat kipinää välillään. Jostakin syystä minulla on jäänyt
Jungsstedtin tuotanto lähes kokonaan lukematta, vaikka suomennoksia on
lukuisia. Ehkä pitää jättää Gotlanti-sarja (johon Viimeinen näytös kuuluu)
väliin, ja tutustua Kanaria-sarjaan, josta on ilmestynyt kaksi romaania. Kirjastosta.
Kätlin
Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia (Islandil ei ole liblikaid). Suom. Outi
Hytönen. Fabriikki kustannus 2017.
Houkutteleva
nimi sai minut lainaamaan tämän virolaisen kirjailijan Islantiin sijoittuva
romaanin. Harmikseni hyvän alun jälkeen menin itse selailemaan kirjaa
loppupäästä, ja se herpaannutti keskittymisen. Kirja jäi vaiheeseen, ja sitten
lainan uusimiskerrat tulivat täyteen. Miksi Islannissa ei ole perhosia, jäi
siksi avoimeksi. Mielenkiintoiselta vaikuttava sukutarina tässä on kyseessä.
Runomuotoiset pätkät istuvat hyvin kokonaisuuteen. Kirjastosta.
Mikko
Kamula: Ikimetsien sydänmailla (Gummerus 2017)
Ei
tässä mitään vikaa ole, mutta jotenkin en vain lämmennyt tähän 1400-luvulle
sijoittuvaan, kansanuskoa, fantasiaa ja aitoa historiaa yhdistelevässä
romaanissa. Suunnittelen kuitenkin vilkaisevani sarjan myöhempiä osia, niitä
kun on lupeissa. Kirjastosta.
Håkan
Nesser: Elävät ja kuolleet Winsfordissa (Levande och döda i Winsford). Suom.
Aleksi Milonoff. Tammi 2018.
Håkan
Nesser on kirjoittanut mm. Barbarotti ja Van Veeteren -sarjat, mutta tämä
Elävät ja kuolleet Winsfordissa on itsenäinen teos. Nesser on löytänyt
jännäriinsä onnistuneella tavalla erilaisen näkökulman. Päähenkilö on miehensä
murhannut nainen, joka koiransa kanssa piileskelee Winsfordissa. Pakosalla
oleminen ei tietenkään ole helppoa. On kertomuksessa paljon muutakin, kuten
miehen menneisyyttä. Kirjastosta.
Leena
Parkkinen: Säädyllinen ainesosa. (Teos 2016)
Luulin
kertomuksessa olevan enemmän ruokaa ja ruuanlaittoa. En oikein innostunut. Kirjastosta.
J.
P. Pulkkinen: Huhtikuun hiipuva rakkaus (Crime Time 2018)
Kirja
kuuluu Pulkkisen sarjaan murhan vuosi. Ehkä olisi pitänyt aloittaa sarjan
lukeminen alusta, koska en syttynyt tälle jutulle ollenkaan. Ideana hyvä. Kirjastosta.
Anne
B. Ragde: Elämänrakentajat. (Liebhaberne). Suom. Katriina Huttunen. Tammi 2018.
Norjalainen
Berliininpoppelit-sarja on saanut jälleen uuden, viidennen osansa. Kirja on
tuttua Ragdea. Kirjastosta.
Dolores
Redondo: Näkymätön vartija (Gummerus 2015). Törmäsin vasta tänä vuonna
espanjalaisen dekkaristin Dolores Redondon tuotantoon. Hän yhdistää
perinteiseen jännäriin mystiikkaa ja rippusen kauhua. En ole aivan varma siitä,
onko tyylilaji juuri minulle mieluista, mutta tapahtumapaikka, pohjoisen
Espanjan Baskimaa kiehtoo niin paljon, että todennäköisesti luen tätä lisää.
Redondo luennoi hieman puisevasti esimerkiksi juuri alueen mytologiasta.
Tietoainesta on vaikea ujuttaa romaanin ilman että se vaikuttaa opettamiselta,
näin on tässäkin tapauksessa. Redondo panee romaanin henkilön esitelmöimään.
Kirjassa luotetaan myös Tarot-korttien taikaan. Näkymätön vartija on Baskimaan
murhat -trilogian avauskirja. Myös muut osat on jo suomennettu, suomentajanaan
Sari Selander. Kirjastosta.
Markku
Ropponen: Koirapuistoromaani (Tammi 2018)
Kuulosti
paremmalta kuin miksi paljastui, sillä odotin enemmän koiramaisuutta tarinaan.
Ropposen aiemmista kirjoista tuttu Kuhala vilahtaa kirjassa. Kirjastosta.
Ninni
Schulman: Poika joka ei itke (Pojken som slutade gråta) (Tammi 2018). Suom.
Terhi Vartia.
Ruotsalaisen
Ninni Schulmanin tuore suomennos Poika
joka ei itke on taattua jännärilaatua naapurista. Kelpo, muttei mitenkään
järisyttävä. Loppuratkaisun käänteet olivat mielestäni onnistuneet. Magdalena
Hanssonin juttuja voisin lukea enemmänkin. Viisiosaisesta sarjasta on nyt
suomennettu kaksi, joista ensimmäinen oli Tyttö
lumisateessa (en ole lukenut). Kirjastosta.
Heikki
Valkama. Pallokala. (Tammi 2018). Hyvästä aiheesta huolimatta ei lähtenyt
vetämään. Kirjastosta.
Satu
Vasantola: En palaa takaisin koskaan, luulen (Tammi 2018)
Hyvä
nimi kirjalle! Siinä yksi syy lukemiseen. Vasantolan romaani on esikoinen,
mutta teksti on kypsää. Helsinkiläinen juristi Susanna on lähtöisin
pohjanmaalaisesta työläissuvusta. Hän päätyy auttamaan maahanmuuttajanaista,
Fatima Tariqia. Mielenkiintoinen tarina etenee tulevaisuuteen saakka, ja
aikatasoja on muitakin. Henkilöhahmoja on paljon, ehkä liikaakin, sillä
useimmat jäävät ohuiksi. Kirjastosta.
Jevgeni
Vodolazkin: Lentäjä (Into 2018)
Vodolazkinin
edellinen suomennos, Arsenin neljä elämää,
imaisi minut mukaansa ja palaa vieläkin joskus mieleen, toisin kuin tämä Lentäjä, joka nimestään huolimatta ei
lähtenyt lukuelämyksenä lentoon. Kirjastosta.
Liisa
Väisänen: Enemmän Espanjaa (Kirjapaja 2018)
Minulle
tämä oli pieni pettymys. Paljon yksityiskohtaista tietoa historiasta, mutta
lähteet puuttuvat. Toki kirjasta löytyy sellaista tietoa, jota ei matkaoppaista
löydy, ja kirjoittajan omat kokemukset ovat pääosin aivan kivaa luettavaa.
Sen
opin tästä, että lempinimi Pepe on Josén lempinimi, samoin Pepita on Josefan
lempinimi. Nimi tulee kirjaimista PP, Pater
Putativus, joka yhdistetään Raamatun Joosefiin. Patsaissa lukee S. José PP.
Paco puolestaan on Fransiscon lempinimi. Pyhä Franciscus Assisilainen lisäsi
allekirjoitukseeseensa Padre Comunitas
(’järjestön isä’), ja lyhennettynä nimi on siis Paco. Kirjastosta.
Robert Wilson. Sevillan sokea mies. (The Blind Man of
Seville) Bazar 2016
Odotukseni
olivat korkealla tämän kirjan suhteen, olenhan käynyt Sevillassa ja pitänyt
kaupungista paljon. Kaupunkikuvaus onkin kohdallaan, mutta muuten ei tällä
kertaa jännärin juoni ja henkilöhahmot lähteneet vetämään. Alussa suomentamatta
jätetyt tittelit, kuten inspector jefe, inspector, policia cientifica tai juez
de guardia tökkivät pahasti silmään, samoin kuin rouvasta käytetty lyhenne sra.
Tyylikeino tuokin, mutta minua se häiritsi. Kirjastosta.
Elokuvia:
Varasto 2 ei ollut niin
huono elokuva kuin mitä monissa arvosteluissa annetaan ymmärtää.
Näkemiin taivaassa oli elokuva minun
makuuni. Ranskalainen, palkittu elokuva on erittäin sodanvastainen ja
oikeudenmukaisuutta korostava. Fantasiaa, huumoria ja sadunomaisuutta
korostettiin, mutta aihe on niin vakava, että keveyttä sai ollakin vastapainona.
Pidin myös Lemaitren romaanista.
Talo meren rannalla (La Villa) oli
minulle pettymys. Toki maisemat Marseillen lähellä Välimeren rannalla ovat
hienot, mutta tarina ja henkilöt eivät vastanneet odotuksia. Trailerissa nähdyt
pakolaislapset tulivat kuvaan vasta elokuvan loppupuolella, eikä heidän
osuudestaan saatu irti niitä mahdollisuuksia, joita tilanne tarjosi. En pitänyt
koko ajan typerästi virnistelevästä kalastajasta, jolle Angela on pakkomielle.
Olkoonkin, että elokuvan on ohjannut kuuluisa Robert Guédiguian,
käsikirjoituksessa olisi ollut parannettavaa. Toki minä katson mieluummin
tällaisen ranskalaisen elokuvan kuin jotakin amerikkalaista räiskintää.
Stalinin kuolema (The Death of
Stalin) on hilpeä farssi, jossa venäläiset puhuvat englantia… Vauhdikkaat ja
humoristiset käänteet nojaavat vakaviin asioihin ja ikävään todellisten
tapahtumien historiaan. Elokuvassa olisi voinut olla vieläkin enemmän vauhtia
ja äkkiväärää huumoria. Armando Iannucci. Elokuva lisäsi kiinnostavuuttaan sen
jälkeen, kun sen esittäminen kiellettiin Venäjällä toukokuun alussa 2018.
